What do you think?
Rate this book
Villi ihminen ja muita luontokappaleita
Ovatko kansallispuistot luonnon museoita, jotka esittelevät täydellisen maiseman? Voiko entinen kaatopaikka olla luontokohde? Mitä suhteemme luontoon kertoo meistä itsestämme?
Villi ihminen on vimmainen tutkimusretki luontosuhteemme hetteikköön. Yritämme epätoivoisesti hallita villiä luontoa ja sen kaaosta, ja samalla kavahdamme omaa epätäydellisyyttämme. Villiys hiipii kuitenkin puunatuimpaankin puutarhaan, kesytetyimmänkin ihmisen mieleen.
Tarkkanäköiset esseet karttavat luontoromantiikan kliseitä ja kurkistavat myös ihmisluonnon varjoisammalle puolelle. Villi ihminen puhkoo reikiä muuriin, jonka olemme pystyttäneet luonnon ja ihmisen väliin. Kun hyväksymme villin luonnon itsessämme, voimme hyväksyä sen myös ympärillämme.
Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja toimittaja, joka haaveilee omavaraisuudesta ja tuntee joskus vieraantuneensa sivilisaatiosta. Villi ihminen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.
Villi ihminen on vimmainen tutkimusretki luontosuhteemme hetteikköön. Yritämme epätoivoisesti hallita villiä luontoa ja sen kaaosta, ja samalla kavahdamme omaa epätäydellisyyttämme. Villiys hiipii kuitenkin puunatuimpaankin puutarhaan, kesytetyimmänkin ihmisen mieleen.
Tarkkanäköiset esseet karttavat luontoromantiikan kliseitä ja kurkistavat myös ihmisluonnon varjoisammalle puolelle. Villi ihminen puhkoo reikiä muuriin, jonka olemme pystyttäneet luonnon ja ihmisen väliin. Kun hyväksymme villin luonnon itsessämme, voimme hyväksyä sen myös ympärillämme.
Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja toimittaja, joka haaveilee omavaraisuudesta ja tuntee joskus vieraantuneensa sivilisaatiosta. Villi ihminen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.
224 pages, Hardcover
Published January 1, 2019
4 people are currently reading
217 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 26 of 26 reviews
September 8, 2019
Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?
Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.
Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.
"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)
(Täsmällinen arvio olisi kai 4,5 / 5)
Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.
Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.
"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)
(Täsmällinen arvio olisi kai 4,5 / 5)
June 10, 2021
Kaihovaaran esseekokoelma pisti ajatukset liikkeelle ja teksti itsessään oli todella luontevaa. Esseissä oli paljon sellaista, mikä resonoi oman ajatteluni kanssa, mutta.
Kirjan näkökulma on kaikessa syväekologisuudessaankin (tai juuri sen takia?) läpikotaisen valkoisen keskiluokkainen (kaikkein pahiten silmään pisti slurri saamelaisista ja karjalan evakoiden tragedian romantisointi), ja analyysin taso on joko planetaarisen abstraktia tai henkilökohtaisen yksityiskohtaista, jättäen väliin ihmisen ja luonnon kanssakäymisten yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tasot, jotka itselleni ovat paljon kiinnostavampia kuin laajin mahdollinen makro- tai oman navan mikrotaso.
Paikoin häiritsi myös lähdeaineiston ja sen käsitteiden pohdinnan pinnallisuus: esimerkiksi ekofeminismi kuitataan bioessentialismiksi, joka kuitenkin on ekofeminismin sisälläkin jo aikaa sitten torpattu, sen sijaan että ammennettaisiin ekofeminismiin kuuluvasta valtarakenteiden ja luonnon hallinta-fantasioiden perustavanlaatuisen epärationaalisuuden kritiikistä. En myöskään tiedä kuka antroposeeni-tutkija olisi väittänyt antroposeenin tarkoittavan ihmisen ylivaltaa luonnosta. Ihminen voi olla geologinen voima ilman, että ihminen on kaiken ylivaltias. Kapitaloseeni torpataan myös hyvin epäseremoniallisesti ilman että kehenkään sen keskustelun kärkinimiin viitattaisiin edes sivulauseessa. Miksi mainita käsite jota ei kuitenkaan käsitellä?
Perustavanlaatuisella tasolla minua myös häiritsi esseiden läpi kulkeva ristiriita ihmis/luonto-dualismista: samalla kun Kaihovaara kritisoi tätä dualismia ja muistuttaa että ihminen on osa luontoa, hän myös jatkuvasti etsii jotain ihmisestä irrallaan olevaa/menetettyä villiyttä. Itse en näe ihminen-luonto-dualismissa mitään järkeä materiaalisella tasolla; niin kauan kuin on ollu ihmisiä, ihmiset ovat olleet jatkuvassa suhteessa ympäristöönsä muokaten sitä eri tavoin. Sen sijaan minusta on hedelmällistä puhua ihmisestä analyyttisenä kategoriana erillisenä luonnosta, täysin päinvastoin kuin Kaihovaara joka torjuu ajatuksen ihmisen erityisyydestä. Mutta ilman erityisyyttä ei voi olla vastuuta. Ja juuri tuo vastuun käsite jää koko esseekokoelmasta uupumaan. Eikö ihmisen todella tarvitse vastata mistään tekemisistään? Ymmärrän planetaarisen näkökulman helpotuksen ja houkutuksen, mutta tämmöinen nihilismi on mahdollista vain jos on sattunut syntymään sellaiseen paikkaan, jossa teollistuneiden maiden aikaansaama ilmastonmuutos ei (vielä) ole koskettanut omaa elämänpiiriä erityisen voimallisesti tai traagisesti.
Kirjan näkökulma on kaikessa syväekologisuudessaankin (tai juuri sen takia?) läpikotaisen valkoisen keskiluokkainen (kaikkein pahiten silmään pisti slurri saamelaisista ja karjalan evakoiden tragedian romantisointi), ja analyysin taso on joko planetaarisen abstraktia tai henkilökohtaisen yksityiskohtaista, jättäen väliin ihmisen ja luonnon kanssakäymisten yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tasot, jotka itselleni ovat paljon kiinnostavampia kuin laajin mahdollinen makro- tai oman navan mikrotaso.
Paikoin häiritsi myös lähdeaineiston ja sen käsitteiden pohdinnan pinnallisuus: esimerkiksi ekofeminismi kuitataan bioessentialismiksi, joka kuitenkin on ekofeminismin sisälläkin jo aikaa sitten torpattu, sen sijaan että ammennettaisiin ekofeminismiin kuuluvasta valtarakenteiden ja luonnon hallinta-fantasioiden perustavanlaatuisen epärationaalisuuden kritiikistä. En myöskään tiedä kuka antroposeeni-tutkija olisi väittänyt antroposeenin tarkoittavan ihmisen ylivaltaa luonnosta. Ihminen voi olla geologinen voima ilman, että ihminen on kaiken ylivaltias. Kapitaloseeni torpataan myös hyvin epäseremoniallisesti ilman että kehenkään sen keskustelun kärkinimiin viitattaisiin edes sivulauseessa. Miksi mainita käsite jota ei kuitenkaan käsitellä?
Perustavanlaatuisella tasolla minua myös häiritsi esseiden läpi kulkeva ristiriita ihmis/luonto-dualismista: samalla kun Kaihovaara kritisoi tätä dualismia ja muistuttaa että ihminen on osa luontoa, hän myös jatkuvasti etsii jotain ihmisestä irrallaan olevaa/menetettyä villiyttä. Itse en näe ihminen-luonto-dualismissa mitään järkeä materiaalisella tasolla; niin kauan kuin on ollu ihmisiä, ihmiset ovat olleet jatkuvassa suhteessa ympäristöönsä muokaten sitä eri tavoin. Sen sijaan minusta on hedelmällistä puhua ihmisestä analyyttisenä kategoriana erillisenä luonnosta, täysin päinvastoin kuin Kaihovaara joka torjuu ajatuksen ihmisen erityisyydestä. Mutta ilman erityisyyttä ei voi olla vastuuta. Ja juuri tuo vastuun käsite jää koko esseekokoelmasta uupumaan. Eikö ihmisen todella tarvitse vastata mistään tekemisistään? Ymmärrän planetaarisen näkökulman helpotuksen ja houkutuksen, mutta tämmöinen nihilismi on mahdollista vain jos on sattunut syntymään sellaiseen paikkaan, jossa teollistuneiden maiden aikaansaama ilmastonmuutos ei (vielä) ole koskettanut omaa elämänpiiriä erityisen voimallisesti tai traagisesti.
October 27, 2019
Mahtava. En ole Kaihovaaran kanssa kaikesta villiin, luontoon, ihmiseen, antroposeeniin, estetiikkaan, alkuperäiskansoihin, olemiseen liittyvästä samaa mieltä, mutta siksi juuri tämä on parasta mahdollista esseistiikkaa. Se pistää miettimään omia mielipiteitä, välillä toteamaan, olen oikeassa, hän väärässä. Välillä näkemään, että oma ajatus on vaillinainen, tyhmäkin tai ettei mitään mustavalkoista tai kokonaista totuutta ole.
Tämä helpotti myös ilmastoahdistustani. Luonto jatkaa, omansalaisenaan, aina muuttuvana, meistä ihmisistä riippumatta. Me olemme osa, ehkä loppuun käytetty osa tätä kokonaisuutta.
Kaihovaaran tapa ajatella kirjoittamalla voisi kallistua provokaation puolelle, mutta ei tee sitä. Se on. Niin kuin luonto. Se kyseenalaistaa omaa ajatteluaan. Pidän siitä, tämä on mielestäni esseen ydin, joka usein tuntuu unohtuvan.
Kaihovaaran tapa ajatella kirjoittamalla voisi olla sellaista, että vihaisin sitä, sillä en kestä mitään ilmastokriisiä vähättelevää. Kokoelma ei opeta, miten tästä kriisistä selvittäisiin tai oikeastaan jopa ohittaa koko kysymyksen tai se relevanssin. Se saa minut rakastamaan luontoa taas enemmän ja tarttumaan toimeen, en museoidakseni tai pysäyttääkseni normaalin muutoksen, vaan hidastaakseni tarpeetonta väkivaltaa luontoa kohtaan.
Tämä helpotti myös ilmastoahdistustani. Luonto jatkaa, omansalaisenaan, aina muuttuvana, meistä ihmisistä riippumatta. Me olemme osa, ehkä loppuun käytetty osa tätä kokonaisuutta.
Kaihovaaran tapa ajatella kirjoittamalla voisi kallistua provokaation puolelle, mutta ei tee sitä. Se on. Niin kuin luonto. Se kyseenalaistaa omaa ajatteluaan. Pidän siitä, tämä on mielestäni esseen ydin, joka usein tuntuu unohtuvan.
Kaihovaaran tapa ajatella kirjoittamalla voisi olla sellaista, että vihaisin sitä, sillä en kestä mitään ilmastokriisiä vähättelevää. Kokoelma ei opeta, miten tästä kriisistä selvittäisiin tai oikeastaan jopa ohittaa koko kysymyksen tai se relevanssin. Se saa minut rakastamaan luontoa taas enemmän ja tarttumaan toimeen, en museoidakseni tai pysäyttääkseni normaalin muutoksen, vaan hidastaakseni tarpeetonta väkivaltaa luontoa kohtaan.
July 31, 2020
Vaikuttava esseekokoelma luontokysymyksistä. Kaihovaara esittelee omaperäistä ajattelua, jolla on toki esikuvansa ja edeltäjänsä, mutta joka on minulle uutta ja vierasta, mutta samalla hyvin mielenkiintoista.
Kaihovaara pohdiskelee esseissään monenlaisia aiheita. Onko luonto hyvä ja hellä vai julma ja välinpitämätön? Miten hyvä ja paha asettuvat suhteessa luontoon? Entä rumuus ja kauneus? Näkymä Kolilta on kaunis, mutta samalla nykyään täydellinen kulissi. Onko kliseisiin kuviin vangittu kaunis, villi luonto parempi totuus kuin ruma, vähän epämiellyttävä ryteikkö?
Kansallispuistot herättävät kysymyksiä ennallistamisesta. Mikä on, tarkallaan ottaen, se entinen, mihin luontoa pitäisi palauttaa? Miten luontoa voidaan villiinnyttää, rewild, niin että se palaa entiselleen? Onko ympäristönsuojelija lopulta vain yhdenlainen riistanhoitaja? Suolistobakteereitakin ja ylipäänsä ihmisten suhdetta mikrobeihin ja hygieniaan käsitellään yhden erittäin kiinnostavan tekstin verran (Puhtaus ja vaara mainittu – minun pitäisi tosiaankin lukea se, koska siihen viitataan edelleen jatkuvasti joka paikassa).
Kaihovaara käsittelee myös alkuperäiskansojen olemusta romanttisista essentialisoivista näkemyksistä poliittisten liikkeiden retoriikkaan. Ajatus siitä, että alkuperäiskansatkaan eivät aina osanneet elää luonnon kanssa niin täydellisessä sovussa on minulle tuttu jo Jared Diamondin Romahduksesta, tässä sitäkin käsitellään.
Antroposeenin käsite saa Kaihovaaralta kyytiä: hän on valmis myöntämään, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on tehnyt maailmassa rumaa jälkeä, mutta että ihminen olisi luonnon herra? Ei. Kaihovaara on valmis tuomitsemaan ihmisen ajan maailmassa silmänräpäyksen mittaiseksi välivaiheeksi geologisten aikakausien välillä. Lopuksi pohditaan vielä villejä ihmisiä, uusprimitivismiä ja paluuta luontoon – onko se romanttista haihattelua vai lopullista vapautta?
Villi ihminen ja muita luontokappaleita on innostava esseekokoelma, joka on täynnä hyviä oivalluksia, kiinnostavia ajatuksia ja asioita, joista olla sopivasti eri mieltä.
Kaihovaara pohdiskelee esseissään monenlaisia aiheita. Onko luonto hyvä ja hellä vai julma ja välinpitämätön? Miten hyvä ja paha asettuvat suhteessa luontoon? Entä rumuus ja kauneus? Näkymä Kolilta on kaunis, mutta samalla nykyään täydellinen kulissi. Onko kliseisiin kuviin vangittu kaunis, villi luonto parempi totuus kuin ruma, vähän epämiellyttävä ryteikkö?
Kansallispuistot herättävät kysymyksiä ennallistamisesta. Mikä on, tarkallaan ottaen, se entinen, mihin luontoa pitäisi palauttaa? Miten luontoa voidaan villiinnyttää, rewild, niin että se palaa entiselleen? Onko ympäristönsuojelija lopulta vain yhdenlainen riistanhoitaja? Suolistobakteereitakin ja ylipäänsä ihmisten suhdetta mikrobeihin ja hygieniaan käsitellään yhden erittäin kiinnostavan tekstin verran (Puhtaus ja vaara mainittu – minun pitäisi tosiaankin lukea se, koska siihen viitataan edelleen jatkuvasti joka paikassa).
Kaihovaara käsittelee myös alkuperäiskansojen olemusta romanttisista essentialisoivista näkemyksistä poliittisten liikkeiden retoriikkaan. Ajatus siitä, että alkuperäiskansatkaan eivät aina osanneet elää luonnon kanssa niin täydellisessä sovussa on minulle tuttu jo Jared Diamondin Romahduksesta, tässä sitäkin käsitellään.
Antroposeenin käsite saa Kaihovaaralta kyytiä: hän on valmis myöntämään, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on tehnyt maailmassa rumaa jälkeä, mutta että ihminen olisi luonnon herra? Ei. Kaihovaara on valmis tuomitsemaan ihmisen ajan maailmassa silmänräpäyksen mittaiseksi välivaiheeksi geologisten aikakausien välillä. Lopuksi pohditaan vielä villejä ihmisiä, uusprimitivismiä ja paluuta luontoon – onko se romanttista haihattelua vai lopullista vapautta?
Villi ihminen ja muita luontokappaleita on innostava esseekokoelma, joka on täynnä hyviä oivalluksia, kiinnostavia ajatuksia ja asioita, joista olla sopivasti eri mieltä.
June 17, 2024
4,5.
Voi miten tykkäsin näistä! Kaihovaara kirjoittaa pelottomasti, nöyristelemättä, vailla miellyttämisen tarvetta. Tärkeitä aiheita ja ravistelevaa puhetta, koin kyllä jonkunlaista sielunsisaruutta kirjoittajaa kohtaan.
Ihmiskunnasta jää lopulta vain pienenpieni raita sedimenttiin, kun lajimme katoaa. Se on pelottavaa, mutta myös lohdullista.
Voi miten tykkäsin näistä! Kaihovaara kirjoittaa pelottomasti, nöyristelemättä, vailla miellyttämisen tarvetta. Tärkeitä aiheita ja ravistelevaa puhetta, koin kyllä jonkunlaista sielunsisaruutta kirjoittajaa kohtaan.
Ihmiskunnasta jää lopulta vain pienenpieni raita sedimenttiin, kun lajimme katoaa. Se on pelottavaa, mutta myös lohdullista.
February 17, 2021
älkää ihanat lukeko esseekokoelmia alle vuorokaudessa, mutta jos täytyy niin tämä soveltuu siihenkin. Ihania ajatuksia villeydestä, villiintymisestä, luonnon rumuudesta ja siitä, miten luonto määritellään. Ei tule puhua ihmisen luontosuhteesta, koska ei ihmisellä ole suhdetta luontoon, me olemme osa luontoa - olemme vain vieraantuneet siitä ja tuo vieraantuminen mahdollistaa käynnissä olevat luonnon tuhoamisprosessit.
"Kesyyntynyt ihminen samaistuu kulttuuriin, villi ihminen luontoon. Ja koska ihminen on osa luomakuntaa, emme voi palata mihinkään itsemme ulkopuoliseen 'luontoon'. Sen sijaan voimme löytää luonnon uudelleen."
Sain hyvän muistutuksen siitä, että käsityksemme koskemattomasta luonnosta juontaa juurensa romantiikan aikaan ja oikeastaan meillä ole jäljellä enää luontoa, joka olisi kaunista ja koskematonta. Tätä olematonta kuvaa me vaalimme kansallispuistoissa ja luonnonpuistoissa ja sörkimme luonnon kiertokulkua palauttamalla (rewilding) uhanalaiseksi tekemiämme lajeja luontoon. Ihmisellä tuntuu olevan jokin tarve määritellä, miltä näyttää tuo luonnon "normaalitila", aivan kuin ihmisen tekemillä muutoksilla palautettaisiin jotain joskus pysyvänä ollutta. Luonto ei kehity, eikä pysy, se on koko ajan muutoksessa.
Kirja puhuu joutomaista, lahoamisesta, sivuaa kaupungissa olevaa villiä luontoa, ryteikköjä, ilmastonmuutosta ja pistää asioita laajempaan geologiseen perspektiin. Tämä helpotti ilmastoahdistustakin, kun todetaan, että meistä jää vain pieni viiru maakerrostumiin. Eikä tämä ollut masentavaa luettavaa, päin vastoin oli kiehtovalla tavalla rauhoittavaa ajatella, kuinka luonto, ainakin bakteerit ja mikrobit, selviytyvät lopulta. Vaikka samalla kirja myös kritisoi fatalismiaan.
"Villiys ei voi olla vain dynaamista kasvua (pois se minusta!). Villeys on myös hidastumista, ehtymistä. Villit elementit horjuvat, häipyvät, väistyvät. Villeydestä ammentavan ihmiskuvan täytyy sallia myös heikkoutta ja sairautta."
"Kesyyntynyt ihminen samaistuu kulttuuriin, villi ihminen luontoon. Ja koska ihminen on osa luomakuntaa, emme voi palata mihinkään itsemme ulkopuoliseen 'luontoon'. Sen sijaan voimme löytää luonnon uudelleen."
Sain hyvän muistutuksen siitä, että käsityksemme koskemattomasta luonnosta juontaa juurensa romantiikan aikaan ja oikeastaan meillä ole jäljellä enää luontoa, joka olisi kaunista ja koskematonta. Tätä olematonta kuvaa me vaalimme kansallispuistoissa ja luonnonpuistoissa ja sörkimme luonnon kiertokulkua palauttamalla (rewilding) uhanalaiseksi tekemiämme lajeja luontoon. Ihmisellä tuntuu olevan jokin tarve määritellä, miltä näyttää tuo luonnon "normaalitila", aivan kuin ihmisen tekemillä muutoksilla palautettaisiin jotain joskus pysyvänä ollutta. Luonto ei kehity, eikä pysy, se on koko ajan muutoksessa.
Kirja puhuu joutomaista, lahoamisesta, sivuaa kaupungissa olevaa villiä luontoa, ryteikköjä, ilmastonmuutosta ja pistää asioita laajempaan geologiseen perspektiin. Tämä helpotti ilmastoahdistustakin, kun todetaan, että meistä jää vain pieni viiru maakerrostumiin. Eikä tämä ollut masentavaa luettavaa, päin vastoin oli kiehtovalla tavalla rauhoittavaa ajatella, kuinka luonto, ainakin bakteerit ja mikrobit, selviytyvät lopulta. Vaikka samalla kirja myös kritisoi fatalismiaan.
"Villiys ei voi olla vain dynaamista kasvua (pois se minusta!). Villeys on myös hidastumista, ehtymistä. Villit elementit horjuvat, häipyvät, väistyvät. Villeydestä ammentavan ihmiskuvan täytyy sallia myös heikkoutta ja sairautta."
September 28, 2021
Olin niin valmis tykästymään tähän, varsinkin kun kaikki arviot ovat niin ylistäviä. Mutta en ihan jaksanut edes kuunnella loppuun; osa ajatuksista, jotka tuotiin ikään kuin uusina, oli mielestäni aika perusoletuksia biologian saralla ja jostain en sitten taas ollut samaa mieltä tai mielestäni ne sotivat keskenään kirjailijan omia aiempia sanomisia vastaan . Tässä oli mielestäni myös liikaa viitattu muihin kirjoituksiin, joka teki tekstistä sekavaa, enkä aina tiennyt mikä oli kirjailija omaa ajatusta ja mikä jonkun muun mutta tämä voi johtua äänikirja-formaatista. Ehkä minulla meni heti alkuun vaan usko tekstiin kun siinä viitattiin koirien viiliintymiseen raivotaudin saatuaan. Vaikka puhuttiin yleisesti villiintymisestä, jota eläimillä kyllä tapahtuu mutta taudin saaminen on ihan eri juttu. Jotenkin en vain päässyt kirjailijan kanssa samalle aaltopituudelle.
December 31, 2020
Pidin kovasti. Osaisinpa joskus itsekin kirjoittaa yhtä aikaa kriittistä, pohtivaa, kyseenalaistavaa, ihastelevaa ja jotain olennaista tavoittavaa tekstiä. Kaihovaara on kirjoittanut ajattelunsa auki niin, että lukijana koin monta "ah, aivan" ja "miksipä ei" -hetkeä. Teksti on vaativaa mutta ei vaikealukuista, eikä tullut sellaista oloa, etten pysyisi kirjoittajan ajatuksen perässä. Toisaalta tekstissä vilisi paljon tuttuja nimiä ja käsitteitä muista yhteyksistä, joten lähtökohdat olivat kohdillaan (ja näin helppoon muotoiluun Kaihovaara ei olisi varmastikaan sortunut). Lukuaika alle kolme tuntia, mutta ajattelun aihetta pitkäksi aikaa eteenpäin.
Mielenkiintoista olisi lukea Kaihovaaran jatkoajatuksia tämän koronavuoden jälkeen, sillä pandemian mekanismit alleviivaavat pelottavan hyvin sitä, että hän ei ole aivan pystymetsästä keksinyt esseitään.
Mielenkiintoista olisi lukea Kaihovaaran jatkoajatuksia tämän koronavuoden jälkeen, sillä pandemian mekanismit alleviivaavat pelottavan hyvin sitä, että hän ei ole aivan pystymetsästä keksinyt esseitään.
May 26, 2020
Kantaaottavia ja kärjekkäitä esseitä luonnosta ja ihmisen luontosuhteesta. Sopii hyvin Metsä meidän jälkeemme -kirjan kaveriksi.
July 18, 2021
Aluksi tämä teos tuntui minusta vastaheränneen uskonnollisen ihmisen saarnalta, joka tuomitsee kaikki muut jotenkin vääräoppiseksi paitsi kirjoittaja itse. Sitten esseiden sävy muuttui pohtivammaksi ja kiinnostavammaksi.
Minun luontosuhteeni on niin etäinen, että sille nauretaan. Minusta tuntuu, että minulla ei edes ole mitään luontosuhdetta. Olen syvästi urbaani, elän mieluiten kaukana luonnosta. Minua eivät houkuttele metsäretket tai edes ulkona oleminen kovin pitkiä aikoja. Mutta tarkoittaako se sittenkään, ettei minulla ole mitään suhdetta luontoon? Enkö minä ihmisenä ole osa luontoa? Ei kai se mihinkään minusta ole kadonnut siksi että en itse halua metsään? Etenkin: enkö voi tosiaan ymmärtää luonnosta mitään ja esimerkiksi toivoa nykyistä huomattavasti voimakkaampaa metsiensuojelua?
Villin käsitteen pohtiminen on kirjan parasta antia. Mitä on villi, onko villi hyvä vai huono? Mikä sen vastakohta on? Jos villi on jotain ihmisen vaikutuksen ulkopuolista, onko mikään enää villiä?
Ajatus siitä, että entisaikojen sääilmiöiden armoilla olleet ihmiset olisivat tienneet luonnosta paljon enemmän kuin nykyihmiset, vaivaa minua. (En saanut aivan tarkkaan selville, onko Kaihovaara tätä mieltä vai ei.) Tieteen kehitys on nähdäkseni lisännyt tietoa myös luonnosta, sen olemuksesta ja toimintamekanismeista - myös virheistä joita aiemmat sukupolvet ovat sen suhteen tehneet. Tällä huomautuksella en yritä väittää, ettei ennen olisi tehty mitään oikein tai että nykyään tehtäisiin mitään oikein. Aivan varmasti ihminen on ennen elänyt eri tavalla symbioosissa luonnon kanssa kuin ennen, mutta onko se perustunut syvälliseen tietoon?
Minun luontosuhteeni on niin etäinen, että sille nauretaan. Minusta tuntuu, että minulla ei edes ole mitään luontosuhdetta. Olen syvästi urbaani, elän mieluiten kaukana luonnosta. Minua eivät houkuttele metsäretket tai edes ulkona oleminen kovin pitkiä aikoja. Mutta tarkoittaako se sittenkään, ettei minulla ole mitään suhdetta luontoon? Enkö minä ihmisenä ole osa luontoa? Ei kai se mihinkään minusta ole kadonnut siksi että en itse halua metsään? Etenkin: enkö voi tosiaan ymmärtää luonnosta mitään ja esimerkiksi toivoa nykyistä huomattavasti voimakkaampaa metsiensuojelua?
Villin käsitteen pohtiminen on kirjan parasta antia. Mitä on villi, onko villi hyvä vai huono? Mikä sen vastakohta on? Jos villi on jotain ihmisen vaikutuksen ulkopuolista, onko mikään enää villiä?
Ajatus siitä, että entisaikojen sääilmiöiden armoilla olleet ihmiset olisivat tienneet luonnosta paljon enemmän kuin nykyihmiset, vaivaa minua. (En saanut aivan tarkkaan selville, onko Kaihovaara tätä mieltä vai ei.) Tieteen kehitys on nähdäkseni lisännyt tietoa myös luonnosta, sen olemuksesta ja toimintamekanismeista - myös virheistä joita aiemmat sukupolvet ovat sen suhteen tehneet. Tällä huomautuksella en yritä väittää, ettei ennen olisi tehty mitään oikein tai että nykyään tehtäisiin mitään oikein. Aivan varmasti ihminen on ennen elänyt eri tavalla symbioosissa luonnon kanssa kuin ennen, mutta onko se perustunut syvälliseen tietoon?
June 23, 2020
Tämä oli todella inspiroiva pitkä essee. Herätti paljon ajatuksia. En tiennytkään että Helsingissä on tekotunturi, he he. Kaihovaara päätyy lähes ei-dualistiseen maailmankatsomukseen tai panentheismiin. Liippaa läheltä myös ihmisten rumana pitämä luontokäsitys, kun talomme reunastava 'live &let live' viherpusikko kaivettiin pois ja tilalle tuli 'mini-vikiinki hautausmaa',(eli kivikasa) koska se on 'siisti'. Jos emme tajua elämämme olevan riippuvaisia luonnosta, ja mm hyönteisistä ja monimuotoisuudesta emme pysty ajattelemaan että eettinen on kaunista. Yhdyn myös kirjoittajan hyväksyntään, että ihminen on tuhottu, mutta luonto jatkaa, mitäs sille voi.
Read
January 30, 2026Mukaansatempaava! Tekstiä oli miellyttävä lukea. Kirjassa oli paljon mielenkiintoisia vertauksia ja viitteitä esim. tietynlaisen luonnon ylistämisen vertaaminen patriarkaatin tapaan katsoa naista. Minua kiehtoi kirjailijan avoin keskeneräisyys ja itsetietoisuus. Se kutsuu lukijan pohtimaan suhdettaan ympäristöön rauhassa. Toki oli asioita mistä ajattelen eri tavalla (oikeastaan koko villin konsepti, yksityiskohdat ekofeminismistä, OCD, alkuperäiskansojen ja evakkojen kokemuksen pohdinta), mutta kirja antoi uutta pohdittavaa ja jonkinlaisen vapauden siihen. Olennaisinta mitä itse sain kirjasta on jatkaa ympäristösuhteen tarkastelemista ja johonkin parempaan oloon pyrkimistä.
June 25, 2020
Kypsä ja tasapainoinen esseekokoelma. Kaihovaara on taitava ja vakuuttava esseisti.
Olin valmis provosoitumaan ja kokemaan kiusallisia tuntemuksia, mutta löysinkin itseni vain hymähtelemästä ja nyökyttelemästä. Syväekologia on itselleni melko vierasta, mutta ilmeisesti syväekologinen lähestymistapa on kuitenkin jollain tavalla ollut ajattelussani läsnä jo pitkään.
Vimmainen tutkimusmatka luontosuhteemme hetteikköön, lupaa kirjan takakansi. Kirja totisesti lunastaa lupauksensa - hieno lukukokemus!
Olin valmis provosoitumaan ja kokemaan kiusallisia tuntemuksia, mutta löysinkin itseni vain hymähtelemästä ja nyökyttelemästä. Syväekologia on itselleni melko vierasta, mutta ilmeisesti syväekologinen lähestymistapa on kuitenkin jollain tavalla ollut ajattelussani läsnä jo pitkään.
Vimmainen tutkimusmatka luontosuhteemme hetteikköön, lupaa kirjan takakansi. Kirja totisesti lunastaa lupauksensa - hieno lukukokemus!
December 5, 2022
En ole tarpeeksi fiksu arvioidakseni tätä kirjaa. Ihmisestä, luontosuhteesta, mutta mulle aivan uudesta vinkkelistä. Pidin osaa ajatuksista jopa radikaaleina. On hienoa tulla opetetuksi näin. Kirja on paikoin hyvinkin kyyninen, tyyliin luonto ei ole meille mitään velkaa, luontoa ei kiinnosta. Opin mitä antroposeeni tarkoittaa. "Mortonin mukaan luonnon nostaminen jalustalle, ja sen ihaileminen kaukaa, tekee ympäristölle samaa kuin patriarkaatti tekee naisvartalolle. Kyse on ylistämisellä alistamista".
August 10, 2021
Siis aivan riemastuttavan hyvä esseekokoelma, joka piti sisällään niin paljon osuvaa ja ravistelevaa pohdintaa luonnosta, "luontosuhteesta", jatkuvuudesta, luonnonsuojelusta ja kuolemastakin, että tätä lukiessa mietti lähinnä, kuinka kirja on saatava omaksi. Tähän on päästävä palaamaan monta kertaa uudestaan, alleviivaamaan ja makustelemaan. Kirjotan ehkä kunnon arvion joskus myöhemmin, mutta jestas, että tykkäsin. On jäänyt vaivaamaan mitä parhaimmalla tavalla.
February 10, 2020
Ajattelua herättelevä ja hauska. Ei ehkä ihan viittä tähteä minulta mutta yli neljä kuitenkin, joten pyöristys menköön ylöspäin.
January 14, 2021
Toimii! Ainakin tällaiselle syvänvihreälle esseetyylin ystävälle.
April 15, 2021
tosi vaikee antaa arvostelua, pidin välillä kovasti, välillä olin ihan saatanan vihainen, ainakin herätti ajatuksia todella paljon
March 1, 2022
ajatuksia herättävä, provosoiva. kokonaisuutena jää hieman latteaksi
Read
July 22, 2022Elämälle etsitään merkitystä, välillä sen itsensä ulkopuolelta.
September 8, 2022
Laadukkaita ajatuksia sisältävä teos, joka pohdiskelee ihmisen suhdetta luontoon monipuolisista vinkkeleistä.
July 7, 2023
Tässä oli paljon asioita, joita olisin halunnut itse lausua jos olisin osannut. Ahmin tämän lähes kerralla.
November 19, 2021
Riikka Kaihovaaran Villi ihminen tutkii ihmisen ja luonnon monimutkaista suhdetta, keskittyen purkamaan villiyteen liittyviä väärinkäsityksiä ja romantisoituja ajatusrakennelmia. Tarkkanäköinen kirja käsittelee niin villiintynyttä kaupunkiluontoa, estetisoiviksi luontomuseoiksi pelkistettyjä kansallispuistoja, kuin ihmisen bakteerikannan merkitystä. Luonnon romantisointia purkava esseekokoelma kuitenkin sortuu itsekin rakentamaan romantisoivia ajatusrakennelmia kielettömyydestä ja kulttuurin ulkopuolella elämisestä, vaikka ajatukset toki sinänsä sopivat kirjan muodostamaan kokonaisuuteen.
September 4, 2019
Olipas hyvin outo kirja. Ja toisaalta osin sai ajattelemaan monia asioita. Aikamoista ajatuksen juoksua ja hyppimistä. Erikoinen.
Ennallistamisosio sai tosiaan ajattelemaan. Mikä on se, mihin pitää mennä, että luonto on ennallaan? Ja onko se enää sitä luontoa, kun siinä näkyy taas ihmisen kädenjälki.
Ennallistamisosio sai tosiaan ajattelemaan. Mikä on se, mihin pitää mennä, että luonto on ennallaan? Ja onko se enää sitä luontoa, kun siinä näkyy taas ihmisen kädenjälki.
September 30, 2019
Onpa muuten hyvä esseeteos tämä Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Moni teksteistä tiivistää sellaista sameaa ja haurasta, mitä itsekin on ajatellut, mutta ei ole osannut oikein sanoittaa. On nautinnollista lukea rouheita ja limaisia esseitä esteettisten sijaan.
Displaying 1 - 26 of 26 reviews