Leena Krohn makes her English-language debut here with two books in Dona Quixote and Other Citizens and Gold of Ophir . These are tales from cities in which life is lived under threat of great disaster. Dona Quixote's reality, that of a modern city, is built up out of a series of portraits centering on the mysterious main character, whose presence is like a flame, drawing the dispossessed of the city to her. Gold of Ophir, with its rich fusion of the language and imagery of science, alchemy and the Old Testament, makes a more mythic approach to the city. Consisting of tiny fragments of poetic prose, both books use fantasy to address the enigmatic relationship between reality and consciousness, and their endless interaction. For Leena Krohn, art and literature are 'a yardstick to measure the infinite complexity of life'. Krohn's controlled and lucid writing finds its space in the borderland between fact and fiction, between the short story and the novella.
Leena Krohn on ainutlaatuinen suomalainen kirjailija. Kukaan ei mielestäni hallitse kieltämme kuten Krohn, joka luo jokaiseen virkkeeseen syvää kiehtovuutta ja kauneutta. Lisäksi Krohnin proosa iskee syvälle, saa ajattelemaan ja herättää voimakkaita tuntemuksia ja mielikuvia. Se toimii lyyrisen epäsuorasti, mutta on helppolukuista, eteenpäin vaivattomasti soljuvaa.
”Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia” koostuu hyvin lyhyistä novelleista, jotka kytkeytyvät toisiinsa yhteisten hahmojen kautta. Lopputulosta voisi itse asiassa pitää romaanina, mutta en haluaisi alistaa kertakaikkiaan täydellisisä, itsenäisesti kirkkaana loistavia tekstejä luvuiksi.
Krohn on kertonut ammentaneensa kokoelmaan omaa elämäänsä, minäkertoja on Krohn itse, Donna Quijote Krohnin hyvä ystävä. Näkökulma on mielenkiintoinen, sillä tarinat tuntuvat liitävän korkealla arkitodellisuuden yläpuolella, ne ovat täynnä taikaa ja unta. Miten mikään biografinen voi tarrata alitajuntaan kiinni näin voimallisesti?
Krohnin kielenkäyttö nousi paikoin jopa poeettisiin sfääreihin, mitä se ei turhan usein tee, mutta tuttu ja turvallinen pöyhkeilemätön ja sovitteleva tyyli oli tässäkin kyseenalaistamaton hallitsija. Lyhyet tarinat kiertyivät anonyymin päähenkilön ja Donna Quijote-ystättären kaulojen ja säärien ympärille, yhteiset tuttavat poikkesivat näyttämölle ja poistuivat aivan yhtä tuntemattomina kuin tulivatkin, ja kivuliaimmin paikoin jäin kaipaamaan lisää - lisää kirjaimia, lisää sivuja, lisää yhteyksiä. Sievän sievä, vähän hajautunut ja kuluneiden hahmojen tähdittämä pienoisromaani.
Ihmeellisiä pieniä tarinoita, "miniatyyreja", elämästä kaupungissa, jossa sekä kohdataan ihmisiä että kuljetaan heidän ohitseen. Krohnin kieli on kaunista, jokainen sana ja lause harkittu, mutta siloisen pinnan sijaan lukiessa joutuu pohtimaan, arvailemaan, tulkitsemaan.