Tätä kirjaa lukiessani minä pelkäsin. Pelkäsin sieluja ja valaistumista ja sitä, että ihmiset tahtovat lähemmäs taivaiden valtijasta, vaikka eivät koskaan voi ymmärtää häntä tai ylipäätään tietää, kuka hän on. Tuntemattomat ovat Herran tiet, heh heh. Kaikessa uhkaavuudessaanja dystopiasävytteisessä maailmassaankin tällä tarinalla on potentiaalia tuntua jopa huvittavalta, kierolla tavalla hauskalta, missä auttavat niin semisyvälliset korkeamman voiman ja kertojahahmon paikoin jopa setämäiset äänenpainot, unohtamatta toki itsetietoista ja pahassakin paikassa tilanteesta itsepäisesti komiikkaa hakevaa päähahmoa, jota voidaan hyvillä mielin nimittää lannistumattomaksi naiseksi.
Lannistumaton nainen, Judit, eroaa miehestään, josta on tullut hänen ystävänsä enemmän kuin mitään muuta. Judit matkustaa uuteen kaupunkiin ja uuteen työhön, ryhtyy tienaamaan huomattavasti parempaa palkkaa ja tarjoamaan sielunhoidollisia palveluja, vaikkei ihan ymmärräkään, mitä se tarkoittaa. Ennakkoluulottomasti Judit käy kuitenkin toimeen, koettaa toki tuoda vaikutuksenaan vähän maltillisuutta työnantajansa toimintaan vaikkei häneltä kukaan ole kysynytkään. Judit on hämmentävän läheinen kummipoikansa kanssa, ottaen huomioon, etteivät he ole olleet tekemisissä niinkään tiiviisti kuin olisivat voineet olla. Kummipoika tai keskeistä roolia näyttelevä lapsuudenystävä eivät ihmettele Juditin valintoja, niin eroa kuin maisemanvaihtoa tai aivan uutta urasuuntaa. Lapsuudenystävä, Martta, on kiireinen yksinhuoltaja, josta tulee tarinan edetessä yhä kiireisempi, ja lannistumaton Judit ottaa kummipoikansa harteilleen enempiä kyselemättä. Judit kohtaa hirviöitä ja hirveyksiä, todistaa veritekoja ja sieluiksi tunnistettujen katsettapakoilevien, sanattomien ja herransa nimessä hanakasti toimivien lonkero-olentojen toimintaa ja oleskelua ja todellisuutta maailmassa, jossa niitä ei kuuluisi olla ihan jo kaikkien asianomaisten mielenterveyttä ajatellen. Lukiessa ja kirjoittaessa hahmojen mutkattomuus tietysti tekee monesta asiasta paljon helpompaa ja miellyttävämpää, ja liika selittely on harvoin muuta kuin turhauttavaa ja turhaa, mutta kokonaiskuvaa loihtiessa tämä ominaisuus näyttäytynee useimmille vähintäänkin arveluttavana.
Vesi oli tämän kirjan keskeinen elementti, ja jatkuva, päättymätön lopunaikaa ennusteleva sade varmistaa sen, ettei tarinamaailma missään vaiheessa pääse liian valoisaksi tai toiveikkaaksi. Sielut kulkevat sateessa, ne eivät ole perinteisellä tavalla kauniita eivätkä ne kutkuttele tai jännitä miellyttävästi, ne eivät tahdo lukijallekaan hyvää. Maailman hukuttava ja pois pyyhkivä vesisade on tietenkin myös lopullinen, eikä anna paljoakaan toivoa paremmasta huomisesta, valoisasta tulevaisuudesta nyt puhumattakaan. Ja koska jännitystä ei vielä ollut riittävästi, herra Jääskeläinen antoi meille kirsikaksi kakun päälle mystisen, hiljaisen, mutta ehdottoman himokkaan ja varmasti potentiaalisen uhan, josta emme koskaan saa tietää liikaa. Sen, joka istuu hiljaa ja lukee, jota et huomaa ennen kuin kurkkaat ohimennen olkasi ylitse tai katsot silmäkulmastasi.
Ikäväkseni joudun vielä toteamaan, että loppuratkaisu, tai pikemminkin se viimeinen villi seikkailu kirjainten virrassa joka siihen johti, näyttäytyi minulle tarpeettomana ja turhauttavana. Olo tuli vääristyneeksi ja vääräksi, kuin olisin lukenut aivan eri tarinaa. Sellaista, jota en oikeastaan halunnut lukea. Tavallaan ihan hauska lisä tällainen uusi hyvin fantastinen elementti, kyllä, mutta ei nyt kuitenkaan. Päätin kuitenkin heti luettuani, etten anna tämän ominaisuuden käännyttää siihenastista lukukokemustani negatiiviseksi. Jouduin päättämään senkin, ettei minua suunnattomasti häirinnyt, että kirjailijan ote näkyi selvästi löystyvän loppua kohden, että tunnelmaa menetettiin ja että hän laittoi Juditin toistelemaan "hohhoijaa", mikä on jo kerran kirjoitettuna eräs ärsyttävimmistä ja hedelmättömimmistä asioista, joita muuten niin pätevä hahmo voi sanoa.