Ensimmäinen nainen on historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta. Se on romaani naisesta, joka löytää itsensä ja kirjailijanäänensä ja toivoo, että yhden elämän elettyään ehtisi vielä aloittaa toisen.
" - Eipä voi kovin monessa maassa ensimmäinen nainen yksikseen liikuskella. - Minä en siihen lupia ala kyselemään." Julkinen rooli kätki radikaalin Sylvin, joka oli yhtaikaa ujo ja rohkea, lempeä ja pisteliäs, turvallisuushakuinen emo ja kapinallisuutta suosiva feministi. Vaativassa asemassaan hän varjeli itsenäisyyttään ja säilytti omat ystävänsä. Kun yksi tärkeimmistä, kirjailija Marja-Liisa Vartio kuolee kesällä 1966, Sylvi lähtee Katerman mökin rauhaan. Toisaalla Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall pohtii Sylvin muotokuvaluonnoksen äärellä, miten ilmentää veistoksella Sylvin monitahoisuutta. Voiko toista koskaan todella tuntea ja entä jos ei pääsekään kasvamaan omaan mittaansa?
Johanna Venho on palkittu runoilija ja kirjailija. Ensimmäinen nainen on Venhon ensimmäinen historiallinen romaani. Sylvin tarinassa Venho pohtii naisen elämänkaarta, identiteettiä ja itseilmaisun rajoja kudelmalla faktaa ja fiktiota, tarkasti ja herkästi.
Kauniisti kirjoitettu biofiktiivinen kertomus Sylvi Kekkosesta, Urho Kekkosen puolisosta. Sylvi lähtee pariksi päiväksi mökille luonnonrauhaan, jossa hän pohtii elämäänsä Kekkosen vaimona ja käy keskusteluja edesmenneen ystävänsä kanssa. Millaista on ollut olla valtion ykkösmiehen vaimo, omistautuva äiti ja pettävän aviomiehen puoliso. Kerronnan tukena on kuvitteellisia päiväkirjamerkintöjä sekä Sylvin toisen ystävän, kuvanveistäjä Essi Renvallin, tuskailua ystävänsä muotokuvan kanssa.
Moni varmasti pitää tätä hienona, puhuttelevana romaanina. Minusta tämä oli puhtaasti melko tylsä. Oletin saavani lukea selkeämpää henkilökuvaa kuin mitä tällä kirjalla oli tarjota. Kaipasin myös enemmän toimintaa pohdiskelevan kerronnan lomaan. Ei minun juttuni.
Johanna Venhon fiktiivinen teos Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Salome Kekkosesta os. Uinosta (1900-1974), joka oli kirjailija, tasavallan presidentti Urho Kekkosen puoliso ja kahden pojan äiti. Kirjailijaksi Sylvi Kekkonen ajautui kuin vahingossa, mutta hän piti kovasti kirjallisuudesta ja runoudesta ja vietti aikaansa mielellään kirjailijoiden parissa. Johanna Venho on koonnut kirjansa siten, että 66-vuotias Sylvi suree ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartion kuolemaa ja pakenee suremaan kesämökille Katermaan. Siellä yksinäisyydessä on aikaa ajatella ystävyyttä ja muita vielä kipeämpiä asioita.
Sylvi poti nivelreumaa ja oli monesti pitkiäkin aikoja hoidattamassa reumaansa. Miehensä uskottomuus ja siitä uutisointi oli varmasti raskasta Sylvin terveydelle ja uskon, että jopa pahensi sitä. Mielipahalla on vaikutusta terveyteen. Julkisuus oli myös vaikeaa Sylville. Urho Kekkonen ei paljon piitannut mitä hänestä kirjoitetaan ja uutisoidaan, mutta Sylvi välitti. Sylvistä on sanottu, että hän vaikutti temperamentikkaaseen puolisoonsa rauhoittavasti.
Johanna Venho on kuvannut Sylvin Ensimmäinen nainen teoksessa juuri sellaisena kuin olen Sylvin kuvitellutkin, älykkäänä ja herkkänä ajattelijana ja luonnonystävänä.
Tätä kirjaa lukiessa piti usein googlata joku henkilö tai tapahtuma. Ei voi nykyään ilman faktoja ilmeisesti lukea.
En odottanut kirjalta mitään, en edes ollut lukenut, minkätyylinen tarina on saati, mitä tästä on kirjoitettu. Hyvä niin. Pidin kovasti. Tyyliltään kaunis, vaikka vaikeitakin asioita käytiin läpi. Ja mikä tärkeintä, ei mikään paljastuskirja tai tirkistely. Kaunis.
En osaa kovin analyyttisesti pohtia, miksi jotkut todellisista henkilöistä kirjoitetut romaanit ovat minusta miellyttävää luettavaa ja jotkut taas eivät. Tämä Sylvi Kekkosesta kirjoitettu kirja vain kuului valitettavasti jälkimmäisiin.
Kirjan tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1966 kun Sylvi Kekkonen viettää viikonlopun mökillään mennyttä pohtien. Pontimena pohdinnoille on ollut läheisen ystävän kuolema, ja kyseinen ystävä esiintyykin kirjan sivuilla sinänä, jolle kirjan minäkertoja sanansa osoittaa. Väliin on ripoteltu muutama ote Essi Renvallin kamppailua Sylvi Kekkosen muotokuvan tekemisen yhteydessä.
Minulle tuli kirjasta hyvin tirkistelijämäinen olo, sellainen, että minulle oli avattu ikkuna todella yksityiseen tilaan jota ei kerta kaikkiaan ollut tarkoitettu nähtäväksi. Tavallaan siis taitavaa, että kirjailija onnistui tällaisen tunteen fiktiiviseen kertomukseensa luomaan, mutta lukijana todella vieraannuttava kokemus.
Voisin siteerata tästä vaikka kuinka paljon. Loistavasti kirjoitettu teos resonoi ainakin tässä lukijassa syvällä. Huomasin samastuvani romaanin Sylvi Kekkosen tunteisiin ja ajatuskulkuihin välillä niin vahvasti, että lukemista piti säännöstellä pieniin paloihin. Kuvanveistomotiivi, joka vertautuu henkilökuvan kirjoittamiseen kiinnostavasti, luo teokselle viimeisen silauksen ja lisää hengittävää monitasoisuutta.
”Tavoittamisesta siinä on kyse, ydinlauseesta. Muotokuva vaatii suunnatonta teräväsilmäisyyttä: kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.” (s. 24)
”Sukelsin omaan muistiini, mutta oli paljon mistä en oikein saanut otetta, niin tottunut olin säätelemään omia ajatuksiani olosuhteiden vaatimaan muotoon.” (s. 163)
Kaunista kieltä, mutta pidemmän päälle hieman tylsää ja itseään toistavaa. En saanut tästä kirjasta kuvaa Sylvi Kekkosesta vahvana naisena, pilkahduksia vain.
Tätä kirjaa ei minulle ollut kirjoitettukaan. Lähdemme molemmat varmasti yhteisymmärryksessä omille teillemme. Silti, varhaisaamun koleaan ilmaan jää yksinäisyydessään aavemaisesti leijailemaan kysymys, tulisiko hyvän taiteen olla universaalimpaa?
Vähän emmin tämän lukua mutta pidinkin kirjasta todella paljon, eri näkökulma ja hyvä että tuodaan esiin näitä vahvoja naisia noiden miesten takana, jotka olleet esillä. Suosittelen lukemaan.
En ehkä aiemmin ole lukenut biofiktiota, mutta pidin tästä ja tyylilaji on kiintoisa. Kirjoittajana on varmaan aikamoinen työ hahmottaa ja muotoilla todellisen ihmisen mietteitä ja pään sisäistä maailmaa. Ilmeisesti tapahtumien todenpitävyys oli tarkkaan selvitetty, mutta ne toimivatkin vain raameille siinä, mihin tässä pureuduttiin. Kirjassa ei siis juuri tapahtunut mitään, vaan kipuillaan ja muistellaan mennyttä.
En tiennyt mitään Sylvi Kekkosesta, mikä kuvaa hyvin yhtä kirjan teemaa, jossa kuvataan hänen jäämistä miehensä varjoon.
Metsässä oloa kuvattiin kauniisti, se oli Sylville turvallinen pakopaikka. Pieni paikka sydämenissä on kirjoille, joissa lähdetään yksin suremaan tai selvittämään ajatuksia mökille. Tulee vähän mieleen Eeva Kilven Naisen päiväkirja. Hauskaa oli, että Kilpikin vilahti teoksessa.
Jotkut sitaatit olisi kiva lisätä tähän, mutta en tietenkään muistanut ottaa sivuja lukiessa talteen. Ens kirjassa yritän!
Luin, että Venhon tutkimus- ja kirjoitustyö tämän kirjan parissa kesti useita vuosia, ja sen kyllä huomaa! Biofiktio on hauska kirjallisuuden laji siinä, että ainakin itse koen suorastaan riemua kun kirjasta tutut tapahtumat tulevat vastaan Wikipediassa tai muualla internetissä. Tykkäsin tästä paljon. Paikoin toisto puudutti, mutta ei häirinnyt kokonaisuutta. Lisäksi luin kirjan mökillä, arkea pakenemassa, mikä vahvisti lukukokemusta omalta osaltani.
”Jos Urhosta kirjoitettaisiin elämäkerta, luuletko että minua edes mainittaisiin siinä? Tai kyllä minut mainittaisiin: minut kirjattaisiin ylös muodollisuutena, Urholla on oltava vaimo, koska poliitikko on sillä tavalla luotettavampi.”
Kauniisti kirjoitettu historiallinen romaani, jollaisia harvemmin luen, mutta nappasi tyylillä otteeseensa. Sylvi Kekkosen asemaa Urhon rinnalla on harvemmin tullut miettineeksi ja tässä on mielestäni Venhon romaanin suurin ansio. Sylvistä tulee oma persoonansa, omine ajatuksineen, tunteineen, tekoineen ja elämineen. Pidin Essi Renvallin osioista eräänlaisena vapaana vastaparina Sylville.
En tiennyt Sylvi Kekkosesta oikein mitään ryhtyessäni kuuntelemaan tätä. En tiedä tiedänkö hänestä vieläkään oikeasti mitään. Mutta jos jotain, kuuntelin hienon tarinan naisesta, joka haluaa saada äänensä kuuluviin, ei tahdo jäädä jalkoihin. Hän ei ole aina mukava tai ymmärtäväinen, mutta ainakin hän on elossa. Sari Haapamäki luki teoksen kauniisti.
Uskomattoman hienosti kirjoitettu mielenkiintoinen tarina! Kirjan ansiosta kiinnostuin Urho ja Sylvi Kekkosesta niin paljon, että luin lisätietoa netistä.
Biofiktio on kiinnostava kirjallisuudenlaji, joka voi olla hyvin monenlainen. Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosen muutamasta päivästä Suomusjärven kesämökillä elokuussa 1966. Mutta se kertoo paljosta muustakin: Sylvin lapsuudesta, Sylvin ja Urhon rakkaudesta, Sylvin omistavasta äitiydestä sekä valtavasta surusta ja häpeästä puolison pettäessä häntä avoimesti. Mutta ennen kaikkea se kertoo kirjoittamisesta. Sylvin tarinaa tukevat kaksi ystävää: Essi Renvall, joka yrittää tehdä Sylvistä muotokuvaa sekä Marja-Liisa Vartio, joka on saman kesän alussa äkillisesti menehtynyt ja joka toimii Sylvin keskustelukumppanina ja sparraajana mökin yksinäisinä päivinä. Kaunis ja runollinen kertomus on täynnä kielellisiä helmiä.
Tänään 26.5.2019 sain loppuun kirjan Ensimmäinen nainen. Lukiessani kirjaa nimeltä Ensimmäinen nainen minulle tuli sellainen tunne että Sylvi olisi itse puhunut ne jutut minulle ja minulle tuli erittäin hyvä mieli. 😍❤😍❤😍❤
Hieno kirja, ehdottomasti yksi parhaimpia lukukokemuksia pitkään aikaan. Monien muiden lukijoiden tavoin herätti minussakin halun tutustua kirjan kaikkiin naisiin - Sylviin, Essi Renvalliin ja Marja-Liisa Vartioon- enemmänkin.
En oikein innostunut. Masentava ja ahdistavakin kirja Sylvi Kekkosesta Kekkosen varjossa ja alistamana. Kaunis runollinen kieli ja hienoa ajankuvaa kuitenkin.
Ensimmäinen nainen on kirja Sylvi Kekkosesta, joka vetäytyy piilopirttiinsä Katermaan pohtimaan elämäänsä. Kuviteltu tilanne, yksinäisyydessä vietetyt kuukaudet, eletään vuonna 1966, jolloin Sylvin hyvä ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio on menehtynyt.
Romaani kertoo kiinnostavasti yksityisen ja julkisen elämän jännitteestä. Sylvi on ensimmäinen nainen, mutta hän on myös rakkaudessaan pettynyt nainen. Hän on julkisessa liitossaan älykäs ja arvostettu kumppani. Katermassa, puhutellessaan edesmennyttä ystäväänsä yksityisine ajatuksineen, hän tuntee myös sen kivun, jota Urho Kekkonen on hänelle aiheuttanut näkyvillä rakastajillaan. Sylvi itse ei seuraa ihastumistaan ja lähde liiton ulkopuoliseen suhteeseen. Hän kunnioittaa avioliittoaan, julkista työtä tekevää puolisoaan ja epäilemättä myös omia arvojaan.
Ensimmäinen nainen onkin kertomus paitsi Sylvi Kekkosesta, myös patriarkaalisesta vallankäytöstä, jossa naisen paikka on ahdas. Romaanin toinen puhuja, kuvanveistäjä Essi Renvall, ei saa Sylvistä otetta. Sylvi on vahva nainen, mutta kuitenkin vanki kultaisessa häkissään. Sylvin ystäväpiiriin kuuluu kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka ilmaisevat itseään vapaasti. Mutta kun hän yrittää itse osallistua Kirjailijaliiton kokoukseen, hänet ohjataan ulos, koska Kekkosen vaimon läsnäolo vaikeuttaa vapaata keskustelua. Kirjailijanuraa varjostaa epäily siitä, että politiikka vaikuttaa menestykseen kirjailijana.
Katermassa vietetty aika johtaa Sylvin itsetutkiskelun kautta uuden teoksen kirjoittamiseen. Hän palaa lapsuudenkokemuksiinsa ja kirjoittaa niistä teoksen. Hän antaa tekstinsä Urholle luettavaksi. Sylvi haluaa tulla nähdyksi kirjoituksissaan. Hän ilmaisee teoksissaan sielunmaisemansa ja antaa sen Urholle. Vaikka Sylvi on pettynyt, ei rakkaus ole sammunut. Vaikka Urho on pettänyt vaimoaan, hän rakastaa tätä läpi elämänsä. Suhteen kerroksisuus onkin kiinnostavaa ajankuvaa.
Mis tähendab elada oma elu kõrvaltegelasena peaosatäitja varjus? Kus omad on ainult sinu mõtted, kui needki? Kui sinu mees on riigi esimene mees, kelle jaoks sa oled pelgalt tugimüür ja taustajõud ja ometi sa igatsed, et ta vaataks sind veel kordki “selle” pilguga. Kuidas neelata alla neelamatut? Kui sinu kirjutatut kiidetakse taevani või tambitakse mutta, seda vaid põhjusel, et oled riigi esimene naine. Nii palju kihte, et koorid ja jäädki koorima.
“Noored poseerivad ajakirjakaantel, selliste ajakirjade, mida minu nooruses isegi ei olnud. Minu ja praeguse kuuekümnendate põlvkonna vahe on selles, et mina ei ole kunagi arvanud, et elu peaks olema minukujuline. Või et maailm peaks muganduma selliselt, et minul oleks tore? Ei, mina ei ole see, kes siin tingimusi ja soove dikteerib. Minule õpetati, et endast ei tohi numbrit teha. … Nad ei taipa, et nii mõneski asjas on parem suu lukus hoida, see ei tee nii palju haiget. Mitte keegi ei ole neile õpetanud, et tühjad tünnid kõmisevad kõige kõvemini.”
“Vajan suures annuses üksiolemist, olen alati selline olnud, ei kannata külg külje kõrval käimist. Ega selline inimene saagi armastuselt liiga palju nõuda.”
“Kirjutamine tähendab seda, et saab oma elu uuesti elada.”
“Loen ajaleheartikleid inimeste kohta nagu mingit muinasjuturaamatut. Tegelikkuses on edulugude taga ohvrid - lapsed, reedetud seltsimehed -, kelle kohta ei lausuta midagi. Miks tahab avalikkus puhtaid fassaade? Mida see meile annab, et me ei näe pinnaaluseid konarusi?”
This is sort of Sylvi Kekkonen's diary, though it's all fictional. It's based on true events, though, and feels real. There is also some Essi Renvall's thoughts put in the story. Sylvi was the wife of the President Urho Kekkonen, Finland's Mostest President. :-D He was the President for almost 30 years. I was 13 when I lived in Finland with some other President than Kekkonen :-D It felt weird, wrong, somehow.
I love this. Made me want to know more about Sylvi Kekkonen, looks like a fascinating woman. Though, one has to be pretty amazing to catch and keep Urho. I suppose. Johanna writes well, it was very easy to read, she kept me hooked through the whole book. I wish there was more :-D
Kaunista runollista kieltä ja vanhenevan naisen identiteetin pohdintaa. Sylvi Kekkosesta maalataan näin muotokuvaa. Miten tähän on tultu ja mitä on vielä edessä?
Jotenkin tuntui, ettei Sylvi tässäkään pääse kovin elävästi mahtavan aviomiehensä varjosta esille. Pysähtynyt tunnelma tekee mielestäni kirjasta vähän tylsän.
Sylvi Kekkosen kuoren alta paljastuu Sylvi Salome Uino, jonka elämässä Urho Kekkosen puolisona oleminen on yksi tarina, mutta ei ainoa. Loppua kohden tarina muistuttaa yhä enemmän taiteilijaelämänkertaa. On mielenkiintoista lukea Sylvin tiestä kirjailijaksi ja hänen kohtaamistaan haasteista. Essi Renvallin muotokuvan työstämisen kautta kuvataan mahdottomuutta lokeroida Sylvi. Pidän Venhon tyylistä valottaa päähenkilön tarinaa muutamien merkittävien elämänvaiheiden kautta, juuttumatta liikaa yksityiskohtiin. Pakko päästä käymään Tamminiemessä!
"Ensimmäinen nainen" kertoo Sylvi Kekkosesta, joka on itsellenikin ollut pelkkä nimi, Kekkosen edesmennyt puoliso, olinhan vain neljän vanha, kun Sylvi kuoli. En tiennyt edes hänen olleen kirjailija. Venhon teos maalaakin kuvan miehensä varjoon jääneestä puolisosta, joka pienestä pitäen tarkkaillut muita ja siirtänyt omat tarpeensa ja unelmansa syrjään muiden (Kekkosen, poikiensa, äitinsä) tieltä. Venhon kirjassa Sylvi matkustaa mökille Suomussalmelle yksin ja käy siellä keskusteluja vähän aikaa sitten kuolleen ystävänsä Marja-Liisa Vartion kanssa. Tälle hän kertoo kirjailijan haaveistaan ja ihmissuhteistaan, tunnustaa, miltä tuntuu, kun Kekkonen katsoo vain muita naisia ja myöntää olevansa tarpeettoman ilkeä miniöilleen. Näitä keskusteluja ei käyty Vartion eläessä, siis kirjan fiktiivisessä maailmassa. Teoksen toisena kertojana on Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, joka on monessa mielessä Sylvin vastakohta. Viiniä jatkuvasti juova itsenäinen yksinhuoltaja, joka on valmis luopumaan taiteensa vuoksi kaikesta muusta. Pidin Venhon pohdiskelevasta kirjasta paljon monestakin syystä. Välillä Sylvin ajatukset olisivat voineet olla omiani, mutta samastuin myös Essiin. Taustatyö on tehty huolella ja se herätti kiinnostuksen tutustua kirjan ihmisiin lisää.
Johanna Venhon fiktio Ensimmäinen nainen sai minut miettimään presidentin puolison asemaa ja elämää tuona, Suomenkin kannalta kriittisenä kylmän sodan aikana. Politiikka oli likaista ja valtapelien laineet kävivät korkeina. Sylvi K. ei toivonut miehestään poliitikkoa eikä presidenttiä, eikä halunnut julkisuuden valokeilaan, ujo ja vetäytyvä kun oli. Ajat olivat toiset, mutta silti mahtoi Kekkosten valinta olla Sylville rankka. Poliitikko tarvitsi vaimon, koska se lisäsi luottamusta.
Luin tekstiä sydän syrjälläni, kun Sylvi K. puhuu avioliittonsa vaikeista asioista. Hänen yksinäisyytensä huokuu riipaisevasti tekstistä; hän on Suomen ensimmäinen nainen, mutta avioliitossaan 'toinen nainen': kelpaa kuuntelijaksi ja kriitikoksi miehelleen, joka hakee läheisyyden ja rakkauden toisista.
Tämä henkilökuva on toki fiktiota, mutta Johanna Venho tavoittaa herkällä korvalla sen, mitä Sylvi K. olisi voinut oikeastikin ajatella. Satu Kontisen suunnittelema kansi on yksi vuoden kauneimmista. Hieno ja koskettava henkilökuva.
Kirjassa Sylvi Kekkonen vetäytyy Katermaan, kesämökille ystävättärensä Marja-Liisa Vartion kuoleman jälkeen. Hän ajattelee omaa elämäänsä ja kirjoittamiaan kirjoja ja juttelee kuolleelle ystävälleen joka on kirjassa vahvasti läsnä. On vuosi 1966. Matti ja Taneli ovat aikuisia miehiä, naimisissa ja heillä on omia lapsia. Sylvi tuntee olonsa tarpeettomaksi. Urholla on Anitansa ja poliittiset kiireensä. Kesämökillä, omassa rauhassa, luonnon keskellä Sylvi tuntee olonsa hyväksi. Hän palaa menneisyyteen ja lapsuuden kokemuksiin ja maisemiin. Lukee vanhoja päiväkirjoja, joista osan heittää takkatuleen. Toisaalla kuvanveistäjä Essi Renvall yrittää saada valmiiksi Sylvin muotokuvaa mutta työstä ei tahdo tulla valmista. Sylvin todellista olemusta on vaikea tavoittaa. Sylvi ajaa hurjaa vauhtia Morris Minillään ja kolhii välillä Tamminiemen portteja. Mini on lahja Englannin kuningatar Elisabetilta. Mukana mökillä on Isa-koira joka välillä aiheuttaa Sylville sydämentykytyksiä. Kirjassa käydään läpi jonkin verran Kekkosten historiaa tapaamisesta ja rakastumisesta suhteen etääntymiseen ja myös Urhon naisseikkailut mainitaan useasti. Kirja on täynnä pohdintoja, filosofiaa ja yksittäisiä tunnelmapaloja. Sylvin osalta tämä toimiikin ja hänen päivänsä kesämokin rauhassa tuntuvat uskottavilta. Kirja sisältää myös hienoja lauseita kirjoittamisesta ja kirjailijana olemisesta. Itselleni ongelmallisia olivat Essi Renvallin vastaavat pohdinnat. Kyseinen kuvanveistäjä on minulle henkilönä vieras, eikä kirjailija mielestäni saanut hänen persoonaansa niin esille että olisi edes herännyt minkäänlainen kiinnostus tutustua häneen tai hänen töihinsä. Nämä välikertomukset tuntuivat jopa turhilta. Nyt on muotia kirjoittaa autofiktiota ja sukeltaa oikeasti eläneen ihmisen nahkoihin mutta väistämättä nämä kirjat kertovat ehkä enemmän kirjailijasta itsestään kuin siitä ihmisestä josta kirjoitetaan. Historiallisista tosiseikoista huolimatta.