Hajó is van benne, skandináv is, az ilyesmi nem szokott rossz lenni.
Olof és Harald elindulnak vitorlázni, de csak egyikük tér vissza. Vajon mi történt, amíg a tengeren voltak? Mit csinált a két széltől cserzett lelkű úriember odakinn a nyílt vízen? Azt csak a tenger tudná megmondani. De a tenger nem beszél. A tenger néma, mint a halai.
Lehetne krimi is. Minimalista bűnregény két öregedő férfival, akik mélyen gyökerező sérelmeket dédelgetnek magukban egymás iránt. Bargum fel is használja a műfaj eszközeit a feszültség fokozására - a kisregény első felében egy rendőrségi kihallgatásba fülelhetünk bele, amiben Olof (igen, nem titok: ő tért vissza) elmondja saját verzióját az eseményekről. Az író már itt belebegteti egy bizonyos levél létét, amelyet Harald írt - és lőn, a második részben megjelenik Harald, hogy posztumusz rávilágítson a másik oldal szempontjaira. Amivel nem biztos, hogy eljutunk az igazsághoz - de legalább becsülettel körbesétáltuk.
Ugyanakkor mégsem krimi ez. Inkább elégia az öregedésről, arról, hogy végül egyedül maradunk. Bargum kiváló ütemérzékkel potyogtatja el a szövegben a magány jelképeit, egyetlen mondat egy elhagyott, árva vászoncipőről a vendéglő teraszán erősebben érzékelteti a szereplők lelkiállapotát, mint tíz sornyi belső monológ. Rövidségében és szűkszavúságában is mély, sokrétű kisregény, naná, hisz skandináv. És hajó is van benne.
Bargumilaista lumoavuutta taas, mutta jäin miettimään, että ehkä tämä oli vähän liiankin kekseliäs ja tyylitelty. Liian lasinen. Lukija jää liian kauas. Kaipaamaan jotain säröä. Piste löytyy oikeasta paikasta viimeisenkin lauseen perästä.
Lyhytproosaa. Luontoystävän ja purjehduksesta pitävän kirja. Pääosissa kaksi miestä, jotka kumpikin kertovat oman tarinansa yhteisestä purjehdusreissusta, josta vain toinen palasi takaisin.
Olof und Harald gehen im Spätherbst gemeinsam auf eine Bootstour. Am Ende der Segelsaison würde man das 35 Jahre alte Boot eigentlich längst winterfest gemacht haben. Am anderen Morgen ist Harald von Bord verschwunden. Am Saisonende ist jedoch kein Zeuge mehr am Anleger, der später aussagen könnte, wer von Bord ging. Beide Männer waren nacheinander mit Elin verheiratet. Geschäft, Ehe, Segelboot, Hund, die komplizierte Elin wird für Olof vermutlich eine Trophäe gewesen sein. Die beiden Icherzähler schildern jeweils ihre Sicht der Dinge; Olof sagt vor der Polizei aus, Harald hat einen Brief hinterlassen. Der überlebende Olof wirkt in seinem Auftreten aalglatt, kokettiert mit den Vernehmern und gibt in seinem Monolog nur zu, was nicht zu übersehen ist. Seine Aussage ist zugleich seine Lebensbilanz, die Irrtümer und Lebenslügen auflistet. Soll die gesamte Novelle ein Geständnis sein, Geschehenes entschuldigen, die Leser beeinflussen?
In seiner extrem kurzen Erzählung (2011 im Original erschienen, deutsch 2014 im Mare Verlag) erzeugt Johan Bargum eine melancholische Herbststimmung, die zugleich Haralds Lebensende untermalt. Durch die Kürze des Texts eine ideale Lektüre für Lesekreise.
3.5 tähteä. Tunnelma vangitsee, tarina kulkee, mutta jotain puuttuu. Tunnetasolla suurimmat liikautukset tuntuivat miehen ja koiran välisen ystävyyden kuvauksessa, yllättäen.
På basen av bokens titel och ringa format tänkte jag mig att det är frågan om en mysig seglings- och/eller skärgårdsskildring. Men den visade sig vara något helt annat. Det är en mycket underfundig berättelse med åtskilliga turer och överraskningar, som både är överraskande och går på djupet. Bargums språk är likaså en njutning för läsaren. Alla frågor får inte sina svar i boken, annat än möjligen i läsarens fantasi. En fascinerande bok. Detta allting i korta kapitel på inte mer än 122 sidor. Trots detta är den en fullödig roman. Jag skulle också ha mycket att berömma i berättelsens intrig, men det skulle spoliera en kommande läsares njutning. Mitt tips till läsaren är att inte ens läsa texterna på bokens bakpärm. En ytterligare pärla i den finlandssvenska litteraturen.
Min första bekantskap med Johan Bargum. Berättelsen har ett skönt flyt som lätt för med sig läsaren i triangeldramat mellan två män och en kvinna. Historien framförs i två delar, ur vardera mannens synvinkel. Seglingstermerna och -situationerna ger en levande beskrivning av olika situationer till havs, vilket ger en extra krydda. Trots att det kändes som om något saknades från berättelsen läser jag gärna någon annan av Bargums böcker.
Zwei Männer waren mit derselben Frau zusammen. Sie gehen gemeinsam segeln. Nur einer kommt zurück. Olof schildert seine Sicht der Dinge im Verhör mit der Polizei, von Harald gibt es eine schriftlich festgehaltene Darstellung. Vieles bleibt, trotz der klaren Sprache, zwischen den Zeilen stehen, so auch die Frage nach Haralds Verbleib. Und so bin ich nach der Lektüre etwas verwirrt und unbefriedigt. Vielleicht gehe ich der Sache in einem ruhigen Moment noch mal auf den Grund...
Uudenvuodenpäivän hämärinä aamutunteina sain päähäni, että kirjoittaisin jonkinlaisen arvion kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. (Ehkä olin juonut liikaa kuohuviiniä tai sitten olin vain täynnä alkavan vuoden optimismia. Ja toisaalta, ehkä lukupiirin puutteessa on hyvä ajatus kirjata muistiin edes joitain hataria mielikuvia lukemistani kirjoista?)
Tartuin Bargumin Syyspurjehdukseen kahdesta syystä: kirjan kansi on kauneimpia koskaan näkemiäni, ja olen huomannut lukeneeni häpeällisen vähän suomenruotsalaista kirjallisuutta (lukuunottamatta ehkä korkeintaan Carpelania, Janssonia ja Westötä).
Bargum kirjoittaa kirkkain lausein, ja taitava suomennos tuntuu kulkevan vaivatta. Pienoisromaani on nopealukuinen, vetävä ja kerrassaan tyylikäs. Bargum viipyy välillä kauankin purjehduskuvauksissa ja Helsingin kuvailussa, mutta kirja on silti keveä ja karsittu. Purjehdustermien tunteminen helpottaa lukemista, mutta uskoisin, että vanhahtavat ja usein ruotsiin viittaavat sanat luovat jo itsessään tunnelmaa. Itse tarina kulkee kuin juna, tai ehkä oikeastaan kuin kevytrakenteinen puupurjevene navakassa tuulessa. Temaattisesti Syyspurjehdus muistuttaa etäisesti Westön järkälemäisiä Helsinki-romaaneja (Leijat Helsingin yllä, Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin) – enimmäkseen kai kaupunkikuvauksen, suomenruotsalaisen keskiluokan ja vuosikymmeniä kattavan kerronnan suhteen.
Kaiken kaikkiaan Syyspurjehdus on nopeaa ja tyylikästä luettavaa. Bargum onnistuu kokoamaan keveisiin lauseisiin painavia merkityksiä. Minut pienoisromaani jätti kuitenkin tunteen tasolla kylmäksi, vaikka arvostankin lauseiden kauneutta ja taitavaa kerrontaa. Ehkä Bargum kirjoittaa jopa liiankin tyylikkäästi – Syyspurjehduksen kieli on lopulta liian yllätyksetöntä kantaakseen tarinaa, joka ei itsessään tarjoa mitään uutta.
Johan Bargum oli itselleni entuudestaan vieras kirjailija. Hänen tuotantonsa on näemmä kerännyt kriitikoilta kehuja, ja tämän kirjan kaunis kansi kiinnitti huomioni. Bargum kirjoittaa hyvin. Tarinassa on kaksi näkökulmaa, Olofin ja Haraldin, joita yhdistävät menneet työasiat, purjehdus sekä nainen nimeltä Elin. Toisen versio kuullaan kuulustelutilanteessa, toisen kirjeenä. Molemmissa käydään läpi samoja tapahtumia. Mitään yksiselitteistä kuvausta tapahtumille ei anneta. Vertauskuvallisia merkityksiä voi nähdä esimerkiksi veneiden nimissä, eläimistössä ja Elinin olemuksessa.
En ymmärrä mitään purjehduksesta, joten aika hupaisaa oli lueskella vanttien kiristämisestä, falleista, skuuttaamisesta ja muusta. Tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle ja läheisille purjehdusreiteille. Bargum kirjoittaa pienieleisesti hyvin vahvoista teemoista kuten luopumisesta, kuolemasta ja katumuksesta. Kerronta etenee rauhallisesti ja luontokuvaukset toivat mielestäni kaivattua lempeyttä teemojen käsittelyyn. Kestänee useammankin lukukerran.
Tämän kirjan lukee yhdellä istumalla. Vangitseva tunnelma. Purjehduksen ymmärtäminen on eduksi, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Bargum osaa luoda muutamalla sanalla hienoja tunnelmia ja ajatuksia.