Belonen entinen kuningatar Ardis Isvergal Duverney palaa takaisin kotikaupunkiinsa Merontesiin yhdessä rakastajansa Dante Rondestanin kanssa, mutta kohtaa suru-uutisia, jotka horjuttavat hänen määrätietoisuuttaan. Yhtäkkiä mikään ei ole niin kuin pitäisi. Kun menneisyydestä ilmestyy hahmo sekoittamaan suunnitelmia entisestään, Ardis saa käyttää kaiken tahdonvoimansa ja neuvokkuutensa haasteista selvitäkseen. Edes Danten siskon, Linnin, kyvyt eivät tunnu riittävän siihen, mitä Ardisilla on mielessään.
Samaan aikaan toisaalla Ardisin poika Ciaran etsii omaa paikkaansa lähtemällä Beloneen, jota hänen oikea isänsä hallitsi vuosikymmeniä. Hänen mukaansa liittyy uskollinen henkivartija Oslaf, arvaamaton Joentuoma sekä uutena tuttavuutena tyttö, josta Ciaran ei tiedä, onko tämä lintu vai kala.
Varmaa kuitenkin on, ettei merkityksellistä ole pelkästään määränpää, vaan myös matka.
Voi miten surullista, että ensi vuoden Mifonki on sarjan viimeinen osa! Viimeisimmän Mifongin lukemisesta on ehtinyt tulla jouluperinteeni. Mutta huomaan myös kiintyneeni sarjan hahmoihin ja maailmaan aivan mahdottomasti. Mifongin kadottama on taattua Meresmaa-laatua ja monella tapaa se tuntuu sarjan tähän mennessä hallituimmalta osalta. Loppu siintää ja lankoja vedellään loppua kohti, mutta tulipa tässä vielä täysin odottamattomia käänteitäkin ja uusi, keskeinen hahmo, johon ihastuin todella paljon. Meresmaa on hyvä luomaan omalaatuisia kulttuureja ja maisemia, joihin lukija voi nojatuolimatkallaan upota, ja Kadottamassa juuri tästä kirjailijan lahjasta sai nauttia runsain mitoin.
4,5. Alkukankeuden jälkeen kirja imaisi mukaansa. Kaikki vanhat tutut hahmot tuntuvat jo jonkinlaiselta perheeltä. En millään haluaisi sarjan loppuvan, mutta odotan silti viimeistä osaa innolla. Tässä voi tapahtua vielä mitä vain!
Ardisin ja Danten kipuilu ei edelleenkään ole kiinnostavaa, mutta onneksi tässä oli kaikkea muuta mukavaa.
Joentuoman muistimenetystä oli käsitelty todella kiehtovalla tavalla. Hän olisi varmaan muistanut ennen pitkää kaikki entisen minänsä Eigonin muistot, mutta mitä hyötyä siitä on, jos niihin ei saa minkäänlaista tunneyhteyttä. Meresmaa kirjoittaa hyvin siitä, miten turhauttavaa on tietää, että joku ihminen on tärkeä, mutta ei tuntea sitä ollenkaan.
Siv on aika kiinnostava hahmo, hänen ja Ciaranin välille vaikutettaisiin viriteltävän jonkinlaista romanssia. Minuuttaan joutuu Joentuoman lisäksi pohtimaan myös Dante, jonka sebuiasuhteessa Reu pääsee kuvioihin palattuaan jälleen niskan päälle.
Toivottavasti pyrähtelevä Pyon saa lisää esiintymismahdollisuuksia sarjan viimeisessä osassa.