4,75
En pettynyt, en taaskaan. Soininen osaa.
Signe on ihana kirja tämä, ihan niin kuin oli esim edellinen Soiniseni, Kipulintu. Mikään tässä teoksessa, ei edes ennalta tuntematon suuruus, tämä Signe ja hänen (oletettu) tarinansa, ei jäänyt kädenlämpöiseksi, koska Soinisen proosa on (minulle) lyriikkaa, runoa, kaunista, tiheää ja huokoista samaan aikaan juurikin ehkä kuin elämä, jollaisen Soininen on Signelle kirjoittanut.
Signehän on helsinkiläinen valokuvaaja, oikea historiallinen henkilö, jolle Soininen on kirjoittanut, luonut ja kehitellyt elämän, valokuvien ympärille keksityn maailman. Kirjoittanut siis biofiktiivisen tarinan, elämäkerran (ja löysin samankaltaisuuksia mm Weseliuksen Nanetteen).
Tämä on vaikea kirjallisuudenlaji. Ei olla autofiktiossa eikä suoranaisesti fiktiossa, jolloin joku asia, jotkin tapahtumat ”päähenkilön” elämässä ovat faktuaalisia, osa kirjailijan keksimiä.
Mutta Soininen osaa tämän, tämänkin vaikean lajityypin.
Signessä oltiin Kipulintua vieraamassa maailmassa (minulle sis vieraammassa), sillä teoksessa oli paljon ”valokuvausta”, valokuvaamista ja kuvan syntyä (mutta siitä pikkuinen miinus, kun en ihan siihen päässyt kiinni) mutta ei se häirinnyt liikaa sillä oli pohdintoja äidistä, ystävistä, työtovereista, kuvatuista ihmisistä, koirista, kansalaissodasta, nälästä, työstä, naisista ja (minullekin rakkaasta) tietenkin Helsingistä (ja erityisesti vielä rakkaammasta Katajanokasta).
Soininen on luonut Signe Branderille elämän, jota tämä vanha nälkiintynyt, hauras ja elämänsä loppuviivalla sairaalasängyssä Nikkilassä Sipoossa makaava nainen muistelee, sekoittaa muistoja unohduksiin, valokuviin, valon ja kuvien liittoutumiseen, valokuviin.
Upea loppu, jossa yksilön elämän kohokohdat sekoittuvat viileäkätisen hoitajan elämään, muistoihin, muistojen tuomiin tunteisiin.