Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen.
Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.
Anni Kytömäki maalaa pienillä, tarkoilla siveltimenvedoilla eeppisen tarinan, joka saa hehkunsa tekijän rikkaasta luonnon ja kansanperinteen tuntemuksesta. Esikoiskirjailijan proosa on hallittua ja ilmavaa. Levollinen ja inhimillisyydessään ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.
Anni Kytömäki on palkittu suomalainen kirjailija. Koulutukseltaan hän on luontokartoittaja. Kytömäen esikoisteos Kultarinta oli ehdolla vuoden 2014 Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Kultarinta palkittiin Kaarlen palkinnolla, Tulenkantaja-palkinnolla ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla. Margarita-romaani voitti vuoden 2020 Finlandia-palkinnon.
Toinen lukukerta, 4/2020, 4.5/5 Ensimmäisellä kerralla luin tämän kuumeisesti, ehkä liiankin nopeasti. Nyt otin aikani keskittyen osien välissä muihin, hyvin erilaisia teoksiin, ja se auttoi arvostamaan Kultarinnan tunnelmaa vieläkin syvemmin. Toisaalta huomio ehti kiinnittyä epäuskottavuutta luovien yhteensattumien merkitykselle tarinan kulussa. Upea teos esikoiskirjalle ymmärrettävistä, pienistä kompuroinneista huolimatta yhä.
Ensimmäinen lukukerta, 6/2016, 5/5 Aivan täydellinen teos. Kaunista luontokuvausta, Suomen historiaa ja uskomattomia ihmiskohtaloita taidokkaasti kirjoitettuna. Pitkä vaellusretki Suomen erämaassa ei kuulosta nyt ollenkaan hassummalta idealta.
This is probably as good as literary fiction can get, as subtle as it was. At first, when approaching the middle point, I was certain that there was no reason why this novel couldn't have been split into two separate titles, the first section seemed like a whole novel on its own. But now I see the reason why the two sections were tied together under one title. The book is massive but rightfully so; it's an entity.
And a really impressive one. (Can't believe anyone could write this as their first novel!)
It's very Finnish, but I still hope and pray someone is brave enough to translate it into English and other languages.
Tässä oli luonto kivasti läsnä. Usein metsäinen tunnelma oli niin taitavasti kuvattu, että siirryin mielessäni päähenkilöiden seuraksi linturetkelle. Pisti myös (taas) miettimään ihmisen vinoutunutta luontosuhdetta.
Joskus luin melkein pelkästään kirjoja joiden maailmassa on taikuutta. Kultarinta tuntui samalta, mutta nyt taikuus ei lopu viimeiselle sivulle vaan jatkuu menemällä metsään. Myös tarinan Paha on enemmän kuin olemassa, nyt taisteluun joutuu osallistumaan.
Kirja, jonka luin toistamiseen, ja nautin vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mikä kielen, kauneuden, luonnon ja kertomuksen taju! Tätä romaania rakastan.
Olipas vaikuttava. Tykkään tällaisesta, missä asiat loksahtelevat paikoilleen ja irrallisten asioiden välille muodostuu lopulta yhteyksiä (jotka ovat niin selviä, että minäkin tajuan). Luonnosta puhuttiin paljon ja kauniisti, kyllähän tässä hyvin viehättävää luontokuvausta on rivitolkulla, mutta sentään sen lisäksi myös mainio tarina. En lainkaan ihmettele, että tästä on pidetty niin suuresti.
Voi hyvät hyssykät miten ihana, kaunis, surullinen, raastava, todentuntuinen ja upea romaani tämä on! Välillä tarina eteni turhan hitaasti mutta ei tässä paljoa editoitavaa ole. Luin tämän koska rakastuin viime vuonna lukemaani Margaritaan, ja kyllä kannatti. Vaikka sydän särkyi monta kertaa kirjan aikana, loppu oli sen arvoinen. Ja miten kauniisti Kytömäki kirjoittaa esim. juuri loppukohtauksessa eläimen mietteet! 🥹💚
This entire review has been hidden because of spoilers.
I chose to read this book for my Finnish class because it seemed interesting. And I am truly glad that I didn't pick a shorter novel to be finished quickly, but a novel to be enjoyed.
Books like these make me realize what makes reading such a pleasant hobby. They make the world look a bit shinier and happier, maybe highlighting important details, and tell a story worth remembering.
The writing itself was beautiful. The characters were realistic and I liked how everything was linked to the forest. For me, Kultarinta was a fascinating mix of colours, smells, textures, personalities, feelings, memories, and ideas. I think the book cover suits it well.
I want to recommend this to everybody but I know that those who will find it and want to read it are going to do so even if I say nothing. Therefore I'm not telling anyone to read this book. But if you ask for recommendations and I know you're even a bit like me, searching for something and wandering there and back, not always eager to be around people, and like good prose, then I will say: Take this and read. You will be satisfied.
I have no idea if the book has been translated yet, to English or Swedish or other languages. If not, then I hope it's going to happen soon since the novel is absolutely worth it in any language.
I still have to present Kultarinta to my Finnish class. I'm going to save other thoughts for that, and if I won't add anything here later, then this is the end.
Erittäin hieno ja kypsän tuntuinen kirja. Käytetty kieli ja kerronta ovat omassa luokassaan, ja yli 600-sivuisessa teoksessa ei tunnu olevan yhtäkään ylimääräistä sanaa tai ajatusta, vaikka se sisältää kaiken, mitä tarina tarvitsee. 1900-luvun alun Suomen henkiinherättäminen onnistuu käsinkosketeltavan tuntuisesti ja kirja onnistuu puhaltamaan oman mystiikan henkäyksensä suomalaisen kirjallisuuden merkkiteosten hyllylle. Lukemista suositellaan varovaisesti ja ajatuksen kera.
Ihana kirja, paras lukukokemus pitkiin aikoihin. Ensin oli haikeaa luopua Erikin tarinasta, mutta lopulta Mallan tarina kasvoi jopa huikeammaksi. Luontokuvaukset vailla vertaa. Ja loppu oli ihanan lohdullinen.
Kirja etenee kahdessa aikatasossa, 1900-luvun alusta ja itsenäistymisen aikakautta parikymmentä vuotta myöhemmin. Erik Stenfors on varakkaan suvun vesa joka on läheinen alkoholisoituneen äidin kanssa sekä aikakaudelle tyypilliseen tapaan hieman etäinen isän kanssa joka viettää suurimman osan ajastaan kaupunkiasunnossa työskennellen senaatin jäsenenä. Kotona maalla kartanon elämä pyörii omaa elämäänsä, palvelusväki huolehtii maista ja mannuista, eläimistä ja talonväen tarpeista. Äiti nukkuu yhä pidempiä aikoja eikä saavu alas huoneestaan kertomaan tarinoitaan lapselle joka viihtyy mielikuvitusmaailmassaan ja tutkii lähiluontoa. Rakkaus luontoon näytteleekin suurta osaa kirjassa. Kirjailijan tavassa kuvata metsää, sen elämää ja lapsen tunteita hänen liikkuessaan luonnossa on jotain taianomaista. Näin luonnonuskoa harjoittavan näkökulmasta kirjassa on paljon mieltä ilahduttavaa, on karsikkopuita, karhunkallopetäjiä, virvatulia, taivaannaula, puhutaan alisesta, joudutaan metsänpeittoon ja kuljetaan metsän valtiaan kanssa samoja tiettömiä taipaleita.
Toisella aikatasolla Erik on kasvanut aikuiseksi, Suomi on murroksessa ja poliittinen kuohunta valtaa alaa. Työnväenliike vahvistuu, työläiset hakevat oikeutta ja kohtuutta työolosuhteisiin ja tarvitsemaansa uudistusta palkkaukseen sekä ruuan hinnan alentamista. Kirjassa aikakauden kuvaus on autenttista, sikäli kuin maallikkona sitä osaan tulkita, ihmisten vaatetusta, puhetapaa ja kulkuvälineitä myöten. Erik opiskelee yliopistolla ja tekee kesätöitä museon apulaistutkijana. Hän bongaa lintuja, luetteloi kasvistoa ja eläimistöä, kulkee luonnossa ja haaveksii omissa maailmoissaan. Kunnes tapaa tytön johon tuntee heti vetoa. Tyttö osoittautuukin henkilöksi jonka hän tunnistaa menneisyydestään. Kaksikon suhde kehittyy hitaasti, epävarmuuksia koetaan todentuntuisesti ja romanttiset tunteet kuvautuvat luontosanastolla.
Tätä lukiessa mieleni valtasi nostalgia vaikka menneisyyden ihannointi ei luonteeseeni kuulukaan. Monet asiat ovat nykyisin toisin, tuberkuloosiin ei enää kuolla ja pohjolassa elintaso on kohonnut merkittävästi. Jokaisella on oikeus koulutukseen, terveydenhuoltoon ja omaan kotiin. Kirjaa on pidetty tylsänä ja pitkäveteisenä luontokuvauksen vuoksi mutta minuun se iski totaalisesti. Tuntui että olin Erikin ja Mallan kanssa samoamassa jylhissä metsiköissä, könysin syksyisellä suolla ja tiheässä kuusikossa, raavin hyttysenpuremia ja poimin mustikoita suoraan suuhun. Oi että! Oli niitä surullisiakin teemoja, epäoikeudenmukaisuus, luokkajako, sisällissota, nälänhätä, Espanjantauti, lapsenoikeuksien polkeminen ja sosiaalihuollon puuttuminen. Mutta ei mikään aikakausi pelkkää hyvää ole.
Kultarinta meni syvälle ihon alle todennäköisesti juuri siksi, että se oli niin tuttu. Tunnistin itsestäni Erikin nuoruuden ristiriidan ja isä-suhteen kinkkisyyden. Miten uskottavasti puolustaa luonnon monimuotoisuutta samaan aikaan, kun oma koulutus, kasvatus ja lapsuuden hyvinvointi on maksettu varsin konkreettisesti puulla. Erikin ja isän keskustelut olivat tuttuudessaan valtavan lohdullisia. Suurempana teemana Kytömäki onnistui kirjassaan tiivistämään rakkauden vaikeuden. Ihmiselämän merkityksellisin rakkaussuhteeksi nousee vanhempien osoittama rakkaus, koska se määrittää sen, miten ihminen itse osoittaa rakkautta. Vaikka sivullisesti Erikin rakkauselämä sai ison siivun kirjasta, jotenkin se jäi kuitenkin kakkoseksi kertomukselle hänen perheensä rakkaudesta.
Aika huikea kirja, jonka kauniita luontokuvauksia olin osannut odottaa, mutta joka oli myös mielenkiintoinen ajankuva 1900-luvun alkuvuosikymmenistä Suomessa ja juonellisestikin vetävä tarina. Tämä kirja sai miettimään omaa vieraantunutta suhdettani luontoon. Ihan täysiä pisteitä en anna, koska olisin mieluummin tiivistänyt sinänsä hienon tarinan lyhyempään muotoon.
Hajanaisia ajatuksia muutama päivä lukemisen päättymisen jälkeen: - kaunista, vaikuttavaa luontokuvausta - kaunis ja vaikuttava tarina, jonka lopun olisi voinut solmia pidemmälle - hienoa, eri yhteiskuntaluokat ylittävää ajankuvausta sotien ajan Suomesta hienovaraisesti mukaanpunottuna - paikannimien käyttö ihmetytti: Helsinkiä tai Lapuaa ei sanottu suoraan, Imatra, Orivesi tai Kangasala sen sijaan nimettiin. Punkaharjunkin mielestäni tunnistin, vaikka olikin liian lähellä pääkaupunkia - alku oli sekava ja rikottu aikarakenne jännästi hävisi loppua kohden, ja kerronta muuttui suoraviivaiseksi - kulttuurinen itä/länsi -vastakkainasettelu korostui erikoisella ja epäsuhtaisella tavalla. Lapsuuden ja suvun kotiseudustani Etelä-Pohjanmaasta sai varsin umpimielisen kuvan eikä siellä ollut muuta kaunista tai hyvää kuin luonto, sekin lapion uhan alla. Ainoat hyvät ihmisetkin olivat joko muualta (maisteri) tai muualle kaipaavia (Anttu). Loput olivatkin sitten sinimustia, uskonnollisia änkyröitä, tai molempia. (Toisaalta, tämä varmaan olikin asiain tola 30-luvulla…)
Luin tämän toistamiseen, ja voisin kuvitella lukevani vielä uudestaan vuosien päästä. Viidessä vuodessa olin ehtinyt unohtaa osan kirjan tapahtumista. Rakastan Kytömäen tapaa kuvata luontoa ja varsinkin metsää. Tässä kirjassa on vähän kaikkea: luontokuvausta, ihmissuhteita, eri sukupolvien elämää, jännitystä, kansanperinnettä ja mytologiaa Jokaiselle jotakin. 💚
Luin Kultarintaa kauan, mutta jotenkin näiden tiiliskivien lukeminen pitkällä aikavälillä on tuntunut loppujen lopuksi aika mukavalta - samalla tavoin Pohjantähti-trilogiaa luin vuoden verran ja Sinuhessakin meni varmaan se puolisen vuotta. Varsinkin tällaisissa teoksissa, joissa tarinakin kulkee pitkän ajan, hahmoihin tutustuu eri tavalla kuin jos teokset ahmaisisi kerralla.
Kultarinta oli ihanan erilainen historiallinen romaani: Suomen lähihistoria kulki tarinan kanssa, mutta sillä ei mässäilty. Teoksen historiallinen aspekti oli pikemminkin miljöö kuin pääpaino. Huomio keskittyi enemmän hahmojen henkiseen kehitykseen, keskinäisiin suhteisiin ja mielen syövereihin - ja metsään, tietenkin metsään. Kultarintaa onkin kiitelty muun muassa loistavasta metsä- ja luontokuvauksesta ja kutsuttu metsän ylistykseksi. Metsä on romaanissa jatkuvasti läsnä, siellä vietetään pitkiä aikoja, sinne kaivataan ja sitä myös pelätään, sillä sitä ei voida kesyttää eikä haluta hallita, vaikka siitä paljon tiedetäänkin.
Erityisesti Kultarinta on isän ja tyttären tarina, jota leimaavat isän henkilöhistoria ja kokemukset sekä kaksikon yhteiset kokemukset, eritoten matka Itä-Suomeen. Ihmismieltä hallitsee teoksessa kaipuu: joka tilanteessa hahmot tuntuvat kaipaavan jotakin, jonnekin tai jotakuta.
Kaikkiaan Kultarinta oli upeaa luettavaa. Se kulki mukanani pitkään, mutta kerronta oli niin sujuvaa, että yhtä hyvin sen olisi voinut ahmaista lyhyessäkin ajassa.
"- Vallankumouksia johtavat aina ne, jotka eivät itse koe suurinta puutetta, sanon. -Ei ihminen jaksa edistää muutoksia nälkäisenä ja kylmissään."
Kytömäen esikoisteos on vaikuttava ajankuva Suomen syntyhistoriasta ja sisällissodasta aina toisen maailmansodan kynnykselle asti. Kaupungistumista, luontoa ja luokkajakoa kuvataan hienosti.
Kultarinta on yhdenlainen sukukronikka. Se kertoo kuinka rautateitä ja metsiä haalivan ja hallitsevan miehen pojasta kasvaakin luonnonsuojelija ja väärälle puolelle avioituva hunsvontti. Ja kuinka pojan vartuttua hänen oma tyttönsä joutuu elämään kovin poikkeuksellisen lapsuuden. Ja kuinka tämä tyttö löytää elämänsä rakkauden keskeltä metsää.
Kytömäki kuvaa ja maalaa pikkutarkasti. Tarina on vetävä, joskin alkuvaiheessa paikoitellen hieman puuduttavakin. Ajankuva on upeasti kirjoitettu ja ihmisten ahdistukset ja ilot käsinkosketeltavia. Henkilöt tulivat minua lukijana lähelle.
Mutta kuitenkin lukukokemus oli haastava. Luin kirjaa puoleen väliin asti todella pienissä osissa. Se saattoi vaikuttaa siihen, ettei se oikein tuntunut lähtevät käyntiin. Loppupuoli kulki paremmin kun luin pidempiä aikoja kerralla.
Haluaisin antaa tälle enemmän tähtiä, mutta jotenkin lukukokemus ei ollut tätä parempi, vaikka sisältö ehkä olisikin. Pyöristettäköön 3 1/2 tällä kertaa alaspäin.
Kultarintaa on monessa arvostelussa sanottu ennen kaikkea luontokuvaukseksi. Siksi ajattelin, etten ole kiinnostunut siitä. Kuusisataa sivua luontokuvausta on näin kaupunkilaiselle aika paljon. Sitten tuli syitä, joiden takia halusin lukea sen - ja se oli hyvä. Kirjassa on hienoja ihmissuhdetarinoita, yhteiskunnallisia ajatuksia ja kaunista kieltä.
Kultarinnan rytmi on rauhallinen, mutta tarina eteni koko ajan eikä muuttunut tylsäksi. Tapahtuu paljon voimakkaita ja järkyttäviä asioita, mutta ne kuvataan niin etten juuri ahdistunut, vaan jäin vain miettimään. Henkilöt ovat kiinnostavia, heihin on helppo samaistua ja heistä on helppo pitää virheineenkin.
Esikoiskirjojen vika on usein se, että niihin tungetaan liikaa. Tässä on vähän sitä vikaa. Minä olisin jättänyt muutaman elementin pois ja keskittynyt selkeästi enemmän tiettyihin asioihin.
Ne pelkäämäni luontokuvaukset ovat kaupunkilaiselle kiehtovia kuin matkoja toiseen maahan itselleni vieraalla kielellä. En edes ymmärtänyt kaikkia sanoja ja myönnän, että se on häpeällistä. Siinä mielessä Kultarinta on kirjallisuutta parhaasta päästä: se tarjosi upean pakomatkan tästä todellisuudesta.
Vaivatta, kauniisti eteenpäin soljuvaa tekstiä. Kyyneliin liikuttavia ihmiskohtaloita. Kertakaikkisen vavisuttava tarina. Kytömäki kirjoittaa aivan uskomattoman kauniisti, herkästi, viipyillen mutta viivyttelemättä, runollisesti mutta ei kryptisesti. Sydän vavisten luin eteenpäin, koska oli pakko saada tietää mitä tapahtuisi vaikka vaikutti siltä, että loppu ei voi olla muuta kuin traaginen.
Spoiler-tägeissä lainaus, joka ei paljasta juonesta varsinaisesti mitään, mutta laitanpa spoileriksi sillä joku ei välttämättä tahdo lainauksia lukea. Tätä itkin eniten. Itkin ääneen. Vartin verran. Kolmeen otteeseen.
Miten joku voi kirjoittaa noin uskomattoman kauniisti? Että saa kirjaimet, nuo pökkelöt jotka ovat samat kuin omalla näppäimistöllänikin, asettumaan sellaiseen järjestykseen että minä itken aivan vailla kontrollia?
Tämä kirja on taikuutta siinä muodossa kuin me "jästit" sen voimme kokea.
Hieno, viipyilevä ja rauhoittava romaani! Tarina on upea, luontokuvaukset vangitsevia ja henkilöhahmot kiinnostavia. Vaikka kirja on todella paksu, tarina pysyy koko ajan kasassa ja lukijan mielenkiinto yllä. Kaikkea ei kirjassa selitetä puhki, vaan lukija voi tehdä myös omia tulkintojaan, mikä on ihanaa. Romaanin pohjavire on surumielinen, mutta lukija ei kuitenkaan ahdistu kokonaan sitä lukiessaan, vaan kirja pitää sisällään myös toivoa ja valon pisaroita.
2022: Melkein kahdeksan vuotta ensilukeman jälkeen muistin paljon, mutta olin unohtanut enemmän. Nautin tästä valtavasti, ja vaikka aluksi ajattelin, että tätä olisi voinut ehkä hiukan vielä hioa, niin en tiedä toivoisinko sitä kuitenkaan.
---
2015: Vuoden ensimmäinen saattoi hyvinkin olla vuoden paras. Osui ja upposi, ai että mikä teos.
200 ensimmäistä sivua oli nihkeää luettavaa. Luonnonkuvauksella on arvonsa, mutta kiinnostustani se ei jaksanut pitää yllä. Sitten ensimmäinen osa imaisi mukaansa, ja tarina vei. Toinen osa oli minusta tylsempi - mielummin olisin lukenut Erikin tarinaa. Laaja luonnon kuvailu kävi tympimään. Ja loppu, mikä latistus, jotenkin naiivi.