Vahva esikoisromaani Stalinin hirmuteoista ja isoisän lämpimästä hymystä
Viidestä sukupolvesta kertova romaani punoo yhteen Stalinin vainot, uzbekistanilaisen lapsuuden ja turkulaisen maahanmuuttaja-arjen.
Vuonna 1936 Juri juhlii Leningradissa viidettä syntymäpäiväänsä tietämättä, että kesän lopussa hänen maailmansa hajoaa: vanhemmat vangitaan eikä heitä enää ole. Juri jää siskoineen isovanhemmille, ja he päätyvät kaukaiseen Uzbekistaniin.
Leningradin piirityksen jälkeen sisarukset seisovat leningradilaiskotinsa ovella ja oppivat, ettei isänmaan vihollisen lapsella ole mahdollisuuksia. Sinnikäs Juri kamppailee silti eteenpäin ja saa perheen, jonka kanssa muuttaa Neuvostoliiton hajottua Suomeen. Alkaa maahanmuuttaja-aika, johon liittyy ulkopuolisuutta ja koti-ikävää, mutta myös iloa ja lämpöä tattarintuoksuisissa keittiöissä.
Mitä männyt näkevät on järkyttävyydestään huolimatta lämmin ja kauniisti kirjoitettu sukutarina. Vaikka jokaisella perheenjäsenellä on ristinsä etsittävänään Sandarmohin joukkohaudoista, kannattelee Juri-isoisän elämänmyönteisyys jälkeläisiä läpi vuosikymmenten.
"Teemme täällä työtä totuuden esiin kaivamiseksi. Se on todella vaikeaa, koska se on monelle liikaa. On paljon ihmisiä, jotka eivät halua tietää eikä muistaa. Jos totuus on haudattu tuntemattomaan metsään, se on helpompi unohtaa."
Huh, mikä kirja! Soudakovan esikoisteos on aivan uskomattoman hyvä. Loistava suorastaan. Jotain ehkä kertoo se, etten lähes koskaan itke lukiessani, mutta tämän parissa huomasin pyyhkiväni silmäkulmiani pariinkin kertaan. Vaikka olin kirjan bongannut jo keväällä kustantajan luettelosta, en uskonut, että siitä tulee tämän syksyn vaikuttavin teos - ja kyllä, nyt on vasta elokuu ja suurin osa uutuuksista on vasta ilmestymässä. Jos tällä ei olla Helsingin Sanomien esikoirkirjapalkintoehdokkaana (apua mikä sanahirviö) ja mahdollisesti voittamassa, niin ei sitten millään.
Kirja kertoo Jurista, josta jo lapsena tulee Neuvostoliiton valtionvihollinen. Jurin vanhemmat pidätetään ja pitkään heidän kohtalonsa on epäselvä, kuten niin kovin monen muunkin Stalinin vainoissa kadonneen kohtalo. Juri perheineen karkotetaan Uzbekistaniin, palaa Pietariin (tai Leningradiin), kasvaa, perustaa perheen, etenee työssään. Mutta silti elämässä aina kaihertaa epätietoisuus vanhempien kohtalosta ja vaikka kaukaisten sukulaisten kautta jotain tietoa tihkuukin, menee epäinhimillisen pitkään kunnes Juri saa varmuuden siitä, mitä on tapahtunut.
Stalinin vainoista ei meidänkään historianopetuksessa turhan paljon puhuta, joten tämä kirja onnistuu avaamaan ja upeasti sanoittamaan tuota karmeaa aikaa Venäjän (tai Neuvostoliiton) historiassa ja kaikkea sitä epätietoisuutta, missä vainot kohdanneet perheet joutuivat elämään. Vaikka lopullisen totuuden selville saaminen on jollakin tavalla Jurille lohdullista, on se myös lohdutonta. Varsinkin kirjan lopussa olevat Sandarmohin joukkohaudoille sijoittuvat kohtaukset ovat riipaisevia, mutta upeita. Ja kirja on myös kammottavan ajankohtainen, sillä kirjassakin mainittavat Memorial ja Sandarmohin joukkohautojen löytäjä ovat tänäkin päivänä Venäjän valtion painostuksen kohteena, epäisänmaallisia ja "vieraan valtion agentteja". Tätäkin, valtion harjoittamaa historian uudelleenkirjoittamista itselle suopeammaksi, sivutaan kirjassa hienosti.
Soudakovan hahmot ovat inhimillisiä ja vaikka kirja kattaa lähes sata vuotta, se ei ole liian pitkä mutta ei myöskään jätä mitään oleellista pois. Välillä hypätään useita vuosia, perustellusti, ja tarina soljuu eteenpäin sujuvasti. Soudakovan kieli on mahtavaa, hän onnistuu tekemään kuvaamastaan maailmasta elävän ja välittämään henkilöiden tunteita kauniilla tavalla. Tämä on sellainen kirja, jonka jokaisen toivoisi lukevan. Harvemmin historiaa herätetään henkiin näin täydellisesti ja kipeästi.
Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkevät on koskettava ja tärkeä kirja. Se kertoo erään venäläisperheen tarinan, joka alkaa Stalinin vainoista 1930-luvun Neuvostoliitossa ja päättyy 2010-luvulle Turkuun.
Teoksen päähenkilö on Juri, joka on kirjan alussa 10-vuotias pieni poika. Hänestä kasvaa selviytyjä, sinnikäs ja herkkä mies, jolle perhe on kaikki kaikessa.
Soudakovan suomi on kaunista. Luonto elää mukana perheen historiassa. Siellä kuuluvat Äänisen aallot ja siellä mäntyjen rungot hehkuvat punaisina. Mäntyjen keskellä voi kuulla myös satojen ihmisten teloitusten laukaukset, kyyneleet ja kaipauksen. Lopulta historiaa aletaan taas kirjoittaa uudestaan. Miksi? Meillä taitaa nyt olla siihen vastaus.
Pietarilaissyntyisen Anna Soudokovan esikoisromaanin, Mitä männyt näkevät, sivuilla matkataan kauas taakse, aikaan, kun kirjan päähenkilö Juri oli pieni poika. Vuosi oli 1936, kun Jurin ja Marian vanhemmat vietiin. Kukaan ei tiennyt mihin. Heitä syytettiin Neuvostoliiton vihollisiksi. Onneksi lapsilla oli isovanhemmat, jotka pystyivät hoitamaan heitä ja rakastamaan heitä. Vanhempiaan Juri ei nähnyt enää koskaan. Mitä männyt näkevät pohjautuu Anna Soudakovan isoisän elämäntarinaan.
Anna Soudakova muutti perheineen Suomeen, kun oli 8-vuotias. Isovanhemmat muuttivat pian perässä Turkuun Annan perheen naapuriin. Kirjailija kertoo kauniisti Suomen oloista, sekä hyvistä että huonoista. Kerronta on todella kaunista, ja siitä nousee esille se, että kirjailija on äidinkielen- ja kieltenopettaja. Tarinointi on lahja ja kirjailija näyttää upean lahjansa kertomalla oman isoisän kokemuksista Stalinin ja toisen maailmansodan aikana ja loppuvuosina Suomessa. Isoisän elämänkaari on ollut kuin kirjan tarina, uskomaton ja täynnä draamaa.
Jäin aika sanattomaksi. Neuvostoliiton historia Venäjäksi asti Stalinin ajasta Putinin aikaan. Onnen ajoista Sandarmohiin. Siellä liki 10 000 vainajaa joukkohaudassa. Oikeassa elämässä joukkohaudat paljastanut Juri Dmitrijev on Putinin aikakaudella vangittuna ehkä loppuelämäkseen. Historia toistaa taas itseään. Toivoisin tälle kirjalle paljon mainetta ja kunniaa, ihan jo pelkästään aiheensa vuoksi. Nyt vasta ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että joku ihminen on rehabilitoitu.
Leningrad, kesäkuu 1936. Pieni Juri viettää iloisena syntymäpäivää perheensä kanssa eikä voi aavistaa, mitä tuleman pitää. Vain pari kuukautta myöhemmin isä ja äiti vangitaan, ja Juri saa viisivuotiaana otsaansa kakkosluokan kansalaisen leiman: hänestä tulee isänmaan vihollisten lapsi.
Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät on vaikuttava ja vakuuttava esikoisromaani. Se pohjautuu kirjailijan oman isoisän elämään ja kuvaa sydäntä särkevästi, miten Stalinin vainot vaikuttivat yksittäisten ihmisten kohtaloihin, perheisiin, sukuihin, koko yhteiskuntaan.
Jurin tarina on koskettava, monin paikoin järkyttävä ja täynnä kauheuksia. Täysin lohduton se ei kuitenkaan ole, sillä Mitä männyt näkevät kertoo myös perheen ja rakkauden merkityksestä. Siitä, miten se, että ympärillä on itselle tärkeitä ihmisiä – tai edes yksi – auttaa jaksamaan vaikeimmallakin hetkellä.
Mietin ensin, että tarinaa ei ehkä olisi tarvinnut jatkaa ihan 2000-luvulle saakka, mutta kun pääsin kirjan loppuun asti, olin jo ehtinyt tulla toisiin aatoksiin. Tämä oli hyvä juuri näin. Neljä ja puoli tähteä.
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2: kirjan on kirjoittanut opettaja.
Neuvostoliitto vie Jurilta melkein kaiken: äidin, isän, kodin, lapsuuden, mielenrauhan. Siskonkin melkein, mutta onneksi vain melkein. Elämä vie hänet Uzbekistaniin, Leningradiin, Petroskoihin ja lopulta Turkuun.
Tämä romaani olisi saanut alkaa epilogistaan. Kronologisuus tekee siitä paikoin tylsän, hajottaa. Toisenlainen rakenne olisi ehkä pitänyt paremmin yllä jännitettä. Perheenjäsenten elämän muutos kuvataan arjen kautta hyvinkin tarkasti, mutta pohdinta Jurin ja koko suvun mieltä painavasta menneisyydestä jää turhan vähälle. Vastauksia ei varmaankaan olisikaan, mutta kysymyksiä, tunteita, kuvitelmia, päähänpinttymiä kyllä. Niiden olisi suonut hallitsevan tätä romaania.
On olemassa vaikeita historian aiheita, joiden tiedämme olleen olemassa ja ne ovat täynnä sydäntäsärkeviä ihmiskohtaloita, joista lukeminen jää melkein kesken sen kaiken kauheuden keskellä. Soudakovan kirja on juuri sellainen, tarinassa ei ole historiansa tunteville mitään uutta mutta silti yhden ihmisen ja perheen kohtalo järkyttää ja tuntuu raskaalta lukea, mutta on vaan luettava eteenpäin. Stalinin kauheuksien jalkoihin jäävä perhe on hyvin kuvattu, ja pienet, kylmät ja ahtaat asunnot ja rappukäytävät ja ylhäältä tulevat käskyt ovat osana lukijan kohtaamia karmeuksia.
Ihan loppuun asti ei kirjan kertoja pitänyt otteessaan vaan jostain syystä Jurin kerronta muuttuu jopa puuduttavaksi. Lisäksi heti alkusivulla ollut virhe pistää vieläkin mielessä turhana. Miksi näitä yksinkertaisia virheitä ei korjata kustantamossa?
Ikävän ajankohtainen kuvaus Stalinin hirmuteoista ja niiltä pakoonpyrkimisestä sekä totuudenjulkituonnista ja -etsimisestä. Tällaisia kaunokirjoja tarvitaan. Kieli maalaili miljööt ja karaktäärit mukavasti nystyröihin ja oli ajoin elähdyttävänkin täsmällistä. Ihan loppuun saakka se ei kuitenkaan kantanut, lopummassa teksti vaikutti osin viimeistelemättömältä. Lisäksi Turku-aikoina päähenkilö Juri tuntui taantuvan, mikä ei sopinut sitkeään kokonaiskuvaan. Pienistä puutteista huolimatta suositus, tämä on vaikuttava liki neljän tähden opus.
Hienosti kirjoitettu kirja, jonka aihe on nyt vähän turhankin ajankohtainen.
Silti annan vain kolme tähteä, ja syynä on kirjan episodimaisuus. Etenkin alussa tarina vei ja vaikutti, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän jäin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Ehkä ennakko-odotukset olivat liian korkealla, ehkä Antti Järven Finladia-palkitun tietokirjan lukemisesta oli liian vähän aikaa tai ehkä vain viime aikoina olen lukenut liian paljon karuja historiallisia tarinoita.
Mielenkiintoinen ja nopealukuinen teos, joka valottaa hyvin Venäjän synkkää historiaa usean sukupolven ketjussa Stalinin vainoista nykypäivän Suomen maahanmuuttajaelämään. Teos etenee montaasihenkisinä välähdyksinä ja hyppii monessa kohtaa nopeutuksina ajassa eteenpäin. Paikoin toivoisi ehkä tarkempaakin selostusta joistain tapahtumista. Tyyli kuitenkin keventää teoksen raskaita aiheita ja pitää käsittelyn raikkaana. Tänä aikana tavallisten venäläisten elämästä ja kohtaloista lukeminen luo tervetullutta historian perspektiiviä siviilien syyttömyyteen ja voimattomuuteen hirmuhallintojen ja sotien edessä.
Kirja käsittelee tärkeää aihetta. Inkeriläisten paluumuuttajien vanhempia ja isovanhempia ym. sukulaisia vietiin vankilaan ja teloitettiin tekaistujen syytteiden nojalla. Kymmeniä vuosia myöhemmin heidät rehabilitoidaan ja Mauno Koivisto avaa inkeriläisille tien Suomeen. Muistot, joista hädin tuskin uskalletaan puhua ääneen, siirtyvät perintönä sukupolvelta toiselle. Läheisten kohtalo ei unohdu. Kirjan aihe on sellainen, josta kiinnostaisi lukea enemmänkin, mutta tarina jää hiukan ohueksi. Alku lupaa enemmän kuin kirjalla lopulta on annettavanaan.
Oi, tämä oli ihana. Kaunis, koskettava, tuore. Kiitos äiti, että huomasit ja laitoit joulupakettiin, en ole muualla tullut nähneeksi!
Ehkä näin gradupäissään kiinnostaa erityisesti teoksen kertoma toinen puoli tarinasta, niistä joita ei viety, elämästä joka oli sen jälkeen. Lohduttava sukupolvien ketju, jossa pelko roikkuu mukana. Kaunista kieltä, kaikista kauheuksista huolimatta rauhallinen, hauras tunnelma. Lopun Turun tuttuus hymyilyttää.
Sielua syväpuhdistava lukukokemus. Tuntuu myös sellaiselta kuvauksesta Neuvostoliitosta, jonka uudetkin sukupolvet, ne jotka ovat syntyneet NL:n romahtamisen jälkeen, jaksavat lukea.
Andrei Makinen manttelinperijä?
Veikkaan teokselle Finlandia-ehdokkuutta, ja tietysti toivon voittoa.
3,5 tähteä. Surullinen, traaginen, mutta niin kauniisti kirjoitettu. Järkyttävää kuinka traumat periytyvät sukupolvelta toiselle, ja kuinka kauan haavojen umpeutuminen kestää. Kirja on esikoisromaaniksi hieno, vaikka loppua kohti aika epätasainen. Rakastin kirjassa sen venäläistä melankolisuutta ja kielen kauneutta. Se motivoi - jälleen kerran - lukemaan uudestaan venäläisiä klassikoita.
Ajankohtainen ja äärimmäisen kiinnostavasta aiheesta kirjoitettu teos, joka kokoaa yksiin kansiin kauniilla tavalla yhden suvun tarinan suruineen ja onnineen. Kollektiivisen ylirajaisen muistin näkökulmasta erityisen herkullinen kirja.
Soudakovan romaani kertoo itselleni vieraammista tapahtumista, Stalinin vainoista Venäjällä. Kuvailu on kaunista, vaikka aihe ja Jurin ja Marian kohtalo ovatkin rankkoja.
Kerronta hypähtelee parin kolmen vuoden välein eteenpäin, mikä ei itseäni juuri haittaa, mutta samalla kuitenkin mietin, onko teoksen ajanjakso liian suuri. Toisaalta luvuissa kerrotaan novellimaisesti tärkeimmät tapahtumat, eikä joka vuotta tarvitsekaan koluta läpi. Kirja kuitenkin nivoo kauniisti Jurin koko elämän yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi.
Soudakova tuo yhteen yhden perheen kokemat kauheudet ja nykypäivän Venäjän tapahtumat kirjan lopussa todella osuvasti. Samalla kuvataan todentuntuisesti maahanmuuttajien arkea Suomessa: kuinka yritetään sulautua väestöön ja samalla säilyttää omaa kulttuuria ja muistoja.
Lukiessa ajatukset karkasivat väkisin 1970-luvun tapahtumiin ja kohtaloihin.
Aluksi kirjan lyhyet kappaleet ja hyppäykset eteenpäin harmitti, kun olisi halunnut lukea enemmän just jostain tietystä tapahtumasta, mutta äkkiä kirja vain imaisi mukaansa. Kammottavista käänteistä huolimatta elämä jatkuu, rakastutaan, saadaan lapsia ja lapsenlapsia.
Tärkeä tarina ja ehkä tää liikahti mun sydämessä ihan viimeisen prologiin vuoksi jossa tarina liitettiin nykyhetkeen sekä tarinan omakohtaisuuden vuoksi. Mutta muuten tää jäi mulle jotenkin kaukaiseksi, vuodet vilahteli sitä vauhtia että mä en ehtinyt mukaan. Pidän silti varsin mahdollisena, että jollekin muulle tää tarina on juuri se, mikä kolahtaa.
En oikein saanut kiinni siitä, mistä tätä kirjaa on moni vuolaasti kiitellyt. Aihe tietysti on kertomisen arvoinen, tärkeä ja itsessään kiinnostava - ja siitä kaikki tähdetkin. Kirjan henkilöt jäivät kuitenkin etäisiksi, hahmottomaksi laumaksi joiden sisään en kunnolla päässyt.
Soudakovan kirja kerryttää lisää siihen pinoon, missä Stalinin mielivallan uhreja lasketaan. Ilmeisesti kyse on omaan sukuhistoriaan kiinnittyvästä mikrohistoriasta jopa muutamine aitoine dokumentteineen. Soudakova itse on syntynyt Venäjällä, mutta nykyään suomalainen suomen (ja ranskan) kielen opettaja. Kieli hänellä onkin hallussa. Kirja etenee hyppäyksittäin 1930-luvulta lähtien kuvaten suvun tapahtumia kammottavine käänteineen. Ytimessä on 1937 täysin syyttöminä teloitettujen – yli 1000 muun kanssa - esivanhempien perintö ja koko totuuden auki purkautuminen Neuvostoliiton hajottua. Jopa KGB:n virkailija pahoittelee tällöin päähenkilö Jurille tämän vanhempien kohtelua. Vanhempien tekaistu syntilista on painanut lapsiakin vuosikymmenet, Juri rehabilitoidaan 1959, hän liittyy kommunistiseen puolueeseen ja niin hän voi saada asunnon ja koulutustaan vastaavan työn.
Nämä vuoteen 1992 saakka jatkuvat Neuvostoliitto -jaksot ovat tiheitä ja puhuttelevia painavassa realismissaan. Kun suku muuttaa Suomeen, Jurin vaimo on suomalaista sukua, nämä "seurantajaksot" eivät puhuttele enää samalla tavalla. Mainioita sosiaalisia havaintoja niissä on, mutta ei samanlaista puhuttelevaa terää. Paitsi ihan lopussa, kun Soudakova nostaa esiin pelon siitä, että heidän suurella vaivalla muiden muistajien kanssa aikaansaama Sandarmohin teurastusten muistopaikka – ja muistot – ryöstetään Putinin uusstalinismin hengessä. Kyse onkin Nykyvenäjän mukaan suomalaisten teloittamista venäläisistä! Mitä männyt näkevätkään.
Vaikka itse olen viimeisen puolen vuoden aikana lukenut kyllästymiseen asti Stalinin perinnöstä, kyllä Soudakovan sukutarina kannatti lukea. Se on herkkä ja persoonallinen. Ja on tuo isä Aurinkoinen ollut kauhea ja vielä kauheampaa on, että häntä ihannoidaan yhä.
Jos minä jotakin oikeasti toivoisin, niin haluaisin että kaikki suomalaiset lukisivat tämän kirjan. Viiden sukupolven kertomus Aurinkoisästä, Stalinin vainoista ja niitten vaikutuksesta sukupolvien päähän. Perhe muuttaa pois Venäjältä kun Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisten palata juurilleen.
Kirjan luettuaan voi ihan oikeasti pohtia pitkään ja syvään miten ylipäänsä koskaan ja kukaan voi ihannoida, unelmoida sosialismista.
Tässä onni pätkä kirjasta, miltä Suomi näytti kun oli tottunut sosialistiseen arkeen.
”Hiljaisia ja elottomia 80-luvun sunnuntaipäiviä, niitä Pakarinen mumisee kaipaavansa. Juri, Tanja, Sonja ja lapset kävelevät pihan ja parkkipaikan läpi kävelytielle. Nyökyttävät Pakariselle heit ohikulkiessaan. Jo viidettä vuotta he ihmettelevät siisteiksi leikattuja nurmikoita, kukkaistutuksia, joita kukaan ei ole repinyt, puhtaita porraskäytäviä, joissa palaa valot, hissejä, jotka eivät haise virtsalle, yleisiä leikkipaikkoja, joissa keinut ja liukumäet ovat kunnossa, siistissä rivistössä seisovia kerrostaloja, joiden kaikki ikkunapielet ovat samaa sorttia. Ensimmäisten kerrosten parvekkeilla ei ole häkkimäisiä rautasuojia. Katujen reunakivetykset ovat suorassa. Lauste on taivas. Kaupoissa myyjät tervehtivät ja hymyilevät. Huoltomies tulee heti korjaamaan kylmät patterit ja vuotavat hanat. Tekee työnsä siististi eikä edes vihjaile lahjuksista. Kaikelle on omat sääntönsä, joita ihmiset noudattavat. Mutta kaikkein tärkein asia on metsä. Sitä on kaikkialla, ja se on roskaton, melkein koskematon. Tanja johdattaa muut metsännotkoon, missä hän eilisellä kävelyllään huomasi punaisina välkkyviä mättäitä. Punaista kultaa, joka vielä Petroskoin-aikoina rikastutti yksipuolista ravintoa. Survosta, hilloa, mehua.”
Voiko vain syvästä kivusta ja surusta syntyä niin suurta, uskollista ja lämmintä rakkautta, kuin Soudakovan puhuttelevassa ja koskettavassa romaanissa kuvataan? Romaani kertoo kuuden sukupolven elämästä Stalinin vainojen Neuvostoliitosta 1930-luvulta Suomen Turkuun vuoteen 2018. Päähenkilönä on Juri, joka menettää vanhempansa jo lapsena julmalla tavalla. Jurin elämästä menetyksineen ja ennen kaikkia monine kiitollisuudenaiheineen kerrotaan eleettömästi ja luontevasti, kuin hengitys kulkee. Rakkaus kantaa kivun yli: sisaruus, ystävyys, vanhemmuus, isovanhemmuus, sukulaisuus ja rakkaus puolisoon. Vaikka mitä tapahtuu, aina on käsi, josta pitää kiinni ja ihminen, joka vakuuttaa: et ole yksin. ”Kaikki tuttu sortuu, vain keittiössä elämä pysyy ennallaan.” Romaani on selviytymistarina. Uusi alku on aina mahdollinen, hyvä voi voittaa, kunhan ei luovuta. Vaikuttavin ja koskettavin lukukokemus aikoihin. Kirjailija kuvasi ja totesi, lukija vuodatti kyyneleet kaikkien tämän maailman julmuuksien vuoksi.
A book based on the life and experiences of the author's grandfather, who grew up in the Soviet Union and whose parents were executed during Stalin's Terror. Called Juri in the book, he was only five years old, when his parents were taken to prison and he, together with his grandparents and sister, was deported to Uzbekistan.
The book is heavy reading as it goes through the child's fear and trauma during the horrible events and when, as an old man, he finds out from the archives what happened to his parents.
Still, the book is able to shift focus to happy childhood memories in between the tragic events, and the importance of family. Family members are always there to support each other through poverty and hard times and their relationship is described very lovingly.
The book also underlines how the current situation in Russia bears chilling resemblance to that in 1930's - the denial of history, the repression of critical voices, the imprisonment on false causes, and ruling with fear.