Kiitetyn runoilijan proosateos sisältää häiritsevää lyhytproosaa, joka venyttää nerokkaasti tekstin ja lajien rajoja.
V. S. Luoma-ahon proosateos sisältää tekstiä tekstin tuolta puolen; se juoksuttaa lukijan eteen monologeja, presentaatioita, arvosteluja, tinderbion, HS-kolumnin, sairauspäiväkirjan, dialogeja, proosarunoja ja novelleja, joiden myötä venyy käsitys siitä mikä meissä on ruumista, mikä tekstiä. Deletellä Luoma-aho osoittaa hallitsevansa runouden lisäksi myös proosan virtuoosimaisesti.
Vikuroiva ja poukkoileva tekstikokoelma/novellikokoelma/määrittelemätön kokoelma joka liikuu jotenkin herkästä/helposta rivoon ja häiritsevään ja lopulta viimeisen tekstin kanssa jälleen herkempään. Ihanan monimuotoinen olematta monimutkainen, muoto tuo lisää eikä tunnu kikkailulta kuten yleensä tällaisissa. Hieno kokonaisuus, joka ehkä kaipaisi vielä toisen lukukerran kirkastuakseen entisestään.
Tämä oli mielenkiintoinen ja hämmentävä lukukokemus. Lukiessa en ollut aivan varma, että pitäisikö ymmärtää lukemansa vai ei. Toiset kohdat toimi paremmin kuin toiset, ja itselle jäi paljon kysymyksiä koko kirjasta. Toisaalta tähdityksessä näkee sen, että näin taiteellinen tyyli ei ehkä ole minulle ominaisinta luettavaa.
Jotain tässä yritettiin, en vain tiedä mitä. Kaikki tarinat jäivät liian lyhyeksi, että olisi voinut tarttua mihinkään kunnolla. Teksti ei sikäli ollut huonoa ja olisin toivonut voivani lukea ajatuksella pidempää. Nyt kokemuksena rikkinäinen ja epäselkeä kokonaisuus.
"Häiritsevää lyhytproosaa" on kyllä sinänsä ihan napakka ja osuva kuvaus tälle teokselle. En oikein tiedä, mitä juuri luin. Mutta en kyllä erityisemmin pitänyt tästä.
Lähtökohtaisesti vähän vierastan kirjoja, joissa kikkaillaan erilaisilla formaateilla tekstin, asettelun ja muun suhteen. Lähes koskaan en pidä sellaisesta tyylistä kirjoissa (tämä on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni). Tässä kirjassa se periaatteessa toimi, mutta en silti voi sanoa varsinaisesti nauttineeni siitä, miten kirja oli kirjoitettu ja muotoiltu.
En oikein ymmärtänyt kirjan tekstejä, mutta jokin niissä silti edes vähän kiehtoi. Kirjaan ei sinänsä tehnyt mieli tarttua, mutta kuitenkin luin sen nopeasti vain muutamalta istumalta. Jos nyt jotain sain teksteistä irti, niin jotenkin niistä kaikista huokui erillisyys, yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, masennus ja ahdistus. Tai ainakin minä tulkitsin tekstejä niin. Mutta ei tämä kyllä silti oikein lähtenyt. Ei ollut minun juttuni.
Useita loistavia oivalluksia, sanallistuksia ja muuta kielellä leikittelyä, suoranaisia herkkuja! Vanhus kuin muinainen kirsikkapuu, fantasiavävyn sävyinen nuori jäbä, Appelsiini-Pippelsiini.
Parhaimmillaan delete toi mieleen supersuosikkini Carmen Maria Machadon Kahdeksan puraisua -novellikokoelman, huonoimmillaan oli jotensakin samantekevä. Ehkä tässä oli vähän turhan paljon kaikkea. Olisin kaivannut jotakin yhdistävää tekijää. Tämän äärellä pitäisi myös varmaan viipyä selvästi kauemmin kuin minä viivyin.
Ensireaktioni oli ”mitä ihmettä?!” jonka jälkeen jatkoin lukemista ja kommentoin mielessäni ”nerokasta!” ja loppua kohden taas ”häh?!”. Suvi Auvinen kirjoitti lukeneensa kirjaa ehkä vähän samalla tavalla kuin katsoo performanssia, ettei stressaa siitä, että pysyykö aina kärryillä, vaan ratsastaa sen luoman tunnelman aallonharjalla. Luulen, että tuo tapa lukea tätä kirjaa on ainut oikea.
”Ulkona vallitsee sininen hetki. Valo, tai sen sopiva puute. Se on lempi-ilmiöitäni ja kestää sen vuoksi vain hetken.”
Was enthusiastic to start this, but it felt like a warm-up for something. Didn't get any ideas or revelations. Didn't feel anything. Wasn't entertained. It had potential. It had some great sentences and a nice structure and all. Still, nothing. Maybe it's me. Not giving up on V. S. Luoma-aho, though. Also: will recommend for all the curious and I hope you'll get it better than I did.
Olen seuraillut V. S. Luoma-ahon kirjallista matkaa ja/tai kehitystä noin 15 vuotta, hänen runoblogistaan lähtien. deletessä Luoma-aho on päässyt todella syntyjuurilleen, kuvaamaan kaupunkia ja mm. inhoaan matkailua kohtaan. Hänen tekstinsä on tyylilleen tutusti banaalia, provosoivaa, räävintöntä ja brutaalia, vaikkakin osin esimerkiksi maisemakuvaus on estetiikaltaan ylevää ja runollista. Näistä aineksista Kosmoksen julkaisema delete rakentuu. Herkemmälle lukijalle kirjassa on paljon intiimiä ja paljasta, mutta jos Luoma-ahoa on ennenkin lukenut, ei se varmastikaan voi enää järkyttää. Napakka paketti, jossa rakenne ja muoto ovat ainakin äänikirjan kuunnelleelle ehjiä ja kirjan kokonaisuuden kannalta suotuisia. Terqut tähän loppuun!
v. s. luoma-aho: delete. Kosmos. 41. lukemani kirja tänä vuonna 2021. Sähkökirjana ja äänikirjana. Limittäin. Muoto. 14.03.2021. Fyysinen kirja ja e-kirja toimivat sanoin. Entä äänikirjana. Aluksi äänikirjassa tuli mieleen wellesmäinen rellestely eikun hoax, huiputus. Että mistä kirja alkaa. Mikä on totta. Mikä on kirjaa. Innostuin tarttumaan tämän uudelleen kun #kirjatwitter/issä oli hyvä kirjoitus. Kuka saa lukea, arvostella Kosmoskirjoja. Olen keksi-ikäinen, sanon, vaikka keski-ikäinen pitäisi sanoa. Pidin tätä kirjaa naisena, nuorena ja kyborgina olentona. Nyt luen lisää. Vaiko kuuntelen. Mitä tapahtuu kokeilun jälkeen, jos teos on kokeellinen, niin mitä sitten. Monella lailla haastava. Ei urakka, vaan pulahdus. Välillä katson tiheätä lumipyryä, syön pastaa, pakastevihanneksia. Onko tämä romaani, kyllä, koska on kokonaisia lauseita. Onko tämä kauhua, kuten Welles, lukija kuulija jää epävarmuuteen. Äänikirja on siinä mielessä hyvä, kuulen vain sanan ja lauseen kerralla, kronologisesti. Kuvakirjassa eli sähkökirjassa katse pomppii sinne tänne jäniksenä ja arkeologina. Millainen tämä olisi ollut cd rom versioina? Tuolloin 90-luvun lopulla tein paljon multimediaa mm rompuille "pelejä" kirja eivät olleet pelejä vaan kuvallisia äänellisiä tarinoita. Oli intro jonka sai skipata yli, lopussa krediitit. Pystyi etenemään eteen ja taakse. Ja tietty loppuun ja alkuun. Kuunnelmana se toimi hyvin. Nyt, konkreettisesti, kertojan puolison broidi on laitoksessa, mutta soittaa vähän väliä. Epäloogisesti ajattelin sitä jouluista, toksista rakkauselokuvaa, jossa oikea näyttelijä joutui riisumaan rintsikat, ja hänen seksinsä komistuksen kanssa tyssäsi alkuunsa kun hänen broidinsa soitti. Tässä päähenkilö ja puoliso eivät voi olla veljen omaishoitajia, siksi veli on laitoksessa. Tekoäly ei voi tehdä hyvää dadaa koska ei tiedä haluavansa, uudistavansa dadaa. Onko tämä abstrakti. Pidän. Kuten Frankenstein terapiassa e-kirja oli toisenlainen, ei pelkkiä mustia kirjaimia valkoisella paperilla.
Nyt on kuulkaas sanataidetta parhaimmillaan. Ylistyssinfonia, enkelikuoro ja suuret aplodit. Eiran Leena sanoi, että hyvää lukemista on lukea novelli kolmeen kertaan, siispä luin jok’ikisen eri genren yksilöllisen edustuksen kolmesti. En halua analysoida teosta, sillä se pilaisi tämän lyhytproosakokoelman lukijalta mitä hienoimpia oivalluksia. Sama kuin heittäisi saavillisen vettä tai jopa virtsaisi toisen kuivumisvaiheessa olevaan öljyvärimaalaukseen.
Kuten jo mainittu, Luoma-aho yhdistelee eri tekstilajeja. Groteski, onomatopoeettinen satiirinenkin tarkkanäköinen kerronta herättää kaikki aistit. Ensin missään ei ole mitään järkeä, kunnes sanat assosioituvat ajatuksiksi, umpisolmu lähtee avautumaan sirkusmusiikin tahtiin ja sitä lopulta oivaltaakin kaikkeuden ytimen. Saatat lukiessasi huudahtaa muutamaan otteeseen ”ahaa!” tai ”heureka!”. Sellaista se on, tämän teoksen tarkkailu. Visuaalisuus on jotain aivan käsittämätöntä. Teoksissa puhutaan tietenkin vieraannuttamisen avuin verhoiltuna, no, ihmisyydestä, elämästä ja vähän kuolemasta. Sen verran voin vilauttaa verhoa. Viuh.
Kenties kokoelman mielenkiintoisimpia yksityiskohtia on E. M. Cioranin sitaatti: ”Kuvotuksemme huipulla rotta näyttää livahtaneen aivoihimme unelmoidakseen siellä.” Tämä on kokoelman alkupäästä ja kuvaa ”Luoma-ahon delete-teoksesta sanottua”. Mikä parasta tässä luodussa illuusiossa (vaikka elämähän on lopulta subjektiivinen illuusio, copyright tähän ajatukseen, vaikka Luoma-aho sivuaakin tätä), Cioran on tunnettu muun muassa ajatuksesta, että ihmisen on tärkeää valita paikka, jossa hän haluaa epäonnistua elämässään.
Kirja-arviot, luentodiat kuvineen, novellit, Tinderin perhanan pitkä bio, Hesarin kolumni, lista jatkuu. Filosofiset oivallukset, määrätietoiset ajatukset, hallittu kaaos, dikotomia, epäjärjestys. Kuin kokoaisi kädet vereslihalla sirpaleista eheän kokonaisuuden palapelin tavoin, paitsi että lukeminen on kivaa eikä yleensä satu. Vaikken voittanut lotossa, olen rikastunut.
Aluksi Luoma-ahon deleten lukeminen oli kuin pimeässä hapuilua. Tarjolla on hämyisiä muotoja ja valonpilkahduksia siellä sun täällä, mutta otetta ei oikein saa mistään kokonaisesta. Lopulta ymmärtää uponneensa teokseen niin, ettei hämärää enää huomaa, eikä toisaalta yritä enää tavoitella jotain selkeästi tunnistettavaa kokonaiskuvaa.
Kerronta ja lajityyppien hyödyntäminen on deletessä fragmentoitunutta, mikä osuu yksiin kirjassa paljastettujen aikalaistuokioiden kanssa. Kuin välähdyksiä elämästä: Harvoin koko kuvan paljastavaa, vaan ennemminkin näön tarkentamista hetkeksi johonkin pisteeseen, josta huomiopiste vaihtuu hetkessä muualle.
Lukiessani huomasin tarpeen makustelulle; palasin lukemaan kirjan alkua, silmäilin, jumituin säkeisiin, annoin itseni tippua kärryiltä. delete onnistuukin erityisesti siinä, että sitä lukiessa huomaa aika ajoin sormien hapuilevan kohti työpöydän kulmalla lepäävää kirjaa ihan vain lukeakseen uudelleen pätkiä satunnaisilta aukeamilta. Eli kai juuri niitä kirjoja, joita vuosienkin jälkeen huomaa kaivavansa kirjahyllystä esiin löytääkseen jotain uutta.
Pieni kirja, joka aikakin itselle toimi tajunnanvirtana ilman, että kaikkea tarvitsi jäädä liikaa miettimään.
Olen samalla lukenut Keith Johnstonen Impro-kirjaa ja tuntuu että Luoma-aho seuraa samantyyppisiä ajatuksia spontaanin ja alitajuisen tuomisesta kerrontaan: yllättäviä yhteyksiä, häiritseviä mielleyhtymiä ilman sensuuria ja rutiinien rikkomisia. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä sattumaa vai onko näiden menetelmien välillä jokin suora tai epäsuora yhteys.
Tämä oli vähän kuin olisi sattumalta sattunut paikalle johonkin hämmentävään katuperformanssiin. Juuri kun luulee nähneensä tarpeeksi ja on ottamassa jo askelia jatkaakseen matkaansa, joku tekeekin jotain aivan käsittämätöntä etkä voi lopettaa katsomista. Osa tarinoista olisi saanut jatkua pidempään, osa olisi voinut loppua nopeamminkin, mutta kaikilla oli silti paikkansa. En oikeastaan tiedä mitä muuta tästä pitäisi sanoa.
Lukijaa haastetaan, tökitään, nauratetaan ja herkistetään. Pidin paljon yllättävistä lauseista ja mielenkiintoisista sivujen asetteluista, mutta kirjan loppuvaiheilla vähän kyllästyin jatkuvaan tökkimiseen. Olisi ehkä pitänyt lukea yksi osio kerrallaan. Lempinovellini (jos näitä novelleilsi voi kutsua) oli ehdottomasti ”Rakkaustarina”.
Jälleen yksi ahdistuksen, tyhjyyden ja kaiken turhuuden moniottelu. Ei maistunut hyvältä, ainakaan tänään. Kai maailmassa sentään on vielä jotain muutakin, kuin lajikato ja kriitikot.
Luin tämän kirjan sen vuoksi, että sen novelli oli yliopiston novellianalyysin tehtävänä. Tätä mainostetaan häiritsevänä lyhytproosana, ehkä sopii paremmin luettavaksi kuin kuunneltavaksi.
V. S. Luoma-ahon Delete on kokoelma lyhytproosaa, joka leikittelee paitsi muotokielellä, myös sisällöllä. Luoma-aho lainaa lyhyiden proosatekstiensä ulkomuotoon Power Point -esityksistä, lehtijutuista ja kirjallisuusarvioista, niin että muodon ja sisällön eri rekisterit tuottavat mielenkiintoista kerronnallista jännitettä. Toisissa tarinoissa kokeillaan eri kertojapositioiden sotkemista, niin että lukija kohtaa pikemminkin eri hahmojen näkökulmien synnyttämän synteesin kuin yhden kertojaposition. Kokeilut ovat mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia lisäyksiä postmoderniin yhtenäisen tarinan rikkoutumisen narratiiviin.
Luoma-ahon kirjoitustyyli: 5-tähtee. Mun kiinnostus tähän kirjaan: 2-tähtee.
Tää on iha mun syy, kosk vaikka kuinka paljon haluun tykätä lyhyt-tarinoist (ja semmosist), en vaa saa itteeni välittämää siit mitä luen. Rakastin kuitenkin ekaa ja vikaa, eli Aamun ensimmäinen luento ja Sairauspäiväkirja, ja ne on yksii mun lemppari lyhytkertomuksist mitä oon lukenu.