Runsaana vyöryvä vaellusromaani, jossa liikkeellä ovat kokonaiset kansanryhmät. Ennen ja nyt.
Matriarkka on ehtymätön runsauden sarvi: moniääninen, taitavasti orkestroitu, paikoin surrealistisiin korkeuksiin kohoava eepos inkeriläissuvun elämästä. Tarina alkaa Aamu Karitsantyttären syntymästä Simpukan kylässä Neuvosto-Inkerissä ja seuraa hänen ja hänen sukunsa pitkää vaellusta: karkotusta Siperiaan, evakuointia Suomeen ja palauttamista Neuvostoliittoon. Siinä yhdistyvät historialliset tapahtumat sekä ajankohtaiset teemat, kuten pakolaisuus ja nyky-Venäjä. Teos on häikäisevä taidonnäyte, jossa Jari Tervon kieli ja kerronta virtaavat pidäkkeettömämpänä ja rikkaampana kuin koskaan.
Jari Tervo on ollut romaaneillaan kolme kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana (1995, 1999 ja 2004), mutta onnistunut itse palkinnon jotenkin väistämään joka kerralla. Enemmän kuin mikään edellisistä ehdokkaista olisi Matriarkka (2016) mielestäni sopinut Finlandia-pystin saajaksi. Mutta jostain syystä edes ehdokkuutta ei tällä kertaa tullut.
Matriarkka on pienen Simpukka-kylän inkeriläissuvun kunnianhimoinen kronikka, jonka tarina saattelee henkilöhahmot läpi Lokakuun vallankumouksen ja maatalouden pakkokollektivisoinnin, Stalinin vainojen ja Siperian pakkosiirtojen sekä 2. maailmansodan saksalaismiehityksen ja Leningradin piirityksen aina nykypäivään ja pysyvään ulkopuolisuuteen saakka niin suomalais- kuin venäläisväestönkin silmissä. Tervo on tehnyt kunnioitettavalla pieteetillä taustatutkimusta, mikä huokuu kirjan joka sivulta.
Tervon kerronta haastaa lukijan, eikä romaania voi pitää minään kevyenä lukukokemuksena. Tervo osaa kuitenkin omintakeisella taidollaan yhdistää herkän kauneuden, rujon karkeuden ja verbaalisen leikittelyn. Kerronnan ajoittaiset surrealistiset piirteet tuovat hetkittäin mieleen jopa Gabriel Garcia Marquezin teokset. Kronikka yltää aina nykypäivään saakka ja Tervon lempiaiheeseen - suomalaisen junttirasismin kritiikkiin - sekä Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen ja seksuaalivähemmistöjen kohteluun. Juhani Brander kirjoittaa Aamulehden kirja-arvostelussaan (12.9.2016) "Tervon tiiliskivimäisestä vaellusromaanista", ja vaikka romaanilla on mittaa "vain" noin 450 sivua, se todella tuntuu tiiliskivimäiseltä. Romaanin alkupuolella Tervo haastaa lukijaa kielellään ja kerronnallaan ja loppupuolella puolestaan hypitään aikakaudesta toiseen ja yhdistellään lankoja yllättävällä tavalla toisiinsa. Romaanin alkusivun henkilögalleria on lukijalle pieneksi avuksi, joskin välillä sekin tuntui riittämättömältä.
Haastava, mutta vaikuttava taidonnäyte. Olisin suonut vihdoin sen Finlandia-pystin tästä romaanista. Arvioni 4,0 tähteä viidestä.
Alku harvinaisen vaikea, eikä lopussa kiitos seisonut, toisin kuin Tervon setämiehillä. Vaikka heittelen itsekin kaksimielisyyksiä yhtä kasuaalisti kuin lapsi leipäkiviä jonkhaan ja sorrun säännöllisesti ali-navan hyymöriin, oli Tervon vulgaari sanailu ihan liikaa. Aika ajoin olisi tukkijätkäkin punastunut. Rallikurveja vetelevä kerronta oli kyydissä pysymisen kannalta ihan liikaa, sillä kartturintaitojen puuttuessa mentiin jatkuvasti ojanpientareiden kautta. Kaikenkaikkiaan vaivalloinen ja epätyydyttävä lukukokemus.
Kauas on tultu Poliisin pojasta - ehkä hyvä niin? Meinasin heittää kesken monta kertaa, mutta arvelin, että lopusta löytyy syy lukea sinne asti. Näinhän se olikin. Koko tarina nivoutui kokonaisuudeksi. Oli tämä silti välillä aikamoisen raskassoutuista, välillä eeppistä ja paasaavaa, välillä lennettiin sellaisissa sfääreissä ettei ollut varmuutta siitä, onko tämä fantasiaa vai historiaa. Aikamoinen sukutarina. Valtavan taustatyön on Tervo tehnyt. Seuraavaksi mulle jotain kevyempää käteen, kiitos.
Oli aluksi työmatkakirjana, mutta pian havaitsin liian monimutkaiseksi työmatkoilla luettavaksi. Nyt kesälomalla luonnpidemmissä pätkissä ja olihan mahtava sukutarina. Inkeriläisten historia aukeni hieman enemmän.
Antaisin 1,5 tähteä sen perusteella mitä itse kirjasta pidin, mutta kun kyse on osittain lajityypistä, mikä ei ole oma suosikki, niin pyöristin arvosanan 2 tähteen.
+ Tervo osaa kielen ja sillä sanailun, jos jollain on siitä muka ollut epäilys. + Osa hahmoista on mielenkiintoisia. - Osa hahmoista on kuin lasten sarjakuvasta yksiulotteisuudessaan. - Lähtee kaukaa liikkeelle ja kiertää ja kaartaa hirvittäviä kiemuroita asian ympärillä. Tuntuu, että kirjaan on kirjoitetu sisälle 2 - 3 novellia sen pääkirjan kaveriksi, ihan vain ettei se tuntisi oloaan yksinäiseksi. - Teksti on paikoin kuin tarkoituksella kuvauksen osalta epäselvää.
Excellent, excellent book. Not light reading by any means but masterful combination of historical facts, anecdotes, made-up stories -- the usual Tervo at his best. And all the threads going back and forth in time are eventually resolved, loose ends tied.
Ensimmäiset 150 sivua taistelin vastaan, lopetanko lesken. Sellaista sfääriä, että pohdin Jarin mielenterveyttä ja lääkitystä. Tarina kuintenkin aukeni pala kerrallaan. Sinnittely loppuun kannatti.
Lopussa kiitos seisoo. Ja tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Tervon kohdalla kirjan luettua vastaava tunne nousee mieleen.
Kirjan alussa Tervo haastaa lukijaa leikkisällä, kuvailevalla, henkilöitä, kokemuksia, ajanjaksoja ja sukutarinoita henkeäsalpaavasti sekoittavalla kerronnalla, joka tuo mieleen kirjailijan aikaisemman Myyrä-romaanin. Välissä allekirjoittaneella taisi olla jo useammankin kuukauden tauko. Kirjan päätyttyä tyylilajin myös ymmärtää (tai ainakin luulee ymmärtävänsä) inkeriläisen eloisan luonteen kuvaukseksi.
Neuvostojohdon ja Stalinin vallan kasvaessa, myös kerronta terävöityy ja tarina vetää vääjäämättä mukaansa. Loppupuolella, kun yhden inkeriläissuvun uskomaton kohtalo poukkoilee pitkin lyhyttä 1900-lukua ja Neuvostoliittoa, ja kun lopulta mukaan vedetään vielä 2000-luku sekä (vähemmän yllättäen) Supon etsivä, kirja suorastaan liimaa lukijansa yön pikkutunneille. Tarinaan tulee lopulta mielestäni jopa muutama käänne liikaa, mutta se ei silti himmennä ydinviestiä: tärkeää muistutusta siitä, miten vähän me suomalaiset sukulaiskansojemme historiaa ja kohtaloa tunnemme, ja miten vähän me sitä edes olemme halunneet tuntea. Tervolle kiitokset tämän muistuttamisesta.
Alku oli vaikea. Ensimmäinen 90 sivun aikana harkitsin monta kertaa kesken jättämistä. Kirja oli alusta sekava ja vaikeaa luettavaa. Kannatti jatkaa, kirja oli mielenkiintoinen ja juoni kuroutui hienosti yhteen. Loppu kuitenkin oli taas puuduttava ja kirjaa olisi voinut lyhentää.
Tervo on tehnyt upeaa ja arvokasta työtä tämän kirjan osalta. Upeaa kielen käyttöä sisältävä kirja sisältää arvokasta tietoa historiasta ja sytyttää lukijan etsimään lisää tietoa aivan kuten allekirjoittaneelle kävi Täällä pohjan tähde alla trilogian jälkeen. Kirja palkitsee kärsivällisen lukija hyvin yhteen nivoutuvalla tarinalla.