Intiaanipäällikön kostoon (Apache Devil, All-Story Weeklyssä touko–kesäkuussa 1928, kirjana 1933) pätevät hyvin pitkälti samat kommentit kuin Intiaanipäällikköön, joten taustoitukseksi kannattanee vilkaista se arvio ensin. Ja eritoten kannattaa lukea Intiaanipäällikkö, sillä ykkösosaa lukematta ei Kostosta varmaan kovin paljon kostuisi.
Intiaanipäällikön lopun ja Intiaanipäällikön koston alun välillä on kulunut muutama vuosi. Käytännössä kuitenkin Shoz-dijijin tarina jatkuu saumattomasti siitä mihin se edellisessä kirjassa jäi. Meno on Kostossa vieläkin karumpaa kuin Intiaanipäällikössä, minkä voi tietysti päätellä jo kirjan nimestä, samoin kuin todellisista apassien viimeisiä vuosia koskevista historiallisista tapahtumista. Lievää miinusta tulee kuitenkin siitä, että vahvoista naisista ei ole enää kuin puolet jäljellä, ja hänkin käyttäytyy välillä idioottimaisesti. Juonenkuljetuksessa on myös enemmän osuutta sattumalla kuin ykkösosassa, osin ehkä siitäkin johtuen, että koska enää ei kyse ole kasvutarinasta, Kostossa ylipäätään on enemmän juonta.
Olen täälläkin muistaakseni useampaan otteeseen todennut, että Burroughsin sarjat tuppasivat Mars-kirjoja lukuun ottamatta taantumaan loppuaan kohti aika pahasti. Shoz-dijijistä Burroughs kirjoitti vain nämä kaksi romaania. Niinpä hiipumisesta ei ole pahempia merkkejä, vaan laatu pysyi erittäin korkeana (jos siis Burroughsista ylipäätään pitää).
Kokonaisuutena tämä ei siis ole ihan yhtä vahva kuin Intiaanipäällikkö, mutta mainio teos silti. Yhtenäisenä eepoksena Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat Burroughsin tuotannon ehdotonta kärkeä.
4,5/5