What do you think?
Rate this book
Sinut on nähty
Naiset sekosivat. Menikö se vähän yli? Meni se, se ei ollut aivan heidän tapaistaan.
Metoo alkoi elokuva-alan työsuojeluasiana. Mutta sitten tapahtui jotain muuta: naiset saivat uudet silmät. He alkoivat nähdä epäkohtia joka paikassa, pilkkasivat taiteen kaanonia ja laskivat puuttuvia naisia.
Kirjassaan Sinut on nähty Anu Silfverberg käsittelee katseen valtaa. Kenen silmin täällä oikein ihmisiä katsotaan ja kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Kirja haistattelee ”naiskuvauksen mestareille”, kuvaa ystävän katseen rakastavaa voimaa ja kummastelee, minkä tähden elokuvissa naiset harrastavat seksiä ihan eri tavalla kuin elämässä. Se yrittää samastua Tauno Paloon, tekee kunniaa Dingo-fanille ja liikuttuu ennennäkemättömästä tv-mainoksesta.
Silfverberg kirjoittaa samastumisesta samastuttavasti ja vaikeasta lähestyttävästi. Kirja käsittelee ainakin liikkuvaa ja liikkumatonta kuvaa, ihanteita ja niihin sopimista, sukupuolta sekä yhteiskuntaa.
Naiset sekosivat. Pidän siitä. Miten paljon raivoa onkaan ilmassa, en ollut ennen huomannut sitä. Olin luullut olevani sen kanssa yksin.
Metoo alkoi elokuva-alan työsuojeluasiana. Mutta sitten tapahtui jotain muuta: naiset saivat uudet silmät. He alkoivat nähdä epäkohtia joka paikassa, pilkkasivat taiteen kaanonia ja laskivat puuttuvia naisia.
Kirjassaan Sinut on nähty Anu Silfverberg käsittelee katseen valtaa. Kenen silmin täällä oikein ihmisiä katsotaan ja kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Kirja haistattelee ”naiskuvauksen mestareille”, kuvaa ystävän katseen rakastavaa voimaa ja kummastelee, minkä tähden elokuvissa naiset harrastavat seksiä ihan eri tavalla kuin elämässä. Se yrittää samastua Tauno Paloon, tekee kunniaa Dingo-fanille ja liikuttuu ennennäkemättömästä tv-mainoksesta.
Silfverberg kirjoittaa samastumisesta samastuttavasti ja vaikeasta lähestyttävästi. Kirja käsittelee ainakin liikkuvaa ja liikkumatonta kuvaa, ihanteita ja niihin sopimista, sukupuolta sekä yhteiskuntaa.
Naiset sekosivat. Pidän siitä. Miten paljon raivoa onkaan ilmassa, en ollut ennen huomannut sitä. Olin luullut olevani sen kanssa yksin.
244 pages, Paperback
First published October 23, 2020
44 people are currently reading
1026 people want to read
About the author
Anu Silfverberg
28 books39 followersAnu Silfverberg (s. 1974) on helsinkiläinen freelance-toimittaja ja kirjailija. Helsingin Sanomissa työskennelleen Silfverbergin esikoisromaani Kung Po (Avain) ilmestyi 2008. Hän on koulutukseltaan humanisti, ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan englantilainen filologia. Kirjailija on myös tunnettu feministi, joka kuuluu Tulva-lehden perustajiin. Lisäksi Silfverberg laulaa Animals of the Forest -yhtyeessä ja toimii Nyt-liitteen vakikolumnistina.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 139 reviews
December 23, 2020
Ai että millainen herkkupala vuoden viimeisten kirjojen joukkoon vielä löytyi. Anu Silfverbergin tiesin toki erinomaiseksi kirjoittajaksi, mutta Sinut on nähty pääsi silti yllättämään sillä, miten terävä, hauska, raivostuttava, älykäs ja tarkkaavainen kirja tämä onkaan. Silfverberg kertoo katseesta ja katseen vallasta, etenkin elokuvan kontekstissa. Kuka katsoo, ketä, millä tavalla ja miltä se tuntuu?
Aloitetaan vaikka karuista faktoista. Usein (etenkin miesten) tapana on sanoa, että taide on taidetta, eikä tekijän sukupuolella ole mitään väliä (miehet, jotka sanovat näin, viihtyvät yleensä vain miesten tekemän taiteen parissa). Vaan kas kummaa, kun otetaan kynä ja paperia käteen ja aletaan laskea, miesten tekemissä elokuvissa esiintyy hyvin vähän naisia ja ne vähätkään naiset eivät oikeastaan ole ihmisiä, täysipainoisia hahmoja motivaatioineen ja tavoitteineen, vaan "kaunis ruumis", "vähäpukeinen kaunotar", "eteerinen lapsinainen", mitä näitä nyt on. Jokainen naisten kirjoittama elokuva läpäisee Bechdelin testin (kaksi naista puhuu keskenään jostain muusta aiheesta kuin miehestä); yli puolet miesten tekemistä elokuvista ei läpäise testiä. (Käänteisen testin – puhuuko kaksi miestä keskenään jostain muusta kuin naisesta – läpäisee jokseenkin jokainen ikinä tehty elokuva.)
Jotenkin ajatus siitä, että miesten ei annettaisi ylipäänsä tehdä elokuvia vaikkapa seuraavaan kymmeneen vuoteen, alkaa tuntua aina vain paremmalta.
Seksiä Silfverberg käsittelee oivallisesti, sitä, miten elokuvaseksi ei oikeastaan muistuta todellista seksiä millään tavalla – ei ainakaan sellaista seksiä, josta naiset noin yleisesti ottaen nauttivat. Jossain vaiheessa Silfverberg otti asiakseen oikein etsimällä etsiä elokuvia, joiden seksikohtauksissa kuvattaisiin miehiä tyydyttämässä naisia käsillään. Spoileri: ei muuten löydy, kyseessä on yksi elokuvan historian harvinaisimpia aiheita. Ja aivan tuiki tavallista niissä yhteyksissä, kun oikeasti harrastetaan naista miellyttävää seksiä. Jos elokuvaseksi ei olisi niin miehistä ja todellisuudessa naiselle niin ankeaa ja jopa tuskallista, olisiko enemmän onnellisia naisia, joilla on tyydyttävä seksielämä ja enemmän halua harrastaa seksiä? Voisi olla.
Silfverberg on kirjoittanut hienon teoksen. Sinut on nähty on ihanan piikikäs ja ilkeä, mutta myös hauska ja osuva. Silfverberg myös kyseenalaistaa itseään jatkuvasti. Se on yksi iso teema tässä – miten suhtautua niihin itselle joskus rakkaisiin teoksiin, jotka ovat metoo-aikana alkaneet näyttäytyä epämiellyttävässä valossa? Kuinka sovittaa omaa elokuvarakkautta siihen, miten vastenmielisenä elokuvien naiskuva ja jatkuva miehinen katse näyttäytyy? Se ei ole helppo kysymys ja Silfverberg väittää vastaan itselleenkin. Siinä sivussa lukijan mahdolliset vastaväitteet saavat näppärästi vastauksensa (eiköhän tästä silti joku mies mielensä pahoita 😭😭).
Minä tietysti luen kirjaa miehenä. Tunnistan monia aiheita, mutta en minä niistä oikeasti mitään tiedä. Nautin tästä silti. Jotain nautinnollista oli siinäkin, kun kuuntelin vaimoni puhinaa, justnäin-myötäilyä ja myös feministisiä raivontuiskahduksia kirjan äärellä. Eiköhän tämä naisiin osu ja uppoa vielä tehokkaammin. Nuoremmille sukupolville asiat saattavat näyttäytyä eri tavalla ja referenssit muutenkin ovat tietystä sukupolvesta, mutta Silfverbergin (s. 1974) ikäisille tässä on paljon jaettua sukupolvikokemusta ja monessa kohtaa sama paska jatkuu vain uudessa paketissa.
Sinut on nähty on mielestäni vuoden tärkeimpiä esseeteoksia; aivan erityisesti se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut elokuvasta, mutta soisin sen muutenkin löytävän tiensä mahdollisimman moniin käsiin. Naiset saavat tästä varmasti eheyttävän ja vahvistavan lukukokemuksen, miehille tämä taas toimii aina tarpeellisena muistutuksena siitä, että naisiakin on olemassa ja – kas kummaa – hekin ovat täysipainoisia ihmisiä. Jostain syystä tämä asia on edelleen aivan käsittämättömän vaikea juttu ymmärtää.
Aloitetaan vaikka karuista faktoista. Usein (etenkin miesten) tapana on sanoa, että taide on taidetta, eikä tekijän sukupuolella ole mitään väliä (miehet, jotka sanovat näin, viihtyvät yleensä vain miesten tekemän taiteen parissa). Vaan kas kummaa, kun otetaan kynä ja paperia käteen ja aletaan laskea, miesten tekemissä elokuvissa esiintyy hyvin vähän naisia ja ne vähätkään naiset eivät oikeastaan ole ihmisiä, täysipainoisia hahmoja motivaatioineen ja tavoitteineen, vaan "kaunis ruumis", "vähäpukeinen kaunotar", "eteerinen lapsinainen", mitä näitä nyt on. Jokainen naisten kirjoittama elokuva läpäisee Bechdelin testin (kaksi naista puhuu keskenään jostain muusta aiheesta kuin miehestä); yli puolet miesten tekemistä elokuvista ei läpäise testiä. (Käänteisen testin – puhuuko kaksi miestä keskenään jostain muusta kuin naisesta – läpäisee jokseenkin jokainen ikinä tehty elokuva.)
Jotenkin ajatus siitä, että miesten ei annettaisi ylipäänsä tehdä elokuvia vaikkapa seuraavaan kymmeneen vuoteen, alkaa tuntua aina vain paremmalta.
Seksiä Silfverberg käsittelee oivallisesti, sitä, miten elokuvaseksi ei oikeastaan muistuta todellista seksiä millään tavalla – ei ainakaan sellaista seksiä, josta naiset noin yleisesti ottaen nauttivat. Jossain vaiheessa Silfverberg otti asiakseen oikein etsimällä etsiä elokuvia, joiden seksikohtauksissa kuvattaisiin miehiä tyydyttämässä naisia käsillään. Spoileri: ei muuten löydy, kyseessä on yksi elokuvan historian harvinaisimpia aiheita. Ja aivan tuiki tavallista niissä yhteyksissä, kun oikeasti harrastetaan naista miellyttävää seksiä. Jos elokuvaseksi ei olisi niin miehistä ja todellisuudessa naiselle niin ankeaa ja jopa tuskallista, olisiko enemmän onnellisia naisia, joilla on tyydyttävä seksielämä ja enemmän halua harrastaa seksiä? Voisi olla.
Silfverberg on kirjoittanut hienon teoksen. Sinut on nähty on ihanan piikikäs ja ilkeä, mutta myös hauska ja osuva. Silfverberg myös kyseenalaistaa itseään jatkuvasti. Se on yksi iso teema tässä – miten suhtautua niihin itselle joskus rakkaisiin teoksiin, jotka ovat metoo-aikana alkaneet näyttäytyä epämiellyttävässä valossa? Kuinka sovittaa omaa elokuvarakkautta siihen, miten vastenmielisenä elokuvien naiskuva ja jatkuva miehinen katse näyttäytyy? Se ei ole helppo kysymys ja Silfverberg väittää vastaan itselleenkin. Siinä sivussa lukijan mahdolliset vastaväitteet saavat näppärästi vastauksensa (eiköhän tästä silti joku mies mielensä pahoita 😭😭).
Minä tietysti luen kirjaa miehenä. Tunnistan monia aiheita, mutta en minä niistä oikeasti mitään tiedä. Nautin tästä silti. Jotain nautinnollista oli siinäkin, kun kuuntelin vaimoni puhinaa, justnäin-myötäilyä ja myös feministisiä raivontuiskahduksia kirjan äärellä. Eiköhän tämä naisiin osu ja uppoa vielä tehokkaammin. Nuoremmille sukupolville asiat saattavat näyttäytyä eri tavalla ja referenssit muutenkin ovat tietystä sukupolvesta, mutta Silfverbergin (s. 1974) ikäisille tässä on paljon jaettua sukupolvikokemusta ja monessa kohtaa sama paska jatkuu vain uudessa paketissa.
Sinut on nähty on mielestäni vuoden tärkeimpiä esseeteoksia; aivan erityisesti se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut elokuvasta, mutta soisin sen muutenkin löytävän tiensä mahdollisimman moniin käsiin. Naiset saavat tästä varmasti eheyttävän ja vahvistavan lukukokemuksen, miehille tämä taas toimii aina tarpeellisena muistutuksena siitä, että naisiakin on olemassa ja – kas kummaa – hekin ovat täysipainoisia ihmisiä. Jostain syystä tämä asia on edelleen aivan käsittämättömän vaikea juttu ymmärtää.
December 12, 2020
Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten trioon yhdessä Taneli Viljasen ja Linda-Maria Roineen kirjojen kanssa. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseessään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.
Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.
”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)
”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)
”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)
Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.
”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)
”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)
”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)
December 25, 2020
Upee. Rakastin tätä. Rakastan tätä. Voisin kirjottaa kirjan vastineeksi tähän, niin paljon tämä antoi. Kiitos, Anu, olet aivan käsittämätön kirjoittaja ja ajatusten sanoittaja!
January 2, 2021
"Ruumiini ja kasvoni olivat taistelutanner, jossa kamppailivat feminismin kolmas aalto, lama-Suomi, seksuaalisuus, häpeä sekä pohjaton miellyttämisenhalu, joka ylitti aina muut tarpeet."
Huh huh, mikä timantti! Hurrasin joka sivulla: tunnistin ja raivosin ja liikutuin. Juuri tämän kirjan kohdalla tunnistaminen oli olennaista: Silfverbergin ajatukset eivät olleet minulle uusia, vaan päinvastoin kuristavan tuttuja. Mutta se, että saa lukea ne mustana valkoisella; että joku sanoo ääneen kaiken sen, mikä on hiertänyt lapsesta asti ja mikä on usein jäänyt vain lähmäiseksi ja hahmottomaksi ahdistukseksi sisuksiin, on äärimmäisen voimauttavaa. Ja tärkeää. Ja poliittista - sekä yhä edelleen jopa historiallista. Kuten kirjassakin moneen otteeseen todetaan: jos ei juuri koskaan pysty tunnistamaan itseään ja omia kokemuksiaan mediassa, taiteessa, viihteessä jne, kokee väistämättä olevansa marginaalissa, ei-tärkeä.
Ai että, miten osuvaa ja tarkkaa elokuvien naiskuvan ruotimista: Veronikan kaksoiselämän mystisen naisen analyysi, kuolen. Ihanaa, että nykyään voi nauraa sille, mikä on aiheuttanut helvetisti kärsimystä, ahdistusta, vitutusta ja ristivetoa aikoinaan. Toki kaikki opitut sairaat "ideaalit" asuvat yhä kehossa ja mielessä, mutta silti niille voi tässä ajassa ja iässä ja tällaisten kirjojen voimalla haistattaa paskat ja räjäyttää ne pirstaleiksi.
Soisin jokaisen lukevan tämän. Myös ja ennen kaikkea niiden, jotka eivät ole kasvaneet tässä maailmassa naisoletettuina.
Huh huh, mikä timantti! Hurrasin joka sivulla: tunnistin ja raivosin ja liikutuin. Juuri tämän kirjan kohdalla tunnistaminen oli olennaista: Silfverbergin ajatukset eivät olleet minulle uusia, vaan päinvastoin kuristavan tuttuja. Mutta se, että saa lukea ne mustana valkoisella; että joku sanoo ääneen kaiken sen, mikä on hiertänyt lapsesta asti ja mikä on usein jäänyt vain lähmäiseksi ja hahmottomaksi ahdistukseksi sisuksiin, on äärimmäisen voimauttavaa. Ja tärkeää. Ja poliittista - sekä yhä edelleen jopa historiallista. Kuten kirjassakin moneen otteeseen todetaan: jos ei juuri koskaan pysty tunnistamaan itseään ja omia kokemuksiaan mediassa, taiteessa, viihteessä jne, kokee väistämättä olevansa marginaalissa, ei-tärkeä.
Ai että, miten osuvaa ja tarkkaa elokuvien naiskuvan ruotimista: Veronikan kaksoiselämän mystisen naisen analyysi, kuolen. Ihanaa, että nykyään voi nauraa sille, mikä on aiheuttanut helvetisti kärsimystä, ahdistusta, vitutusta ja ristivetoa aikoinaan. Toki kaikki opitut sairaat "ideaalit" asuvat yhä kehossa ja mielessä, mutta silti niille voi tässä ajassa ja iässä ja tällaisten kirjojen voimalla haistattaa paskat ja räjäyttää ne pirstaleiksi.
Soisin jokaisen lukevan tämän. Myös ja ennen kaikkea niiden, jotka eivät ole kasvaneet tässä maailmassa naisoletettuina.
Read
January 17, 2021Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä.
Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?
Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.
Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:
"All the time I read this book I felt it was feeding me."*
Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.
Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.
Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:
Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?
Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie.
Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa.
En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.
Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.
En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää.
Kirosanoja tippuu suustani lattialle.
Matto kärsii ja huokailee.
"Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa."
Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin.
Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?
Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä.
Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.
Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla.
Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään.
Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?
Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan.
Olen ruhjeilla.
Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.
Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa.
Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?
Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi.
Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.
On vaikeaa ja sattuu.
En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen.
Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet?
Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä.
Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.
"Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political" **
Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet.
Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina.
Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.
Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?
Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.
En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä.
Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa.
Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.
Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa.
Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.
* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)
** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political
Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?
Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.
Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:
"All the time I read this book I felt it was feeding me."*
Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.
Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.
Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:
Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?
Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie.
Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa.
En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.
Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.
En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää.
Kirosanoja tippuu suustani lattialle.
Matto kärsii ja huokailee.
"Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa."
Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin.
Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?
Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä.
Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.
Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla.
Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään.
Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?
Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan.
Olen ruhjeilla.
Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.
Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa.
Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?
Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi.
Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.
On vaikeaa ja sattuu.
En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen.
Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet?
Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä.
Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.
"Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political" **
Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet.
Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina.
Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.
Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?
Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.
En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä.
Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa.
Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.
Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa.
Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.
* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)
** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political
March 14, 2021
Vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa. Kiitos Anu, tämä on tosi hyvä kirja.
Jos nämä tekstit eivät sattuneista syistä olleet omalta osaltani useinkaan samastuttavia, olivat ne avartavia. Suu on auki – ei objektina, vaan hengästyksestä, hämmästyksestä.
Silfverbergin lause on tehokas, tarkka, kevyt, vaikka asia on painava. Sitaatteja voisi poimia tuhat. Moni näistä asioista oli totta kai jollain tavalla tiedossa, mutta tässä ne läiskäistään vasten kasvoja tavalla, joka muuttaa. Kun lukuhetkellä Instagram on täynnä julkaisuja, joissa puhutaan ei-miesten kohtaamasta turvattomuudesta, ahdistelusta, kaikesta, efekti on moninkertainen. Hävettää, nolottaa, vituttaa, ja ihan syystä. Onneksi toivoa on.
Uusin silmälasein eteenpäin.
Jos nämä tekstit eivät sattuneista syistä olleet omalta osaltani useinkaan samastuttavia, olivat ne avartavia. Suu on auki – ei objektina, vaan hengästyksestä, hämmästyksestä.
Silfverbergin lause on tehokas, tarkka, kevyt, vaikka asia on painava. Sitaatteja voisi poimia tuhat. Moni näistä asioista oli totta kai jollain tavalla tiedossa, mutta tässä ne läiskäistään vasten kasvoja tavalla, joka muuttaa. Kun lukuhetkellä Instagram on täynnä julkaisuja, joissa puhutaan ei-miesten kohtaamasta turvattomuudesta, ahdistelusta, kaikesta, efekti on moninkertainen. Hävettää, nolottaa, vituttaa, ja ihan syystä. Onneksi toivoa on.
Uusin silmälasein eteenpäin.
September 11, 2024
Ennen kuin olen lukija, olen katsoja. Elokuvahulluus vei minut mukanaan viimeistään n. 20-vuotiaana, eikä lääkettä ole sen jälkeen ollut näköpiirissä. Kuten Anu Silfverberg vastustamattomasti argumentoi, elokuvan historia on valkoihoisen heteromiehen historiaa. Hieman kärjistetysti ja puolittain vitsillä voisi sanoa, että ilmankos olen viihtynyt sen parissa niin hyvin. Vitsi se on vain osittain.
Silfverberg kirjoittaa hyvin myös siitä, että kyse ei ole ensisijaisesti esim. vahvasti yhteiskunnallisen ohjauksen alla olleen Hollywood-markkinakoneiston ongelmasta, vaan jostain paljon laajemmasta. En ole ikinä välittänyt ns. äijäelokuvista, mutta se ei valitettavasti ole suojannut minua elokuva-alan misogynialta. Monin muin tavoin vapautta nauttineet ja omanlaistaan edistyksellisyyttä edustaneet taide-elokuvaohjaajat ovat saattaneet sortua aivan yhtä puisevaan naiskuvaan kuin enemmän poliittista painostusta kokeneet amerikkalaiskollegansa.
Silfverberg puhuu minulle mieluisista elokuvista: Veronikan kaksoiselämästä, Patersonista, myös Adelen elämästä. Sen kohdalla muistan tosin jo katseluhetkellä allekirjoittaneeni monia Silfverbergin ajatuksia. Pystyin kuitenkin vielä tuolloin ohittamaan ne elokuvan muiden ansioiden takia (kai niitä oli?). Mystifioitu, kauniin eteerinen, introvertti, ajatuksiaan piilotteleva, ikkunasta ulos tuijotteleva nainen on aina tuntunut itselleni läheiseltä ja ehkä myös tavoiteltavalta ihanteelta. On koomisella tavalla masentavaa tajuta, että tämä hahmo on nimenomaan juuri sitä: tyhjä kuori, todellisuuden toisella puolella häilyvä ”hahmo”, minun kaltaiselleni introvertille cinefiilille luotu naisfantasia. Silfverbergin tavoin kipuilen jatkuvasti sen takia, että valot monien epäkohtien suhteen ovat tätä nykyä ns. päällä. Miten päästä eteenpäin? Haluanko päästä eteenpäin? Nähtyä ei voi tehdä näkymättömäksi.
Silfverberg kirjoittaa mainiosti myös elokuvien seksistä. Paljolti juuri elokuvista (virheellisen) seksikäsitykseni saaneena on todettava, että järkytys, häpeä ja hämmennys on ollut aikanaan suurta myös nuorelle miehelle. Rakkauden taikasauvani ei olekaan kaikkivoipa. Who’d a thunk it?
Kirjan suurin ansio on ehkä kuitenkin siinä, miten se kuvaa naisten ja muiden elokuvavähemmistöjen kokemuksia tuolloin, kun heidät on todella nähty sellaisina kuin ovat. Huomaan liikuttuvani. Oma kokemukseni on todella erilainen – löydän itseni melkein kaikista elokuvista. Jos en ihan pääroolista, niin melkein aina protagonistin taustalla vaikuttaa joku nörtähtävä, hillitympi mieshahmo. Hauskaa myös huomata, että Silfverbergin tavoin minäkin olen monesti samastunut Bill Murrayhin ja Paul Giamattiin.
Olen lähes koko elämäni ollut enemmän naisten kuin miesten ympäröimä. Muistan jo nuorena ajatelleeni, että näkemieni elokuvien naiskuva oli järjestäen todella vaillinainen ja yksiulotteinen. Muistan myös ajatelleeni, että näin se nyt vain on. Näin se tulee olemaan. Toisenlaista todellisuutta oli vaikea kuvitella. Mitäpä helsinkiläinen nuori valtaville markkinakoneistoille mahtaa? Tavallaan järisyttävää, osittain todella surullista huomata, että valtaa on paljonkin, jos se vain otetaan. Tästä voi vetää myös yhtymäkohtia moniin muihin, ehkä vieläkin suurempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin – mikä kaikki ehkä olisikin mahdollista?
Silfverberg kirjoittaa hyvin myös siitä, että kyse ei ole ensisijaisesti esim. vahvasti yhteiskunnallisen ohjauksen alla olleen Hollywood-markkinakoneiston ongelmasta, vaan jostain paljon laajemmasta. En ole ikinä välittänyt ns. äijäelokuvista, mutta se ei valitettavasti ole suojannut minua elokuva-alan misogynialta. Monin muin tavoin vapautta nauttineet ja omanlaistaan edistyksellisyyttä edustaneet taide-elokuvaohjaajat ovat saattaneet sortua aivan yhtä puisevaan naiskuvaan kuin enemmän poliittista painostusta kokeneet amerikkalaiskollegansa.
Silfverberg puhuu minulle mieluisista elokuvista: Veronikan kaksoiselämästä, Patersonista, myös Adelen elämästä. Sen kohdalla muistan tosin jo katseluhetkellä allekirjoittaneeni monia Silfverbergin ajatuksia. Pystyin kuitenkin vielä tuolloin ohittamaan ne elokuvan muiden ansioiden takia (kai niitä oli?). Mystifioitu, kauniin eteerinen, introvertti, ajatuksiaan piilotteleva, ikkunasta ulos tuijotteleva nainen on aina tuntunut itselleni läheiseltä ja ehkä myös tavoiteltavalta ihanteelta. On koomisella tavalla masentavaa tajuta, että tämä hahmo on nimenomaan juuri sitä: tyhjä kuori, todellisuuden toisella puolella häilyvä ”hahmo”, minun kaltaiselleni introvertille cinefiilille luotu naisfantasia. Silfverbergin tavoin kipuilen jatkuvasti sen takia, että valot monien epäkohtien suhteen ovat tätä nykyä ns. päällä. Miten päästä eteenpäin? Haluanko päästä eteenpäin? Nähtyä ei voi tehdä näkymättömäksi.
Silfverberg kirjoittaa mainiosti myös elokuvien seksistä. Paljolti juuri elokuvista (virheellisen) seksikäsitykseni saaneena on todettava, että järkytys, häpeä ja hämmennys on ollut aikanaan suurta myös nuorelle miehelle. Rakkauden taikasauvani ei olekaan kaikkivoipa. Who’d a thunk it?
Kirjan suurin ansio on ehkä kuitenkin siinä, miten se kuvaa naisten ja muiden elokuvavähemmistöjen kokemuksia tuolloin, kun heidät on todella nähty sellaisina kuin ovat. Huomaan liikuttuvani. Oma kokemukseni on todella erilainen – löydän itseni melkein kaikista elokuvista. Jos en ihan pääroolista, niin melkein aina protagonistin taustalla vaikuttaa joku nörtähtävä, hillitympi mieshahmo. Hauskaa myös huomata, että Silfverbergin tavoin minäkin olen monesti samastunut Bill Murrayhin ja Paul Giamattiin.
Olen lähes koko elämäni ollut enemmän naisten kuin miesten ympäröimä. Muistan jo nuorena ajatelleeni, että näkemieni elokuvien naiskuva oli järjestäen todella vaillinainen ja yksiulotteinen. Muistan myös ajatelleeni, että näin se nyt vain on. Näin se tulee olemaan. Toisenlaista todellisuutta oli vaikea kuvitella. Mitäpä helsinkiläinen nuori valtaville markkinakoneistoille mahtaa? Tavallaan järisyttävää, osittain todella surullista huomata, että valtaa on paljonkin, jos se vain otetaan. Tästä voi vetää myös yhtymäkohtia moniin muihin, ehkä vieläkin suurempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin – mikä kaikki ehkä olisikin mahdollista?
May 3, 2021
(On huomionarvoista että tämä 'vihdoinkin saa sanoa' tapahtuu samaan aikaan kun muualla yhteiskunnassa toistellaan päinvastaista: että *mitään* ei saa sanoa.) s. 11-12
Tästä lauseesta alkoi tykitys, jonka jokaisella sivulla ajattelin: KYLLÄ. JUURI NOIN. TUOLLAISTA SE OLI.
Anu Silfverbergin Sinut on nähty lähtee liikkeelle #metoo -liikkeestä ja siitä, menikö se vähän yli? Sekosivatko naiset? Ja jos kyllä, mitä sitten ja mitä sitä ennen on tapahtunut vuosien ajan ja mihin tästä voisi mennä.
Olen samanikäinen kuin Silfverberg ja kuljen samojen kulttuurituotteiden katsojapolkua: ET, David Bowie, Kate Winslet, iltapäivän Suomi-filmit, Dingo. Laura Mulveyn lanseeraama male gaze...Miksi seksikasvatuksessa verrataan penistä ja munasarjaa, miksi vihaa tuntuu olevan joka paikassa ja toiset voivat kieltäytyä ottamasta sitä vastaan ja toisten elämä pohjautuu sille.
MIKSI, MIKSI MIKSI?
Lue tämä kirja.
Tästä lauseesta alkoi tykitys, jonka jokaisella sivulla ajattelin: KYLLÄ. JUURI NOIN. TUOLLAISTA SE OLI.
Anu Silfverbergin Sinut on nähty lähtee liikkeelle #metoo -liikkeestä ja siitä, menikö se vähän yli? Sekosivatko naiset? Ja jos kyllä, mitä sitten ja mitä sitä ennen on tapahtunut vuosien ajan ja mihin tästä voisi mennä.
Olen samanikäinen kuin Silfverberg ja kuljen samojen kulttuurituotteiden katsojapolkua: ET, David Bowie, Kate Winslet, iltapäivän Suomi-filmit, Dingo. Laura Mulveyn lanseeraama male gaze...Miksi seksikasvatuksessa verrataan penistä ja munasarjaa, miksi vihaa tuntuu olevan joka paikassa ja toiset voivat kieltäytyä ottamasta sitä vastaan ja toisten elämä pohjautuu sille.
MIKSI, MIKSI MIKSI?
Lue tämä kirja.
January 2, 2021
Niin hyvä, että sanattomaksi vetää.
Siitä, mitä ollaan elokuvista ihmisenä olemisesta opittu. Siitä, mitä väliä sillä on. Ja Dingosta ja Frozenista.
Siitä, mitä ollaan elokuvista ihmisenä olemisesta opittu. Siitä, mitä väliä sillä on. Ja Dingosta ja Frozenista.
April 24, 2021
Luin tätä hotkimalla. Anu Silfverberg kertoo siitä, miltä tuntuu olla rekvisiittaa, kun haluaisi vain kovasti tulla nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on ja haluaisi, että jossain kerrottaisiin minunkin tarinoitani. Naisille tämä on joka taiteen alalla ollut historiassa mahdotonta. Metoo kuitenkin aloitti muutoksen, jonka tuloksia nähdään toivottavasti yhä enemmän valkokankaallakin.
Sinut on nähty etsii naisten ohjaamia elokuvia, naisille kirjoitettuja toimijan rooleja, naisista kertovia elokuvia, joissa naisia ei esitetä vain miesten katseen kohteena vaan ihmisinä. Niitä on. Silfverbergin ansiosta osaan olla valppaampana.
Sinut on nähty etsii naisten ohjaamia elokuvia, naisille kirjoitettuja toimijan rooleja, naisista kertovia elokuvia, joissa naisia ei esitetä vain miesten katseen kohteena vaan ihmisinä. Niitä on. Silfverbergin ansiosta osaan olla valppaampana.
March 22, 2021
Huh! Olipas tarkkanäköinen, terävä, raivostuttava, samastuttava ja useasti myös huvittava teos (mutta sellaisella apuaaaayyhhmiksiii-tavalla). Oon huomannut, että ilmeisesti mun suosikkikirjat tänä vuonna käsittelevät metoota: ehkä tuntuu vaan hyvältä, että joku sanoittaa näin fiksulla tavalla monia vaikeita tunteita, joita on itse pääkopassaan pyöritellyt. Ja ylipäänsä huomata se, ettei ole ollut niiden kanssa yksin.
Hieno teos, helposti 5/5! Tämä kannattaa lukea.
Hieno teos, helposti 5/5! Tämä kannattaa lukea.
October 6, 2022
4.5 tähteä
Tämä oli ihan tosi hyvä. Suosittelen ehdottomasti.
Sinut on nähty pureutuu elokuvamaailmaan ja katseeseen, joka elokuvissa esiintyy. Se katsehan on lähes poikkeuksetta valkoisen cis-heteromiehen katse. Kirjassa ruoditaan elokuvia feministisen katseen läpi, mutta loppupeleissä kyse on paljon isommasta asiasta, kuin "vain elokuvista". Elokuvien, tv-sarjojen, kirjojen ja taiteen kautta me hahmotamme maailmaa, ja näemme itsemmekin. Siksi ei ole ihan sama, ketä taiteessa näkyy ja miten siellä katsotaan.
Kirjan aihe on kiinnostava, ja kirja on kirjoitettu vetävästi. Se avaa aiheitaan ja ajatuksiaan tarpeeksi. Ei alleviivaa liikaa, mutta sopivasti.
Kokonaisuudesta olisin jättänyt muutamat dialogit pois. Ymmärrän epävarmuuden, ja juuri siksi olisin jättänyt ne pois.
Muuten ihan tosi hyvä.
Tämä oli ihan tosi hyvä. Suosittelen ehdottomasti.
Sinut on nähty pureutuu elokuvamaailmaan ja katseeseen, joka elokuvissa esiintyy. Se katsehan on lähes poikkeuksetta valkoisen cis-heteromiehen katse. Kirjassa ruoditaan elokuvia feministisen katseen läpi, mutta loppupeleissä kyse on paljon isommasta asiasta, kuin "vain elokuvista". Elokuvien, tv-sarjojen, kirjojen ja taiteen kautta me hahmotamme maailmaa, ja näemme itsemmekin. Siksi ei ole ihan sama, ketä taiteessa näkyy ja miten siellä katsotaan.
Kirjan aihe on kiinnostava, ja kirja on kirjoitettu vetävästi. Se avaa aiheitaan ja ajatuksiaan tarpeeksi. Ei alleviivaa liikaa, mutta sopivasti.
Kokonaisuudesta olisin jättänyt muutamat dialogit pois. Ymmärrän epävarmuuden, ja juuri siksi olisin jättänyt ne pois.
Muuten ihan tosi hyvä.
April 20, 2021
Todella tärkeä, älykäs, havainnoiva ja monipuolinen kirja, jota luin useamman kuukauden nautinnollisesti pienissä pätkissä. Lainasin lisää kirjoja kirjastosta. Tein leffankatsomislistoja (en kyllä ole vielä katsonut yhtään kun olen siinä niin käsittämättömän huono). Aloitin sarjoja. Rakastan kirjoja, jotka näyttävät maailman uusien silmälasien läpi ja kertovat mitä vikaa vanhoissa oli - sitä oli todella paljon. Voi kun voisin pakottaa perheen ja tuttavapiirin miespuoliset lukemaan tämän ilman ensimmäistäkään ennakkoluuloa ja sitten juteltaisiin maailmasta seuraavat parikymmentä vuotta.
January 25, 2021
”Katseen kysymys on siksi valtava. Sen tekeminen näkyväksi on taidetta kohtaan rakkauden teko.”
Tämä esseeteos on rakkauden teko kulttuuria ja sen monimuotoisuutta ja monimuotoistumista kohtaan.
Kirkkaasti ilmaistuja ajatuksia ja kokemuksia muun muassa katseen vallasta, katsomisesta, kulttuurista (erityisesti elokuvista), kulttuurisista representaatioista ja niiden puutteesta, sukupuolesta ja ulkopuolisuudesta, Meetoo-liikkeestä ja siitä, miten tärkeää on tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, ja miten tärkeää on saada nähdä ja tunnistaa.
Tämä teos osui minussa johonkin oleelliseen kohtaan, sai tunnistamaan, nyökkäilemään, inspiroitumaan, liikuttumaan, kirjoittamaan muistiinpanoja ja pohtimaan lisää - niin kuin vain hyvä esseeteos voi saada!
Tämä esseeteos on rakkauden teko kulttuuria ja sen monimuotoisuutta ja monimuotoistumista kohtaan.
Kirkkaasti ilmaistuja ajatuksia ja kokemuksia muun muassa katseen vallasta, katsomisesta, kulttuurista (erityisesti elokuvista), kulttuurisista representaatioista ja niiden puutteesta, sukupuolesta ja ulkopuolisuudesta, Meetoo-liikkeestä ja siitä, miten tärkeää on tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, ja miten tärkeää on saada nähdä ja tunnistaa.
Tämä teos osui minussa johonkin oleelliseen kohtaan, sai tunnistamaan, nyökkäilemään, inspiroitumaan, liikuttumaan, kirjoittamaan muistiinpanoja ja pohtimaan lisää - niin kuin vain hyvä esseeteos voi saada!
March 9, 2021
Niin hyvä, että haluaisin lähettää Silfverbergille viestin ja kiittää tämän kirjan kirjoittamisesta.
August 23, 2021
Minut on kyllä nyt perusteellisesti nähty.
(Lukekaa tämä kirja.)
(Lukekaa tämä kirja.)
May 29, 2021
Uskalsin odottaa tältä paljon ja se kannatti. Rivi riviltä sellaisia käsittämättömän tarkkoja ja hienoksi viilattuja ajatuksia. Paljon oli sellaista, jota olin itse miettinyt, mutta paljon myös sellasta, jota tuun jatkossa havainnoimaan varmasti tarkemmin. Vaikka oonkin vannoutunut kirjastoihminen, tän kohdalla houkuttaa kyllä ostaa tää omaan kirjahyllyyn. Uskon, että tää on kirja, jonka ajatuksiin haluaa jatkossakin palata.
November 30, 2023
Teos, joka vielä kolme vuotta ilmestymisensä jälkeenkin on valitettavan ajankohtainen. Paljon tärkeää asiaa sekä hyvää näkökulmaa elokuvateollisuuden naiskuvaan. Esitetty helposti ymmärrettävällä ja mukaansa tempaavalla tavalla. Osa asioista oli itselle jo entuudestaan tuttuja, joten ehkä siitä syystä jäin kaipaamaan niiden laajemman yhteiskunnallisen vaikutuksen pohtimista, mutta johdantona aiheeseen teos toimii erinomaisesti.
March 12, 2023
minut on nähty.
September 17, 2021
Osasin odottaa, että tämä on hieno, mutta että näin hieno. Rakastin. Alleviivasin varmaan enemmän kuin jätin alleviivaamatta. Täytin joka toisen sivun marginaalin omilla huomioilla, huutomerkeillä, jatkoajatuksilla.
Sinut on nähty on rakkaustarina elokuville. Edistymiselle. Naiseudelle. Mieskatseesta luopumiselle. Maailmalle, jossa nainen on kokonainen, ristiriitainen, persoonallinen ja monikerroksinen. Itseään, ei mieskatsetta varten.
Sinut on nähty on rakkaustarina elokuville. Edistymiselle. Naiseudelle. Mieskatseesta luopumiselle. Maailmalle, jossa nainen on kokonainen, ristiriitainen, persoonallinen ja monikerroksinen. Itseään, ei mieskatsetta varten.
August 20, 2021
Miksi niin monissa mielikuvitusmaailmoissa on vain yksi naispuolinen henkilö? Miksi naiset jopa ihmiskuvauksestaan kiitetyissä elokuvaklassikoissa ovat niin omituisia, vähäpukeisia ja kuolleinakin ah niin pantavan näköisiä? Mikä ero on alastomana poseerauksella ja paljaudella? Mikä on vialla seksin ja raiskauksen kuvauksessa? Mitä me opimme elokuvia katsomalla, ja onko se totta?
Sinut on nähty oli mahtava! Silfverbergin kirja on täynnä sattuvan tuttua ja syvällisesti analysoitua uutta! Ihan näin tarkoin en ole ennen jäänyt pohtimaan naisen asemaa elokuvataiteessa ja sitä myöten elämässä, vaikka välillä on päähän ottanutkin. Silfverbergin analyysit ja kokemukset avaavat syitä näihin monia vaivaaviin tuntoihin. Lisäksi hänellä on mahtavan fiksu ja sanavalmis ystäväpiiri alan ammattilaisia, joiden kanssa käytyjä keskusteluja Silfverberg siteeraa paljon. Toimittajana hän on myös päässyt haastattelemaan joitain kansainvälisiä kulttuurialan tähtiä, eli asiantuntijanäkökulmista ei ole pulaa!
Loppua kohden tosin huomasin, että muutaman vuoden Silfverbergiä nuorempana minulla oli hiukan paremmat oltavat tässä suhteessa. 80-luvulla oli vielä aika köyhää, mutta 90-luvulla tulivat iki-ihanat Muumi-animaatiot, isot tyttöbändit ja artistit ym. mukavaa, missä naiset olivat mukana aktiivisina, persoonallisina yksilöinä! Silti moni asia on yhä päin pyllyä (kamerakulmat ainakin..). Asiat etenevät mannerlaattojen nopeudella, ja joka käänteessä suunsa julkisesti avaava saa niskaansa mannerlaattojen törmäysten synnyttämän maanjäristyksen ja inhat magmapurkaukset: Emmekös ole jo elokuvista oppineet, että naiset ovat huumorintajuttomia niuhottajia? Parempi kun pitäisivät päänsä kiinni, kuten elokuvissa..
Nyt toivoisin Silfverbergiltä vastaavaa kirjaa kirjallisuudesta, sillä se on minulle astetta tutumpi kenttä kuin elokuvat. Onko naisten asema kirjallisuudessa parantunut aikaisemmin kuin elokuva-alalla?
Sinut on nähty oli mahtava! Silfverbergin kirja on täynnä sattuvan tuttua ja syvällisesti analysoitua uutta! Ihan näin tarkoin en ole ennen jäänyt pohtimaan naisen asemaa elokuvataiteessa ja sitä myöten elämässä, vaikka välillä on päähän ottanutkin. Silfverbergin analyysit ja kokemukset avaavat syitä näihin monia vaivaaviin tuntoihin. Lisäksi hänellä on mahtavan fiksu ja sanavalmis ystäväpiiri alan ammattilaisia, joiden kanssa käytyjä keskusteluja Silfverberg siteeraa paljon. Toimittajana hän on myös päässyt haastattelemaan joitain kansainvälisiä kulttuurialan tähtiä, eli asiantuntijanäkökulmista ei ole pulaa!
Loppua kohden tosin huomasin, että muutaman vuoden Silfverbergiä nuorempana minulla oli hiukan paremmat oltavat tässä suhteessa. 80-luvulla oli vielä aika köyhää, mutta 90-luvulla tulivat iki-ihanat Muumi-animaatiot, isot tyttöbändit ja artistit ym. mukavaa, missä naiset olivat mukana aktiivisina, persoonallisina yksilöinä! Silti moni asia on yhä päin pyllyä (kamerakulmat ainakin..). Asiat etenevät mannerlaattojen nopeudella, ja joka käänteessä suunsa julkisesti avaava saa niskaansa mannerlaattojen törmäysten synnyttämän maanjäristyksen ja inhat magmapurkaukset: Emmekös ole jo elokuvista oppineet, että naiset ovat huumorintajuttomia niuhottajia? Parempi kun pitäisivät päänsä kiinni, kuten elokuvissa..
Nyt toivoisin Silfverbergiltä vastaavaa kirjaa kirjallisuudesta, sillä se on minulle astetta tutumpi kenttä kuin elokuvat. Onko naisten asema kirjallisuudessa parantunut aikaisemmin kuin elokuva-alalla?
July 29, 2021
Silfverbergillä on kyllä sana ns. hallussa, mikä tekee tästä kirjasta makoisan lukuelämyksen. Hallussa hänellä on myös se, kuinka omakohtaisen kokemuksen kautta lähestytään yhteiskunnallista, isompaa kokonaisuutta, ja tuodaan se lukijan iholle. Asiaa omalta kohdaltani toki helpottaa se, että olen kirjoittajan ikätovereita, joten hänen käsittelemänsä elokuvat ja tilanteet ovat olleet itsellenikin elettyä elämää.
Kirjan pointti on katsoa, miltä (valtavirta)elokuva näyttävät ja mitä ne näyttävät, etenkin mitä naisiin tulee. Ja miltä se naisesta tuntuu ja miten se naisiin - ja miehiin! - vaikuttaa, kun elokuvat näyttävät mitä näyttävät. Oivallus on hämmentävä noiden elokuvien kuvittamana kasvaneelle: Se, mikä elokuvissa näyttämisen myötä on normitettu normaaliksi onkin kaikkea muuta. Kirjan lukemisen jälkeen on kaiken kaikkiaan pöllämystynyt olo, eikä elokuvia pysty koskaan enää katsomaan niin huolettomasti kuin ennen. olen silti tyytyväinen, että se luin ja näen, mitä nyt näen.
Kirjan pointti on katsoa, miltä (valtavirta)elokuva näyttävät ja mitä ne näyttävät, etenkin mitä naisiin tulee. Ja miltä se naisesta tuntuu ja miten se naisiin - ja miehiin! - vaikuttaa, kun elokuvat näyttävät mitä näyttävät. Oivallus on hämmentävä noiden elokuvien kuvittamana kasvaneelle: Se, mikä elokuvissa näyttämisen myötä on normitettu normaaliksi onkin kaikkea muuta. Kirjan lukemisen jälkeen on kaiken kaikkiaan pöllämystynyt olo, eikä elokuvia pysty koskaan enää katsomaan niin huolettomasti kuin ennen. olen silti tyytyväinen, että se luin ja näen, mitä nyt näen.
July 5, 2021
Tämä kirja sanoitti kaiken sen, mitä olen taiteen ja varsinkin elokuvan parissa tuskaillut löytämättä kunnollisia ilmaisukeinoja. Sain kaikupohjaa omiin ajatuksiin ja tukea varsinkin siihen, etten ole yksin näkemyksieni kanssa. En ole ainoa, joka on liimannut tietynlaiset silmälasit päähänsä ja jonka pää räjähtää, jos ne koittaa repiä irti.
March 9, 2021
Tässä kirjassa sanottiin ääneen monta asiaa mitä oon yrittänyt pienissä aivoissani luonnostella! Halusin alleviivata asioita ja tuli kova halu vaan kertoa tästä kirjasta muille. Esim. se kohta, kun Silfverberg kirjottaa alussa lasten kotileikeistä, siitä miten lapset tuntuu ymmärtävän siinä niin luontevasti sen, että kyse on vaan jostain kummallisista rooleista ja että niitä voi vaihtaa. Olin että !!!!!!!!! ja oon miettinyt sitä siitä lähtien.
Mä ehkä sain eniten irti alkupään pohdinnoista, mutta kaiken kaikkiaan loistava kirja; nyt oon entistä enemmän raivona representaatiosta tai se raivo on ainakin paremmin jäsenneltyä. Viime viikolla katsottiin pehmopoikaleffa Viime vuonna Marienbadissa ja ne naisten raollaan olevat suut voi luoja. NÄIN ne tän kirjan takia jotenkin selvemmin.
(Meinasin vähän kyllästyä/ärsyyntyä kun Silfverberg alkoi puhua ei-heteroseksistä ja aloitti sen mainitsemalla että se on leffoissa monipuolisempaa kuin heteroseksi ja olin vaan et........ se nimenomaan EI oo sitä. Mutta annoin anteeksi sit kun Blue is the Warmest Color ja sen seksikohtaukset käytiin läpi asianmukaisesti vihaamalla.)
Mä ehkä sain eniten irti alkupään pohdinnoista, mutta kaiken kaikkiaan loistava kirja; nyt oon entistä enemmän raivona representaatiosta tai se raivo on ainakin paremmin jäsenneltyä. Viime viikolla katsottiin pehmopoikaleffa Viime vuonna Marienbadissa ja ne naisten raollaan olevat suut voi luoja. NÄIN ne tän kirjan takia jotenkin selvemmin.
(Meinasin vähän kyllästyä/ärsyyntyä kun Silfverberg alkoi puhua ei-heteroseksistä ja aloitti sen mainitsemalla että se on leffoissa monipuolisempaa kuin heteroseksi ja olin vaan et........ se nimenomaan EI oo sitä. Mutta annoin anteeksi sit kun Blue is the Warmest Color ja sen seksikohtaukset käytiin läpi asianmukaisesti vihaamalla.)
April 10, 2021
Toivoisin kaikkien lukevan tämän. Kirjaa lukiessani suunnittelen joko ostavani itselleni oman kappaleen ja kierrättäväni sitä ystäväpiirissäni tai antavani tämän lahjaksi läheisille ihmisilleni.
Opin ymmärtämään (paremmin)...
- miksi tarkkailen kehoani välillä ihan liikaa
- miksi Kurvissa tuntematon mies kokee oikeudekseen kommentoida mun aknea ja hetkeä myöhemmin kyseenalaistaa mun seisoskelun, kun odotan ystävää: "Jokuhan vois kuvitella, että oot huora."
- miksi koen kadulla kävellessäni olevani usein tarkkailun kohteena
- miksi naisten kuvia, tekstejä, elokuvia sun muuta kannattaa laskea
- miksi käymme ystäni kanssa keskusteluja siitä, kuinka kilpailuhenkisyyttä ja äänekkyyttä haluttiin aina toppuutella perheissämme
- miksi on niin ihanaa, että meillä naisilla on ystävyys
- miksi joskus leffasta lähtiessäni oloni on ruma ja riittämätön
- miksi kiusaannun katsoessani joitain elokuvien naishahmoja
- miksi seksikohtaukset ovat niin paskoja elokuvissa ja usein myös kirjoissa
- miksi samaistun elokuvieni mieshahmoihin, mutta koen samalla jollain tavalla jakautuvan kohteena olevan naisen ja aktiivisen miehen välillä
- miksi saa olla vihainen ja surullinen
- miksi aion jatkossa etsiä aktiivisesti naisten tekemiä teoksia
Opin ymmärtämään (paremmin)...
- miksi tarkkailen kehoani välillä ihan liikaa
- miksi Kurvissa tuntematon mies kokee oikeudekseen kommentoida mun aknea ja hetkeä myöhemmin kyseenalaistaa mun seisoskelun, kun odotan ystävää: "Jokuhan vois kuvitella, että oot huora."
- miksi koen kadulla kävellessäni olevani usein tarkkailun kohteena
- miksi naisten kuvia, tekstejä, elokuvia sun muuta kannattaa laskea
- miksi käymme ystäni kanssa keskusteluja siitä, kuinka kilpailuhenkisyyttä ja äänekkyyttä haluttiin aina toppuutella perheissämme
- miksi on niin ihanaa, että meillä naisilla on ystävyys
- miksi joskus leffasta lähtiessäni oloni on ruma ja riittämätön
- miksi kiusaannun katsoessani joitain elokuvien naishahmoja
- miksi seksikohtaukset ovat niin paskoja elokuvissa ja usein myös kirjoissa
- miksi samaistun elokuvieni mieshahmoihin, mutta koen samalla jollain tavalla jakautuvan kohteena olevan naisen ja aktiivisen miehen välillä
- miksi saa olla vihainen ja surullinen
- miksi aion jatkossa etsiä aktiivisesti naisten tekemiä teoksia
December 12, 2020
Tärkeä kirja sukupuoleen tai muuhun taustaan katsomatta. TV ja elokuvamaailma ovat niin lähellä meidän omaa arkea, että piileviä rakenteita voi olla vaikea erottaa. On kuitenkin todella olennaista kenen äänellä TV:ssä puhutaan, ketä ja millä tavalla erilaisia ihmisiä kuvataan. Lukuisan ahaa-elämyksen jälkeen ei voi oikein muuta kuin suositella tätä kirjaa.
August 17, 2022
En ole koskaan ollut kovinkaan sisällä elokuvamaailmassa, joten ajattelin aihepiirin olevan itselleni etäinen. Analyysi elokuvista kuitenkin oli niin osuvaa laajemman yhteiskunnan kannalta, ettei edes haitannut, että en ollut nähnyt suurinta osaa esimerkkeinä käytetyistä teoksista. Toki silloin tietty syvällisempi ymmärrys intertekstuaalisuudesta jäi puuttumaan, mutta se ei sinänsä ole kirjan syy.
Sisällöltään tykitystä ja täyttä asiaa, kieleltään hyvin kirjoitettua ja miellyttävää lukea (kuunnella). Päällimmäisenä tunteena jäi käteen vitutus ja viha, mutta onneksi myös toiveikkuus ja solidaarisuus. Pitäisi varmaan katsoa enemmän elokuvia.
Sisällöltään tykitystä ja täyttä asiaa, kieleltään hyvin kirjoitettua ja miellyttävää lukea (kuunnella). Päällimmäisenä tunteena jäi käteen vitutus ja viha, mutta onneksi myös toiveikkuus ja solidaarisuus. Pitäisi varmaan katsoa enemmän elokuvia.
Read
April 10, 2021Erinomaista tekstiä Silfverbergiltä, tietenkin. Vaikka hän itse kirjoittaa, että tuntui vaikealta kirjoittaa elokuvaseksistä, niin tuntui todella tarpeelliselta käsitellä myös sitä ja miten kaavoihin kangistuneelta se näyttää.
September 14, 2021
Tykkään Silfverbergin tekstistä kovasti, hän tuo henkilökohtaisen kokemuksen yleisten ilmiöiden rinnalle luontevasti ja elävästi. Tässä on paljon tuttuja havaintoja viime vuosilta erinomaisen kirkkaasti ajateltuna.
November 22, 2025
Se on maailman paras lyhytelokuva.
Idea on yksinkertainen. Alussa ihmishahmo seisoo paikoillaan. Sitten musiikki alkaa, kiihtyy, ja musiikin kiihtyessä tuo henkilö ensin kävelee ja lopulta juoksee, henkensä edestä, kunnes musiikki hidastuu taas verkkaiseksi, jolloin hänkin harventaa askeliaan, kävelee ja lopulta pysähtyy. Tämä lyhytelokuva ei kuitenkaan ole yksi otos, vaan se on taitavasti leikattu kollaasi valtavirran elokuvista. Niiden mukana ihmishahmo vaihtuu kohtauksesta toiseen.
Palaan tähän lyhytelokuvaan kirja-arvosteluni lopuksi.
Tämän kirjan lukiessa kohtaa itsensä. Se kuvailee yhden ihmisen mietteet ja tunteet niin tarkasti, että lukijan täytyy asettua joko hänen nahkoihinsa tai sitten tuntea ulkopuolisuutta, mutta yhtä kaikki on pakko ottaa kantaa minuuteen.
Miten minusta tuli se mikä minä olen? Missä määrin se oli oma valintani ja miltä osin olen ympäröivän maailman ja sen asenteiden tuote? Millainen minun katseeni on ollut, kun olen katsonut äitiäni, sisartani, vaimoani ja tytärtäni?
Ehkä rakkaus naispuolisiin lähimmäisiini sai minut aikanaan lukemaan Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Siinä on insinöörimäisempi lähestymistapa tähän samaan aiheeseen - siis siihen, miten maailma on rakennettu miesten ehdoilla - ja se on kattavuudessaan pelottava. Anu Silfverbergin tässä kirjassa kuvailema maailma on kuitenkin jo puhdasta dystopiaa. Criado-Perezin kartoittama maskuliininen valta ei rajoitukaan vain siihen, että lääkkeet ja työvaatteet suunnitellaan miehille, vaan se lymyää rakenteellisena vääristymänä kaikessa kuvallisessa informaatiossa, mitä me kulutamme joka päivä. Se on pääni sisällä, mielessäni.
Vaikka minun ja kirjailijan lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden haasteet olivat tyystin erilaiset sattuneista navanaluisista syistä, niin oli hauska huomata, että polkumme kohtasivat joissakin asioissa. Ensinnäkin olin Dingo-fani silloin 80-luvulla ja kävin perheeni kanssa myös keikoilla, joten Neumannin androgyynisyys ei ainakaan tälle miehenalulle ollut punainen vaate. Toisekseen olen aina palvonut Kate Winsletiä. Kolmanneksi, en pitänyt Lars von Trierin Breaking the Wavesistä. Muistan elokuvan jälkeen ihmetelleeni, että mitä v*****?? Miksi päähenkilö teki niin kuin teki? En tähän päivään mennessä ole osannut sanoittaa, että mikä siinä oli pielessä, ennen kuin Silfverberg ystävällisesti kohdisti katseeni oikeaan asiaan. Päähenkilö vain näytti naiselta. Se, miten raivostuttavan epäloogisesti ja itsetuhoisesti hän toimi, kumpusi ohjaajan naisvihasta, ja oli puhdasta väkivaltafantasiaa.
Minulla olisi loputtomasti sanottavaa ja kommentoitavaa tästä kirjasta, ja kaikki positiivisia asioita. Miten tämän jälkeen voi enää katsoa elokuvia? Uskallan väittää, että tämä kirja päätti yhden aikakauden elokuvien katsomisessani. Elokuvat sikseen: kukaan tiedostava mies ei tämän kirjan luettuaan voi pitää itseään ensisijaisesti ihmisenä, vaan lähtökohtaisesti vain miehenä.
Palaan nyt alussa esittämääni lyhytelokuvan synopsikseen. Maailmassa on ollut yksi henkilö, jonka kanssa olisin palavasti halunnut keskustella tästä kirjasta, koska se tuo niin vastaansanomattomasti, surullisesti ja hauskasti esiin miesten ylivallan elokuvissa. Tämä henkilö vietti lapsuutensa Suomessa, Vantaalla, 80- ja 90-luvun elokuvien keskellä, ja niiden innoittamana kouluttautui elokuvien leikkaajaksi Iso-Britanniassa, kenties maailman parhaassa filmikoulussa NFTS:ssä. Eräs hänen leikkaamansa lyhytelokuva oli miltei saada Oscarin. Pohdiskelin koko kirjan ajan, että miten tämä nainen, sisareni, oli kokenut katsomansa ja rakastamansa elokuvat, erityisesti elokuvantekijänä, ja miten hän koki miehen katseen niissä ja omassa työssään. Emme kuitenkaan koskaan ehtineet puhua tästä asiasta, koska minä luin tämän kirjan vasta nyt, ja hän nukkui pois samana vuonna kuin tämä kirja ilmestyi.
Olen hölmö, mutta hän tiesi sen. Totta kai hän oli ajatellut näitä asioita. Hän olisi kuunnellut minua vakavana, siristänyt hieman silmiään ja sitten nyökännyt. Ei hän koskaan moittinut minua siitä, että esitin juuri hoksaamani asiat uusina tai ominani, vaikka hän olisi itse pohtinut niitä jo vuosikausia.
Sisareni lyhytelokuvassa sen keskiössä oleva ihmishahmo vaihtuu taajaan: nyt hän on mies, nyt nainen, ja nyt musiikki hidastuu. Ja nyt hän on perillä.
Idea on yksinkertainen. Alussa ihmishahmo seisoo paikoillaan. Sitten musiikki alkaa, kiihtyy, ja musiikin kiihtyessä tuo henkilö ensin kävelee ja lopulta juoksee, henkensä edestä, kunnes musiikki hidastuu taas verkkaiseksi, jolloin hänkin harventaa askeliaan, kävelee ja lopulta pysähtyy. Tämä lyhytelokuva ei kuitenkaan ole yksi otos, vaan se on taitavasti leikattu kollaasi valtavirran elokuvista. Niiden mukana ihmishahmo vaihtuu kohtauksesta toiseen.
Palaan tähän lyhytelokuvaan kirja-arvosteluni lopuksi.
Tämän kirjan lukiessa kohtaa itsensä. Se kuvailee yhden ihmisen mietteet ja tunteet niin tarkasti, että lukijan täytyy asettua joko hänen nahkoihinsa tai sitten tuntea ulkopuolisuutta, mutta yhtä kaikki on pakko ottaa kantaa minuuteen.
Miten minusta tuli se mikä minä olen? Missä määrin se oli oma valintani ja miltä osin olen ympäröivän maailman ja sen asenteiden tuote? Millainen minun katseeni on ollut, kun olen katsonut äitiäni, sisartani, vaimoani ja tytärtäni?
Ehkä rakkaus naispuolisiin lähimmäisiini sai minut aikanaan lukemaan Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Siinä on insinöörimäisempi lähestymistapa tähän samaan aiheeseen - siis siihen, miten maailma on rakennettu miesten ehdoilla - ja se on kattavuudessaan pelottava. Anu Silfverbergin tässä kirjassa kuvailema maailma on kuitenkin jo puhdasta dystopiaa. Criado-Perezin kartoittama maskuliininen valta ei rajoitukaan vain siihen, että lääkkeet ja työvaatteet suunnitellaan miehille, vaan se lymyää rakenteellisena vääristymänä kaikessa kuvallisessa informaatiossa, mitä me kulutamme joka päivä. Se on pääni sisällä, mielessäni.
Vaikka minun ja kirjailijan lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden haasteet olivat tyystin erilaiset sattuneista navanaluisista syistä, niin oli hauska huomata, että polkumme kohtasivat joissakin asioissa. Ensinnäkin olin Dingo-fani silloin 80-luvulla ja kävin perheeni kanssa myös keikoilla, joten Neumannin androgyynisyys ei ainakaan tälle miehenalulle ollut punainen vaate. Toisekseen olen aina palvonut Kate Winsletiä. Kolmanneksi, en pitänyt Lars von Trierin Breaking the Wavesistä. Muistan elokuvan jälkeen ihmetelleeni, että mitä v*****?? Miksi päähenkilö teki niin kuin teki? En tähän päivään mennessä ole osannut sanoittaa, että mikä siinä oli pielessä, ennen kuin Silfverberg ystävällisesti kohdisti katseeni oikeaan asiaan. Päähenkilö vain näytti naiselta. Se, miten raivostuttavan epäloogisesti ja itsetuhoisesti hän toimi, kumpusi ohjaajan naisvihasta, ja oli puhdasta väkivaltafantasiaa.
Minulla olisi loputtomasti sanottavaa ja kommentoitavaa tästä kirjasta, ja kaikki positiivisia asioita. Miten tämän jälkeen voi enää katsoa elokuvia? Uskallan väittää, että tämä kirja päätti yhden aikakauden elokuvien katsomisessani. Elokuvat sikseen: kukaan tiedostava mies ei tämän kirjan luettuaan voi pitää itseään ensisijaisesti ihmisenä, vaan lähtökohtaisesti vain miehenä.
Palaan nyt alussa esittämääni lyhytelokuvan synopsikseen. Maailmassa on ollut yksi henkilö, jonka kanssa olisin palavasti halunnut keskustella tästä kirjasta, koska se tuo niin vastaansanomattomasti, surullisesti ja hauskasti esiin miesten ylivallan elokuvissa. Tämä henkilö vietti lapsuutensa Suomessa, Vantaalla, 80- ja 90-luvun elokuvien keskellä, ja niiden innoittamana kouluttautui elokuvien leikkaajaksi Iso-Britanniassa, kenties maailman parhaassa filmikoulussa NFTS:ssä. Eräs hänen leikkaamansa lyhytelokuva oli miltei saada Oscarin. Pohdiskelin koko kirjan ajan, että miten tämä nainen, sisareni, oli kokenut katsomansa ja rakastamansa elokuvat, erityisesti elokuvantekijänä, ja miten hän koki miehen katseen niissä ja omassa työssään. Emme kuitenkaan koskaan ehtineet puhua tästä asiasta, koska minä luin tämän kirjan vasta nyt, ja hän nukkui pois samana vuonna kuin tämä kirja ilmestyi.
Olen hölmö, mutta hän tiesi sen. Totta kai hän oli ajatellut näitä asioita. Hän olisi kuunnellut minua vakavana, siristänyt hieman silmiään ja sitten nyökännyt. Ei hän koskaan moittinut minua siitä, että esitin juuri hoksaamani asiat uusina tai ominani, vaikka hän olisi itse pohtinut niitä jo vuosikausia.
Sisareni lyhytelokuvassa sen keskiössä oleva ihmishahmo vaihtuu taajaan: nyt hän on mies, nyt nainen, ja nyt musiikki hidastuu. Ja nyt hän on perillä.
Displaying 1 - 30 of 139 reviews