Georgica

by Claude Simon

As Simon's experimental anti-war novel begins, a prominent Jacobin and French general, identified only as "L.S.M.," writes home from the front, giving the caretaker of his estate elaborate instructions on how to tend to hedges and horses. This aristocrat cuts a rather ridiculous figure, but that is the point: war turns soldiers into pawns. Patriotism, God, revolution, ideals--all stand mocked before the senseless destruction and evil of state-sanctioned mass murder. Simon intercuts epochs and wars; he makes History a chief character, personified as a fiendish trickster. War's random brutality is viewed from the trenches--we see the Spanish Civil War through the eyes of a young English writer ostensibly modeled on George Orwell; leapfrogging to the French rout of 1940, Simon, who was himself captured by the Germans, thrusts the reader into the midst of blunders and carnage. This difficult novel, for which Simon won the 1985 Nobel Prize for Literature, is encumbered by extremely long and complex sentences, endless paragraphs and a hyper-associative style. A slashing satire on the modern condition, it lets one see the violence and depredation of war as extensions of "peacetime."

Genres: Fiction, France, Classics, Novels, French Literature, Nobel Prize, Literature

480 pages, Hardcover

First published January 1, 1981

About the author

Awarded 1985 Nobel Prize in Literature, for being an author "who in his novel combines the poet's and the painter's creativeness with a deepened awareness of time in the depiction of the human condition."

Reviews

[Guillermo · Rating 5 out of 5]

Aquí está el Michon de 'Mitologías de invierno' y 'El rey del bosque', el Quignard de 'Butes' y 'Las lágrimas', el Bergounioux de 'Una habitación en Holanda' y 'El río de las edades'. 'Las Geórgicas' ha sido una experiencia maravillosa, sobre todo, al comprobar toda la influencia de la «nouveau roman», y de Claude Simon, sobre tres de los mejores escritores europeos de la actualidad. Una obra maestra.

[Miloš Lazarević]

Ne mogu da ocenim nešto za šta mislim da je mnogo izgubilo prevodom. Mogao sam samo da nazrem lepotu kada je u 4.poglavlju izneo metaforu o pčelama, ali verujem da u originalu predstavlja pravu apoteozu.

[Sini · Rating 4 out of 5]

Claude Simon won in 1985 de Nobelprijs, maar is altijd een onbekende en weinig geliefde schrijver gebleven. Op basis van "Georgica", volgens velen zijn meesterwerk, snap ik dat wel. Het boek heeft namelijk een ingewikkelde en vrij gefragmenteerde structuur, en veel van zijn zinnen zijn weliswaar tot de nok gevuld met prachtige beelden, maar ook zo lang en ingewikkeld dat ik ze wel drie keer moest overlezen. Wat ik met stijgende euforie deed, want die zinnen werden steeds prachtiger naarmate ik ze beter begreep, maar toch. Ook moet je behoorlijk avontuurlijk puzzelen, en veel eigen creatieve verbanden leggen tussen die ingewikkelde zinnen, om enige greep te krijgen op het boek als geheel. Dat laatste lukte mij ook niet in één keer: nadat ik het uit had bekeek ik eerst het informatieve nawoord van de vertaler, daarna mijn aantekeningen, las toen wat meer info over Simon en over "Georgica", en las uiteindelijk het hele boek opnieuw. En bij tweede lezing werd ik helemaal overweldigd, viel veel (hoewel niet alles) op zijn plaats, en vond ik "Georgica" echt magistraal. Net zo intens en bijna niet te geloven zo complex als Faulkner, maar ook net zo ongelofelijk goed. Net zo ongehoord meanderend van stijl als de onnavolgbare Proust, al verdwaal je bij Simon nog meer in diens ellenlange zinnen dan je bij Proust al doet. Ik hou erg van Faulkner en Proust, dus was "Georgica" helemaal een boek voor mij. Toch vereiste dit boek veel inspanning: ik heb er voor mijn doen lang over gedaan, en kon het alleen lezen op momenten dat ik helemaal uitgerust was. Maar het gaf mij ook veel genot terug, en ik heb meteen meer boeken van Simon gekocht.

Voor de rest van deze (nogal lange) recensie, zie: https://www.hebban.nl/recensie/nico-v...

[Vehka Kurjenmiekka · Rating 4 out of 5]

Ehkä tälle pitäisi antaa kolme tähteä, mutta annan nyt neljä, koska olihan tää aika metka ja paljon vähemmän tuskastuttava kuin Flanderin tie. En vieläkään pidä Claude Simonin teoksista, mutta osaan arvostaa häntä nobelistina. Vergiliuksen "Georgican" lukeminen ennen tätä toi hauskan lisätason.

[Jean Ra · Rating 2 out of 5]

Las dos estrellas son, creo yo, una nota bastante generosa, teniendo en cuenta lo empachoso que he encontrado el libro en no pocos momentos. Sin embargo al césar lo que es del césar: el planteamiento de Simon resulta bastante original.

Simon utiliza, aparte de la fragmentación temporal Faulkneriana, las copiosas descripciones a lo Balzac como método de narración para colmar sus páginas de miniaturas, lo que le obliga al escritor a encontrar una gran cantidad de detalles con los que dar verosimilitud al relato, con lo cual no narra tanto como pinta cuadros sobre el papel. Teniendo en cuenta que a veces ofrece detalles sobre derecho de la época napoleónica se ha de apreciar una laboriosa investigación por parte de Simon. Ahora bien, la duda que queda al leer "Las Geórgicas" es si esa original forma no está motivada por el ánimo de exploración si no por el simple apetito de notoriedad, de destacar puesto que, visto lo visto, esta novela no es una novela que ofrezca intensidad emocional o realmente evoque una visión interesante del mundo. La sospecha que esa escritura sumamente cerebral es autoindulgente aparece en las primeras páginas y ya no se desvanece más. Y es que su persistente obsesión por extender hasta lo delirante las frases para desviarse del objeto principal de la frase y recrearse con detalles carentes de interés (que si collares, indumentarias, etc...) convierten la lectura en un ejercicio fatigoso y, lo peor de todo, estéril. Aparte de cierto placer masoquista poco veo yo que se pueda sacar de la enorme inversión de esfuerzo que exige el libro.

Es por eso que aquella frase de la autobigrafía de Simon en la que se calificaba como un escritor "difícil, aburrido, ilegible y confuso", si bien puede esconder una velada llamada de soporte para sus admiradores, resulta lo más honesto que este hombre haya podido escribir jamás.

[Bogdan · Rating 2 out of 5]

DNF @ page 186

I opened it at a random page somewhere after my current location and I simply could not see any difference, as if that was my current location. I feel there is nothing new in the remaining 130 pages. So I decided to stop here, because simply I cannot cope with the form of this novel. You know the moments before a classic concert takes place, when the musicians tune their instruments. That's just how this book felt like. Three or maybe four story lines that interweave and interrupt each other in the middle of the phrase. It was a tough thing to understand a thing.

[Danny · Rating 5 out of 5]

Georgica, met zinnen, gelardeerd met meanderende bijzinnen, accolades in accolades in accolades, die uitlopen over 4 à 5 paginq's,moet mee als lektuur naar mijn onbewoonde eiland.

[Ripleyland · Rating 4 out of 5]

Exhilarating and exhausting. Quite the journey.

[Omar Abu Samra · Rating 5 out of 5]

The most beautiful the most boring the most complex

[Jim Rayder · Rating 4 out of 5]

I'm about two-thirds of the way through this novel--or elaborate ornate prolonged statement--which presents Simon, in the different parts, in his three styles: (1) the dense difficult but relatively accessible style of his first three noted novels (2) the faintly hostile less accessible style of some novels that followed (3) the near-straightforward style of this book's part IV, a style I'm guessing to be that of his very early flop novels (never translated into English) (I'm curious).
"The Georgics"' deliberate impersonality, its mostly nameless characters, sneaky meshing of various times and places, elaborate (or sometimes absurdly clinical) descriptions--most often of nature--usually succeed in portraying the universal chaos and mindlessness of war. Par example: the weary marching POW soldiers morph into weary cavalry soldiers who march because their horses' shoes are shot, the opposing sides only vaguely delineated. It helps if you know a bit of French history, i.e, the high officer's stately pompous letters are dated by the crazy short-lived "revolutionary calendar" months./ As with Proust, it's a goddamn-I'm-gonna-finish-this-fucker-if-it-kills-me kinda book; sometimes I space out and read but don't read half-pages, sometimes I backtrack, sometimes I don't. My only major complaint about Simon (that applies to Sarraute and Robbe-Grillet) is lack of levity, but we're talking war here and better trop serieux than too flip a la Americans Heller and Pynchon.

[Thomas · Rating 5 out of 5]

Excellent. Recommended to all aficionados of the long sentence.

[Rasmus Tillander · Rating 5 out of 5]

Historiasta, sodasta ja maanviljelystä. Hähmäisesti.

Claude Simon tuntui kahden ensimmäisen luetun kirjan (Flanderin tie, Ruohoa) ajan jotenkin läpitunkemattomalta. Modernistien kohdalla kokemus on usein sama, tyyliin sisään pääseminen vaatii aikaa, vaivaa ja oikeaa asennoitumista. Mutta nyt kun nämä loksahtiva kohdalle oli Georgica oikeastaan aika hurmaava lukukokemus - proosaa jonka voi antaa vyöryä ylitseen.

Georgicassa risteilevät useat erilaiset kertomukset, jotka eivät suoraan liity toisiinsa. On Napoleonin armeijan maanviljelyksestä innostunutta kenraalia, sammuvan suvun matriarkan päivällisjuhlia, rakuunoita toisen maailmansodan absurdissa kylmyydessä ja nuoruuden outoa paloa Espanjan sisällissodassa. Kaikki tarinavirrat (lukuunottamatta viimeisen osan perintöriitoja) ovat kiinnostavaa luettavaa vaikka niistä ei tarkoituksella saa otetta. Teksti on ylipäänsä sellaista, josta saa otteen vain ajoittain - mutta kaunista ja groteskia, usein samaan aikaan.

Keskeisin ihmishahmo on tuo Napoleonin armeijan kenraali, mutta itse hahmotin päähenkilöksi siellä täällä vilahtelevan Historian. Historia, hieman kuin teksti itse, on virta johon hahmot ovat uponneet, tietyllä tapaa fatalistinen, yksilön murskaava, mutta ei kuitenkaan täysin vivahteeton ja mutkittelematon. Sota ei ikinä muutu, mutta ihmiselo on kuitenkin monenlaista. Ihan täysin en varmaan Simonin pointtia hiffannut, mutta tarpeeksi nauttiakseni matkasta. Tässä oli sitä modernistisen kirjallisuuden eriskummallista imua.

[Griffin Alexander · Rating 5 out of 5]

It's as if during his time in the French Resistance in some off hour beneath a hewn wooden table, Simon had read The Sound and The Fury drowsily (despite the cold) and thought to himself: "too linear, too clear, too provincial, not enough history, not enough politics, not enough CONTEXT" and to this thought returned some thirty years later to write this novel. All to say: probably one of the densest books I have ever read. 300 pages that reads like 700.

[Descending Angel · Rating 2 out of 5]

There are parts of this novel that are outstanding, but I think this is the kind of novel that gets in its own way, it doesn't work for me.

[Éa · Rating 4 out of 5]

Bien ennuyant mais la référence à la scène du fiacre était marrante

[Jaime · Rating 5 out of 5]

Parece que a Claude Simon el lector le trae sin cuidado. Un prosa totalmente libre, que flota por encima de la trama, dejando pinceladas sobre 3 historias, aparentemente inconexas, que terminan confluyendo en la decadencia imparable a que da lugar el paso del tiempo.

[Auli]

Kolmas ja hetkeksi aikaa viimeinen lukemani Simon oli huomattavasti Akaasiaa ja Ruohoa kompleksisempi lukukokemus, sitä antoisampi ettei se antanut minkäänlaista kokonaismuotoa tai loppukiteytymää. Kolmea eri tarinavyöhykettä sattumanvaraisen oloisesti mukanaan raahaava, vajaasta neljästäsadasta sivustaan huolimatta mammuttimaiselta tuntunut eepos ei muodostanut monikulmiota jossa oli erilaisia särmiä (jotain sellaista ehkä uumoilin) vaan pikemminkin kasvuston, joka levisi kolmella rintamalla.

Tuttu omaelämäkerrallinen, tutulla jättilausetyylillä soutava sotakuvailu sai seurakseen niukan tyylin tankeita, vastahakoisen lyhyitä jaksoja ja pitkiä sitaatteja erilaisista Napoleonin ajan "lähteistä" (mm. asianajajan pitkä syytekirjelmä, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja). Aluksi erittäin sattumanvaraisen ja laiskan oloisesti rinnastetut kerrostumat saavuttivat vasta aivan lopussa merkityksellisiä yhteyksiä, kun esim. Ranskan vallankumouksen ja Espanjan sisällissodan jälkimaininkien sekava viidakkomeininki kommunikoivat keskenään. Omaelämäkerralliset, puhtaasti Akaasia sivuilta nousevat sotamuistelut eivät löytäneet paikkaansa romaanissa ja jäivätkin oudosti kirjan keskivaiheille irralliseksi mustaksi aukoksi: Simon ikään kuin unohtui vyöryttämään Akaasia II:sta, koska tykkäsi siitä niin paljon. Tuntui että kirjailija joutui pakottautumaan jälleen hämärän 1700-luvun lopulla eläneen kenraalin elämän ruotimiseen. Tämä teki romaanista jonkinlaisen henkilökohtaisen projektin, jossa jälleen kerran kiertyivät samat teemat: sodan hulluus, historian sattumanvaraisuus ja toisteisuus, vanheneminen.

Romaani rakentui ikään kuin milloin tasaisista, milloin karkeareunaisista kivimöykyistä, jotka vähitellen pinoutuivat päällekkäin. Parhaimmillaan teos oli silloin, kun möykkyjen väliin ilmestyi kirkas, tiheä ruohomainen kaistale, melko tiivis, ikään kuin yhdestä virkkeestä koostuva erillinen pätkä, joka vangitsi mestarillisesti häpeällistä sukumenneisyyttään peittelevän rappeutuneen kartanon väen elämän tai salaista poliisia vauhkon eläimen lailla pakenevan vapaaehtoissotilaan mielenkuvan.

[Diego F. Cantero · Rating 5 out of 5]

Palabras Mayores. Es sumamente necesario adaptarse al ritmo de Claude. Lo que al principio puede parecer un caos, cobra forma más adelante. Es una escalera que se sube párrafo a párrafo, casi sin respirar durante la página, página y media que dura cada uno.

[Véronique · Rating 1 out of 5]

I can't believe they made me read THIS at uni... I still have nightmares about it !