Kirja herättää jo pelkästään nimellään mielenkiinnon ja oletuksen siitä, että sisältö voi olla provosoivaa tai hyvinkin suoraa. Alussa lukeminen herätti minussa suurta huvittuneisuutta, nauroin ääneen melkeen jokaisella sivulla — joskus montakin kertaa saman sivun aikana. Teoksessa on oivaltavia ajatuksia, itseironiaa ja ennen kaikkea vastatarinoita niille ajattelun malleille, jotka yhteiskunnassamme ovat luonnollistuneet.
Purokurulla on kyky tiivistää suuria ideologisia kehityskulkuja ja modernia elämää karikatyyrisiksi esimerkeiksi, joista nykyihmisen peilikuva paljastuu narrimaisena ja hivenen sympaattisena. Alussa tällainen kirjoitustyyli tuntui virkistävältä ja Purokurun ajatukset sopivan anarkistisilta. Loppua kohden se alkoi kuitenkin synnyttää myös ahdistusta ja tuntui liian poliittiselta ja viileältä. Mutta itsepähän valitsin lukea esseitä, nykypäivänä ne ovat usein tällaisia.
Skippasin Tähtien sodan poliittisen analyysin kokonaan, sillä ei vaan vois ”vähempää kiinnostaa”. Sinänsä totalitarististen järjestelmien pohdinta vakava aihe, mutta sen käsittely Tähtien sodan kautta ei vaan meitsille maistunut.
Purokurulla on kiinnostavia ja osin samaistuttaviakin ajatuksia myös ”valkoisen heterocis -miehen itsensäpurkamisen prosessista”. Hän tuo esiin niitä haasteita ja tarpeita, joita feministiseen liikkeeseen liittyy. Tuli mieleen juuri ilmestynyt elokuva ”American Fiction”, joka oli Oscar -ehdokkaanakin. Leffassa pohditaan juuri tätä identiteettipolitiikkaan liittyvää haastetta, joissa kirjoja tai muuta taidetta luokitellaan ”mustien kirjallisuudeksi” tms, jotta saataisiin vähemmistöjä näkyviin, mutta samalla vahvistetaan sitä ajatusta, että ”mustien kirjallisuus” olisi aina lähtäkohtaisesti erilaista ”valkoiseen kirjallisuuteen” verrattuna tai sen tulisi aina käsitellä esim. Gettoja ja eriarvoisuutta. Sama ongelma, joka liittyy myös ”mieskirjailjat - naiskirjailijat” -erotteluun.
”Katri Immonen kirjoittaa Latteäiti -blogissaan, että miesten kasvutarinoissa on nähty yleisinhimillisiä teemoja, kun taas synnyttämiseen ja äitiyteen liittyvät teemat on määritelty triviaaleiksi ja ”naisten kokemuksiksi”. Naisten kokemukset ovat jotakin erityistä, ne ovat yksityiskohtia ja ”naiskysymyksiä”, kun taas miesten kokemukset ovat ikään kuin kokemuksia yleensä.” (s. 160)
Alussa Purokuru tuo esiin laiskottelun anarkistisuutta. Hänen kuvauksensa aiheesta oli hauskaa ja samaan aikaan osuvaa, kuvausta siitä, kuinka vaikeaa nykyihmisen on olla paikallaan ja tekemättä mitään;
”Kaiken tärkeän ja kiinnostavan olen saavuttanut laiskottelemalla, velttoilemalla, kieltäytymällä, pakenemalla ja pysähtymällä… Aikana, jona meitä aktivoidaan yrittäjiksi ja hyviksi kansalaisiksi, pysähtyminen on vastarintaa. Kun jokaista vaaditaan osallistumaan keskusteluun, ryhtymään oma-aloitteisesti luovaksi markkinatoimijaksi, hiljentyminen on raju ele. Kun jatkuvasti pitäisi treenata maratonille, veistää itselleen vatsalihaksia ja ajella sääri- ja häpykarvojaan, laiskottelu, velttoilu ja kaikenlainen muu kansanterveystieteen siveettömäksi leimaama toiminta on törkeää ja tärkeää protestointia... Tulen esiin harvinaisena olentona ja myönnän kaikesta laiskotteluposeeraamisesta huolimatta olevani uusliberaali. En ainoastaan käyttäydy uusliberaalisti vaan myös tunnen ja haluan uusliberaalill tavalla. Olen uusliberaali maanantaista sunnuntaihin lomalla ja töissä.
”Ette te mitään Y-sukupolvea tai milleniaaleja ole. Te olette Cv-sukupolvi. Jokainen teistä panostaa vain omaan uraansa, koska jokaisen on pakko. Kaikki on teille CV:n jatketta.” (s.3-4)