Hyvän ja pahan rajamailla – Tuomas Kyrö kertoo soturin tarinan.
Helmikuu 2022. Aleksi istuu autossaan talvisessa Oulussa ja miettii itsemurhaa. Venäjä hyökkää Ukrainaan. Sotilas ei tapa itseään, mutta sotilas voi kuolla kunniakkaasti taistelukentällä. Aleksi myy kihlasormukset ja lähtee.
Aleksi taistelee Ukrainan Foreign Legionin joukoissa Irpinissä, Itä-Ukrainassa, Mustallamerellä. Hän menee kaikkiin tuliin ensimmäisenä: koska hänellä ei ole mitään hävittävää, hän on ylivoimainen. Siksi hän on yhä elossa.
Tuomas Kyrö matkusti Kiovaan haastattelemaan suomalaista soturia, jonka elämäntarina on hämmästyttävä, hengästyttävä ja koskettava. Koulussa kiusattu suomalaisen äidin ja senegalilaisen isän poika päättää näyttää kaikille ja lähtee 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan. Hän palvelee Afganistanissa ja useissa Afrikan maissa ja käy välillä suorittamassa asepalveluksen Suomessa. Tänään 33-vuotias Aleksi on kovapintainen sotilas, mutta hän on myös se pikkupoika, jonka paras muisto on isoisän tilalla tehdyt maatyöt. Silloin kun kaikki oli hyvin, alle kouluikäisenä.
Tuomas Kyrö is a Finnish author and comic book illustrator.
FI: Tuomas Kyrö on suomalainen romaaneja, kolumneja, pakinoita, draamaa sekä sarja- ja pilakuvia tuottanut kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Kyrö on palkittu muun muassa Kalevi Jäntin rahaston palkinnolla vuonna 2005 ja Nuori Aleksis -palkinnolla 2006. Hänen teoksensa Liitto oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2005. Kyrö oli Eeva Joenpellon kirjailijakodin ensimmäinen stipendiaatti vuosina 2005–2009. Nykyisin hän asuu perheineen Janakkalassa.
Vaikuttava. Kyrö on paitsi onnistunut kertomaan aivan ainutlaatuisen tositarinan, niin myös luonut kiinnostavan kirjallisen teoksen. Kertoja vaihtelee ja näkökulmat suodattuvat ajoittain niin Kyrön, Aleksin kuin hänen äitinsä ja taistelutoverien kautta. Vaikka kirja on julkisuudessa saanut maineen Ukrainan sodasta kertovana teoksena, niin kyse on kuitenkin ennen kaikkea Aleksin elämäkerrasta, jossa Ukrainan reissu on vain tuorein tapahtuma ja eräänlainen päätöspiste. Koskettavimmillaan kirja on silloin, kun Aleksi itse tai hänen äitinsä, joka vielä kutsuu tätä syntymänimellä Samuli, pääsee ääneen. Kyrön teos on humaani ja puhutteleva tarina suomalaisesta Aleksista, miehestä, joka ei oikein ikinä löytänyt paikkaansa maailmasta ja jossa yhdistyvät niin sodan etiikka kuin rasismin ja koulukiusaamisen jättämät jäljet.
Luin äärettömän surullisen, sankarillisen ja miehekkään tarinan, ja samalla äärettömän vaikuttavan tarinan.
Tuomas Kyrö kirjoittaa vilpittömästi vilpittömästä miehestä, suomalaisesta ammattisotilaasta, Aleksista. Ja se tässä on se surullisin ja toivottomin asia: kun mies kirjoittaa maailman miehekkäimmästä ilmiöstä, sodasta, ja maailman suurimmasta sankaruudesta, sotasankaruudesta, naisille jää maailmassa vain yksi tehtävä: synnyttää uusia sotilaita. Sota on itseään ruokkiva peto, jonka herkkua on sankaruus.
Miehet haluavat vilpittömästi pelastaa ihmisiä, mutta niin kauan, kun valittaa ei saa, vähäpuheisuutta ihaillaan ja periaatteena on "shut up and go", on mahdotonta pelastaa itsensä.
Aleksia kiusataan lapsena ja nuorena hänen ihonvärinsä takia ja ulkopuolisuus jää häneen. Tätäkin on tuskallista lukea. Toivoisin, että joku sankari olisi pelastanut Aleksin kiusaamiselta.
Kyrö kuljettaa lukijaa taitavasti kirjoitusprosessissa mukana. Niukka tyyli tukee ajatusta siitä, että teot puhuvat enemmän kuin sanat. Se vasta onkin surullinen ajatus, kun maailmassa on käynnissä yli 200 aseellista konfliktia. Tarvittaisiin ehkä enemmän sanoja.
Aleksi on ristiriitainen hahmo. Kunnioitan kaikkea(-ish) mitä hän on kokenut, mutta puheista paistaa läpi kapea mieskuva, jonka vanki hän on. Henkilökohtaisella tasolla en uskoisi tulevani toimeen hänen kanssaan, mutta tiedostan hyvät tarkoitusperät ja luonteen tarpeellisuuden maailmassa.
Kirja itsessään avaa (ja pitää pinnalla) Ukrainan tapahtumia (ei niinkään politiikan kautta, mutta sotilaan arkea ja kokemuksia) sekä nykyajan mielenterveyspandemiaa.
Aleksin tarina on traaginen, mutta viihdyttävä. Karmea lause ja ajatus, tulee mieleen Nälkäpelin eliitin ajatusmaailma.
Pohdin kolmen ja neljän tähden välillä, mutta lopulta pyöristin neljään. Sanotaan vaikka kirjan ajatuksia herättävän luonteen takia.
Olen tätä pari viikkoa kuunnellut tai lukenut korvilla ja tänään sain loppuun. Hyvin ristiriitaiset fiilikset, mikä on tässä tapauksessa hyvä. Kirja kertoo siitä miten sota tuhoaa ihmisyyden, ja miten sitä kuitenkin jää myös jäljelle. Kirja kysyy myös millä oikeutuksella kukaan tappaa ketään taistelukentillä, kuka hyötyy ja kuka maksaa hinnan. Spoiler: siviilien lisäksi sotilaat saavat valtavan kasan henkisiä ja fyysisiä traumoja, joiden kanssa joutuvat elämään loppuelämänsä jokaisen päivän. Vaikuttava tarina ja kirja, ja ikävän ajankohtainen, vaikka kuten tässäkin kirjassa sanotaan, sotia on jatkuvasti ympäri maailmaa, koko ajan tulee lisää traumatisoituneita ihmisiä, koska vanhat ukkelit jossain päättävät että nuoret, usein teinit, pitää lähettää jonnekin jollain oikeutetulla (tietty kaikki aina sotivat omasta mielestään oikeutetusti) syyllä, tappamaan toisia nuoria ja siinä sivussa toki siviilejä ja ympäröivän luonnon eläimiä. Kuten Aleksikin kirjassa sanoo, sota on hirveää paskaa jota ei toivoisi kenellekään. Toivon että saisimme olla rauhassa mutta ikävä kyllä vaikuttaa siltä että huonoon suuntaan ollaan menossa, mitään ei ole opittu ja tuhoaminen kiinnostaa enemmän kuin rakentaminen. Toki samalla haluan myös puolustaa, jos on pakko, kuten ukrainalaisetkin nyt joutuvat tekemään. Ristiriitaista, hirveää ja kummallista.
Luen melko paljon sota-aiheista kirjallisuutta, mutta syystä tai toisesta aihepiiriksi ovat rajautuneet menneiden vuosikymmenten ja -satojen taistelut. En ollut lukenut ensimmäistäkään Venäjän viimeisimmästä hyökkäyssodasta kertovaa teosta ennen Tuomas Kyrön kirjaa "Aleksi Suomesta" (WSOY, 2023), jonka ajattelin olevan potentiaalinen vinkkauskirja kahdeksasluokkalaisille. Ja semmoiseksihan se myös osoittautui.
Vuonna 1989 syntynyt Aleksi kasvoi Pohjois-Suomessa. Lapsuudesta välittyy onnellinen kuva, supersankarileikit kiinnostivat ja isovanhemmat olivat rakkaita, mutta melko pian kuvaan astui raju koulukiusaaminen. Suomalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt rasismi jätti haavat, jotka eivät tainneet koskaan ihan täysin parantua. Yksin Aleksi sanoo kulkeneensa kymmenvuotiaasta.
Heti täysi-ikäiseksi tultuaan Aleksi liittyi Ranskan muukalaislegioonaan, jonka riveissä hän oli heittää henkensä muun muassa Afganistanissa. Sotilas- ja turvallisuusalan kokemusta kerrytetään myös Suomen armeijassa asevelvollisena ja Afrikassa riistanvartijana, jonka jälkeen onkin aika lähteä vapaaehtoisena Ukrainaan.
Sodasta tarjotaan välähdyksiä, mutta melko karmean kuvan niidenkin perusteella nykytilanteesta saa. Suomeen ja siviiliin palaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Tuomas Kyrö yrittää auttaa erilaisin tavoin ja löytää henkisesti karrella olevalle Aleksille apua, mutta ei siinä oikein onnistu. Miten jatkossa mahtaa käydä? Aleksin puheista jää vähän sellainen kuva, että ei välttämättä kovin hyvin: Mie elän tässä maailmassa enää muutaman vuoden, tiedän sen, mutta jos seuraavia, nuorempia voisi auttaa. (s. 245).
Kirjan rakenne ei ole kronologinen ja kertojia on useita, mikä voi olla huonommalle lukijalle haasteellista. Aleksin ohella ääneen pääsevät myös maailmantuskaa poteva Kyrö, perheenjäsenet, tsekkiläinen rintamakaveri ja pari muutakin ihmistä. Näistä puheenvuoroista syntyy ihan mielenkiintoinen kokonaiskuva nuorehkosta miehestä, joka on elämänsä aikana kokenut paljon - ja todennäköisesti vähän liikaa. Kaiken kaikkiaan Aleksista jää traumatisoitunut ja rikkinäinen kuva.
Lieneekö Aleksi sitten sankari? Ei hän sitä omien sanojensa mukaan ole, eivätkä asiat ole muutenkaan ihan niin yksinkertaisia kuin elokuvissa. Sotatantereella hyvän ja pahan ero ei ole niin mustavalkoinen, kuin kotisohvalta käsin on helppo ajatella. . Kuka mie oon sanomaan, että sie kuolet nyt? Millä oikeudelle kukaan tappaa toisia siellä ja täällä, se on ihan vitun lapsellista ja tyhmää. Ei se ole maasta tai ihonväristä kiinni. Silti mie olen mukana tässä. Tiedän että se on perseestä ja silti mie olen mukana tässä.
Venäläisiäkään hän ei halua demonisoida, ja suhtautuu epäuskoisen pettyneesti kampanjaan, jossa Sofi Oksanen ja kumppanit ostivat Ukrainan armeijan käyttämiin kranaatteihin erilaisia tervehdyksiä.
Lukukokemus oli monella tapaa ristiriitainen, sillä henkilökohtaisesti suhtaudun nihkeästi tämmöiseen toksiseen maskuliinisuuteen, jota rivien välistä aina välillä tihkui. Mutta kyllä tästä hyvä vinkkauskirja tulee, ei siitä kahta puhetta.
Tämä pn selvästi ollut Kyrölle tärkeä kirja. Aavistuksen tuli sellainen tunne, että tästä tärkeydestä tuli myös hiukan kompastuskivi, sillä en itse lukijana saanut kiinni ihan niistä kaikista suurista tunteista, joita kirjoittaja ja päähenkilö kokivat ja näkivät. Ei tämä missään nimessä huono ole ja tiedän, että lukijallekin tämä voi olla suuri tunne-elämys (sain paljon suosituksia), mutta itse taisin odottaa vielä enemmän. Jäin myös miettimään sitä romantisoitua sankariväriä, joka jäi Aleksin harteille kimaltamaan kirjan seurauksena, vaikka Kyrö kuinka muuta(kin) lupaili - että oliko oikein, oliko tätä päivää ja oliko rehellistäkään?
Kaksi tähteä siitä, että tarina piti jollakin lailla otteessaan loppuun saakka.
Kokonaisuudesta jäi vaikutelma, että kirjasta tuli lopulta hyvin erilainen, kuin mikä Kyrön alkuperäinen ajatus oli. Koska päähenkilön kertomat seikkailu- ja sankaritarinat muukalaislegioonasta, Ukrainan sodasta, lapsuudestaan ja varusmiespalveluksestaan eivät riittäneet kirjaksi saakka, oli pakko kysyä samat kysymykset äidiltä, isovanhemmilta, armeijakaverilta ja toiselta sotilaalta. Väliin vielä kirjailijan omaa maailmantuskaa ja ajatuksia sodasta - valmista tuli. Toistoa tuli paljon, koska kaikki kertoivat samaa tarinaa oikeudenmukaisesta, työtäpelkäämättömästä, sankarillisesta, mutta rikkinäisestä nuorukaisesta.
Aleksin elämästä olisi voinut saada kiinnostavamman, eheämmän ja mukaansatempaavamman tarinan. Nyt se jäi torsoksi. Oman erinomaisuuden rummuttamista kiinnostavampaa olisi ollut kuulla yksityiskohtia rintamalta. Sotakokemukset, joista luulin kirjan kertovan, jäivät ohuiksi.
Kyrön sotapohdinnat on pohdittu kuluneiden vuosien aikana niin moneen kertaan, että ne eivät tuoneet mitään uutta ja kiinnostavaa näkökulmaa keskusteluun. Lähinnä jäi vaikutelma, että Kyrö halusi purkaa omaa ahdistustaan jollekin, jollakin tavalla. Tämä oli nyt tällainen kahden tähden tapa.
Mielenkiintoinen kurkistus yhden ihmisen tarinaan. Päähenkilö jää kuitenkin vieraaksi, en pääse sinuiksi hänen kanssaan. Ulkopuolisena seuraan tarinoita, tiedonmurusia siitä miten tähän tultiin, mitä tapahtui, mutta lopulta Aleksin tapa kokea maailma jää yhtä irralliseksi kuin kirjailijan omat pohdinnat tästä kaikesta. Ei lisää ymmärrystäsi mistään, mutta jättää etäisesti ahdistuneen olon.
Tämähän oli aivan maailmanluokan kirja. Rankka tarina kerrottu juuri oikeanlaisella lähestymiskulmalla. Moniäänisesti, sensuroimatta, mässäilemättä. Tietoni lisääntyi monesta asiasta mitä nyt kotisohvalla voi sodista oppia.
Kirjan nimi ei mielestäni täysin vastaa otsikkoa, sillä aluksi tuntuu siltä, että enemmän kuin Aleksista Suomesta kirja kertoo Tuomaksesta Suomesta. Koko teoksen taustalla on ollut Tuomas Kyrön laiskanpulskean suomalaisen keski-ikäisen keskiluokkaisen miehen voimattomuus Venäjän hyökkäyssodan alkaessa ja kirja on synty reaktiona siihen.
Kun tarina etenee, päästään toki kuulemaan myös Aleksista. Kirjan rakenne on sikäli mielenkiintoinen, että ensi ääneen pääsee vain Aleksi itse, jonka lukija kyllä jollain tavalla aistii jos ei nyt suorastaan epäluotettavaksi niin ainakin hyvin valikoivaksi kertojaksi. Rakeinen kuva Aleksista täydentyykin kirjan edetessä kun läheisten ihmisten kuvauksia saadaan tarinaan mukaan.
Ongelmallisinta kirjassa on juuri sen hajanaisuus, jonka lopputuloksena tuntuu siltä, että oikein mistään ei saanut kunnolla otetta. Ei Aleksista henkilönä, ei Ukrainan sodan tilanteesta eikä itselleni kirjan samaistuttavimmasta henkilöstä eli kirjailijasta itsestään ja hänen suhteestaan sotaan. Välähdyksiä sieltä täältä oli nähtävissä, mutta kokonaiskuva jäi puuttumaan. Ehkä se nykyisten aikojen kuvauksena onkin ainoa, mitä on mahdollista saavuttaa.
Kuuntelin äänikirjana. Kirja ei ollut ihan sitä mitä etukäteen ajattelin, mutta lopulta onnistuin yllättymään positiivisesti. Alkupuoliskolla Aleksin tarinasta tulee vähän liikaakin mieleen elokuvien kovat jätkät ja toimintasankarit, mutta lopulta kuva muodostuu onneksi monisyisemmäksi.
Kyrö on haastatellut Aleksin ohella tämän äitiä ja isovanhempia sekä muutamia sodassa tai armeijassa kohdattuja ystäviä. Haastattelujen ja tarinoiden määrään nähden kirja on valmistunut hyvinkin ripeästi, enkä usko sen kasaamisen nykyiseen muotoonsa olleen helppoa. Aleksin tarina auttaa ymmärtämään sellaista ihmistä, joka valitsee elämäntehtäväkseen sodan. Se näyttää erilaisen näkökulman sotaan ja kuvaa tarkasti myös niitä tunteita, joita sodasta palaaminen ja traumaperäinen stressihäiriö aiheuttavat. Hieman yllättäen kyyneleet kohosivat silmiini ihan kirjan lopussa. Jään miettimään Aleksin tarinaa pitkäksi aikaa.
Ai niin, ja pieni lisäplus yhden suosikkiartistini eli Warren Zevonin mainitsemisesta. Sitä tapahtuu ihan liian vähän, yhtään missään.
Hyvin mukaansatempaava, koskettava ja paljon ajatuksia herättänyt teos hukassa olemisesta, kiusaamisen ja syrjinnän vaikutuksista ja sotilaiden kokemuksista. Aleksin ammattisotilaan pinnan alla vaikutti olevan hyvää tahtova ja hyvään pyrkivä ihminen, mutta varhaisaikuisena vietetyt rankat vuodet Ranskan muukalaislegioonassa Suomessa koetun kiusaamisen ja syrjinnän lisäksi ovat varmasti muokanneet ihmistä. Lukusuositus!
Todella tunteikas ja vaikuttava teos. Koruton kieli pystyi tässä tapauksessa välittämään niin paljon. Aleksilla on todella ristiriitainen persoona, mutta harva ihminen pystyy kertomaan omista ongelmistaan ja heikkouksistaan näin avoimesti. Mun mielestä on todella ymmärrettävää, että vuosien saatossa Aleksin ajatusten patoutuminen oikeanlaisen avun saamattomuuden takia saattaa pistää henkilön tietynlaiseen marttyyripositioon, joka näyttäytyy ulkopuolisen silmään jopa ärsyttävänä.
Oon lukenut joitain arvosteluja siitä, että rakenne olisi ollut hämmentävä, mutta itse en kyllä voi allekirjoittaa väitettä. Mä tykkäsin tosi paljon vaihtuvista kertojista, ja Kyrön kerronta kirjan tekovaiheesta ja hänen omista tuntemuksistaan vaan päinvastoin vahvisti lukukokemusta. Törmäsin myös sellaisiin arvosteluihin, joissa kritisoitiin että kirjasta huomasi sen olevan liiankin henkilökohtainen Kyrölle. No aijaa? Mitäs pahaa tuossa on? Tällaisen näin ajankohtaisen, moniulotteisen ja ristiävien tunteiden teoksen kirjoittaminen on varmasti todella pinnan alle menevä kokemus, ja se on musta ihan bare minimum.
Musta oli myös tosi tärkeää tuoda esiin tämän(kin) sodan inhimillinen puoli. Siellä taistelee kummallakin puolella sotaan pakotettuja henkilöitä, joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa tai eivät ole tajunneet hyödyntää vielä saatavilla olevia vaihtoehtoja riittävän ajoissa (pakeneminen). Musta on hienoa, miten verrattain lyhyt kirja vähäeleisellä kielellä saa mielessä käyntiin niin monia keloja.
Kirja ei ollut sitä, mitä odotin. Aleksi oli henkilönä mielenkiintoinen ja tunsin suurta arvostusta hän kohtaan. Itse tarina jäi kuitenkin aika laimeaksi, mihinkään ei oikein syvennytty. Tosi paljon toistoa eri henkilöiden kertomana.
Olen tänä vuonna lukenut muutamankin "sotilaan tarinan", kuten esimerkiksi Ilmari Käihkön hienon Sotilaan päiväkirjan. Ajattelin, että jo riittää hetkeksi tämä genre, mutta sitten luin vanhoja Suomen kuvalehtiä ja lehden jutussa tätä kirjaa vähän kehuttiin. Päätin sitten vielä tämän lukaista.
Tuomas Kyrö haastatteli suomalaista Aleksia (oik. Samuli Aleksi Jussheikki), hänen taistelukaveriaan, äitiään, isovanhempiaan yms. Kirjan teko vei Kyröä niin Ouluun kuin aina Ukrainaankin asti.
Kirja rakentuu eri henkilöiden haastatteluista, jotka Kyrö on kirjoittanut enemmän tai vähemmän kirjan muotoon. Välillä ääneen pääsee Kyrö itse, joka pohtii kuulemaansa ja suhteuttaa sitä maailmanmenoon yleisemminkin.
Oivan henkilökuvan Kyrö kohteestaan maalaa kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Päähenkilö Aleksi on siis Suomessa syntynyt, mutta isänsä tummaihoisuuden vuoksi Aleksi-poikakin on rasismia kohdannut. Mielenkiintoinen osuus on myös kertomus Aleksin viisivuotiskaudesta Ranskan muugalaislegioonassa. Pääosin kirjassa kuitenkin ollaan Ukrainassa, jossa Aleksi oli vapaaehtoisena sotilaana useamman kuukauden vuonna 2022.
Luin vähän muiden Goodreadsilaisten arvioita tästä kirjasta ja joihinkin on helppo yhtyä: Aleksi on ehkä tietynlainsen maailmankuvan vanki, Kyrölle kirja on ollut ehkä henkilökohtisesti tärkeä ja lukijan voi olla vaikea ymmärtää kaikkea Kyrön ajatuksia ja etenkin tunteita yms.
Pakko mainita yksi koominen kohta. Aleksin taistelukaveri tulee Tsekeistä Ukrainaan taistelemaan ja rajaviranomaisia kiinnostaa eniten koronatodistus ja se, onko taistelijalla vakuutusta. Kyseisen taistelijan puoliso "oli löytänyt vakuutuskategorian, josta sai vakuutuksen värikuula-ampumiseen ja muihin extreme-lajeihin. Minä lähdin siis värikuulasotaan venäläistä tykistöä vastaan."
Aleksillakin on samanlaisia pohdintoja, joita olen itsekin joskus miettinyt: lapset, teinit ja nuoret lähtetään rintamalle tappamaan toisiaan vain, koska joku muu käskee...
Kyllä tämä kirja kannattaa lukea, se antaa vähän toisenlaisen kuvan Ukrainan sodasta kuin pelkkiä tiedotusvälineitä seuraamalla voi saada. Ja tietysti paljon tulee ajateltavaa siitä, miten sodan kauheudet vaikuttavat paitsi sotilaaseen, myös kaikkiin muihinkin siinä tavalla tai toisella osallisen oleviin. Arvioksi 3,4/5. Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta (2023).
"Sotilaina meidät on opetettu purkamaan rynnäkkökiväärejä ja miinoja, ei omia ongelmiamme."
Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta on elämäkerta, joka kertoo yhden tarinan siitä, mitä seuraa, kun ihminen ei tule yhteiskunnassa hyväksytyksi. Aleksin tarina on siis yhden koulukiusatun ja rasismin uhrin tarina. Kirja kuvaa vaikuttavasti myös sitä, miten sotiminen särkee ihmisen.
Lapsena Aleksi on ollut sympaattinen ja avulias pikkupoika, torniolaisen isoisänsä silmäterä. Kun poika menee kouluun, alkaa armoton kiusaaminen. Koska Aleksin isä on senegalilainen, pojan ihonväri on tummempi, eikä koulumaailmassa erilaisuutta hyväksytä. Aleksi ei kerro kiusaamisesta kotona: hän ei tahdo rasittaa omilla ongelmillaan yksinhuoltajaäitiään. Kun vielä Tornion Korpijärvessä asuvien isovanhempien maatilalla tulee sukupolvenvaihdos, Aleksilta katoaa elintärkeä turvapaikka.
Oululaistuneelle pojalle uimahallista tulee uusi henkireikä. Hän kauhoo mitaleita, mutta sitten uimapiireissäkin sattuu jotain, ja sen jälkeen nuorukainen vajoaa synkkyyteen. Fiksu poika alisuoriutuu koulussa ja jumii huoneeseensa. Sen kätköisssä hän tekee väärän mutta juuri sillä hetkellä oikealta tuntuvan ratkaisun: hän lähtee Suomesta ja liittyy 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan.
Aleksi ei muukalaislegioonassakaan anna periksi eikä valita. Hän marssii eteenpäin, vaikka kaikki varpaankynnet ovat irronneet. Äärimmäisen rankka koulutus ja sotiminen eri puolilla maailmaa repivät nuorukaisen lopullisesti rikki.
"Kyllä mie tahdoin oikeasti auttaa. Mutta todellisuus lyö silmille, kun joutuu tulittamaan teini-ikäisiä lapsia ja vanhoja miehiä. /– –/ Olin väärällä puolella, mutta se toisenkaan puoli ei ollut oikea. Maailmassa ei ole oikeaa puolta. Varsinkaan sotilailla."
Vähän yli parikymppisellä Aleksilla on armeija käymättä. Sodankylässä nuori sotaveteraani toimii täysin omilla säännöillään, mutta sotilaana ja myöhemmin esimiehenä hän on omaa luokkaansa. Sodankylästä Aleksi löytää itselleen myös isähahmon, yliluutnantti Särkelän.
Minkäänlainen sotilaskoulutus ei kuitenkaan ole valmentanut Aleksia elämään siviilissä. Terhi Törmälehdon Taavin tavoin Aleksi tietää, miten toimitaan kriisitilanteessa, mutta siviilielämä on vaikeaa. "Olen Oulussa siviilitöissä, mutta yhtäkkiä tuntuu, että olen Afganistanissa tienvarsipommin päällä."
Niinpä kun elämä niin maailmalla kuin Suomessa alkaa taas potkia päähän, Aleksi lähtee sotimaan Ukrainaan. Rintamalla hän osaa toimia. Hän on se, joka kulkee porukan ensimmäisenä ja joka on vapaaehtoinen, kun tarvitaan hyvää miestä.
Sankarin viittaa Aleksi ei kuitenkaan halua harteilleen ottaa vaan toteaa: "Minä en ole mikään sankari. Olen hyvä työssäni, mutta jos ajatellaan Ukrainaa, niin vapaaehtoisena saatoin lähteä sieltä pois, kun halusin. Mariupolin jätkät olivat sankareita ja ukrainalaiset perheenisät, jotka kestävät ilman koulutusta, aseistusta ja huoltoa, ne on todellisia sankareita."
Ukrainaan Aleksi lähtee auttamaan, ja hän on lähes varma, että hänen elämänsä päättyy siellä. Kohtalo päättää toisin, ja Aleksin on jälleen yritettävä sopeutua arkeen. Se on epätoivoista rimpuilua. Milloin mies herää vankilasta, milloin mielisairaalasta. Hän haluaa kuolla, hän haluaa apua.
Aleksi toivoo saavansa rauhan ja hyväksynnän, mutta sitä hänelle ei suoda. Ihmiset näkevät vain hänen "väärän" ihonvärinsä. Kylmäävää on, että Aleksin pahimpia nimittelijöitä ovat aikuiset. Vielä Ukrainan taistelujen jälkeen Helsingin rautatieaseman vartijat nimittelevät Aleksia apinaksi!
Kyrön kirjassa parasta on Aleksin tarina, etenkin silloin kun sitä kertoo Aleksi itse tai hänen äitinsä. Aleksin elämää valotetaan myös muista näkökulmista, mutta niiden anti kirjalle jää sangen vähäiseksi. Sen sijaan ne tuovat kerrontaan tarpeetonta toistoa ja saavat Aleksin näyttämään sotasankarilta – vaikka juuri sitä Aleksi ei tahdo!
Aleksi Suomesta -kirja on syntynyt kirjailija Kyrön tarpeesta auttaa, tehdä edes jotain ukrainalaisten hyväksi. Kirjaprojektiin Aleksi myöntyy vasta pitkän harkinnan jälkeen. Hän suostuu kertomaan tarinansa vain, jotta yksikään suomalaisnuori ei liittyisi muukalaislegioonaan.
Teosta on mainostettu Ukraina-aiheella, mutta 33-vuotiaan Aleksin elämästä reilun puolen vuoden sotareissu Ukrainassa on pieni siivu. Kyrölle Ukrainassa käynti ja Aleksin elämään perehtyminen on selvästi ollut hyvin raastavaa ja jopa omia haavoja auki repivää. Nyt keski-ikäinen ja keskiluokkainen Kyrö on nimittäin ollut häirikköoppilas ja huligaani, josta ei "pitänyt" tulla koskaan mitään. Kirjailija siis muistaa ja tunnistaa nuoren miehen vihan. Se on kytenyt hänenkin sisällään.
Kokonaisuutena Aleksi Suomesta -kirja on koskettava ja vaikuttava. Alussa kirja ei silti minua temmannut mukaansa, vaan ärsyynnyin, koska Kyrö kertoi itsestään ja Ukraina-ahdistuksestaan. Minä tartuin kirjaan, koska tahdoin tietää Aleksista! En myöhemminkään ilahtunut Kyrön omista tarinoista, sillä monin osin ne olivat minulle tuttuja, joko somesta tai Kyrön muista kirjoista.
Silloin kun Kyrö kertoo Aleksista ja tämän elämästä, elin mukana: pelkäsin, häpesin, turhauduin, uskoin, toivoin ja lopussa melkein rukoilin. Aleksi on melkoinen ihmemies. Hän selviää lukuisista kiperistä tilanteista, koska hän ei pelkää, osaa lukea tilanteet ja koska hänellä on mieletön tuuri.
Kirja on myös tärkeä hätähuuto. Se kertoo siitä, kuinka vaikeaa nyky-Suomessa on saada apua, kun ihminen on sirpaleina. Ylikuormittunut terveydenhoitojärjestelmä tarjoaa vain laastaria. Se ei pysty pureutumaan juurisyihin eikä seurauksiin, koska resursseja ei ole eikä aina edes oikeanlaista tieto-taitoa. Se, että Aleksi elää yhä, on oikeastaan ihme.
+ Raastava kuvaus siitä, mihin kiusaaminen ja rasismi voivat johtaa ja myös siitä, miten mieleltään täysin hajallaan olevia ei nyky-Suomessakaan osata auttaa.
+Ajankohtainen, koskettava, kiinnostava ja vieläpä helppolukuinen
– Tarpeetonta toistoa
–Aleksin elämäkerrassa Kyrö olisi voinut keskittyä Aleksiin ja jättää omat jutut ja muistelot vähemmälle.
Ristiriitainen, kiehtova, surullinen ja hieman jopa hauska tarina oululaisesta miehestä, jolla on ollut poikkeuksellinen elämä. Mielenkiintoista myös ymmärtää paremmin yksittäisen sotilaan näkökulmasta Ukrainan sota, jota on tullut median kautta seurattua tarkkaan. Ehkä tällaisia yksilökeskeisiä näkökulmia voisi tuoda useamminkin esiin kaiken maailman mikaaaltoloiden sijaan, kun puhutaan sodasta - makrotasoa tietysti unohtamatta. Erinomainen ja iso suositus.
Kirja suomalaisesta ammattisotilaasta. Odotin koko ajan, että kirja alkaisi. Sitten aloin odottaa, että kirjan lopussa tapahtuisi jotain mieletöntä. Olin kuullut kirjasta kehuja, joten pakkohan sitä sisältöä on jossain kohtaa kirjaa olla. spoiler allert: ei ollut. Sota on kamalaa, totta kai, mutta kirja ei sisältänyt oikein sitäkään. Poukkoiltiin vain maasta toiseen ja ajankohdasta toiseen eri kertojien kautta. En oikein saanut kiinni punaisesta langasta.
Hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen tarina erikoisesta ihmisestä. Aleksi ei ihannoi sotaa, eikä suosittele sitä kenellekään. Samalla hän luo kuitenkin hieman romanttisen kuvan sotakentistä ja karskista sotilaasta, joka kestää mitä vain. Vai olenko se vain minä?
Hauska yhtymäkohta omaan elämään: suorittaessani varusmiespalvelusta lapissa kuulin tornihuhua miehestä Sodankylässä suorittamassa omaa palvelustaan muukalaislegioonan jälkeen. Ajallisesti tapahtumat käy yhteen joten Aleksihan se siellä on ollut!
Kaikkien pitäisi lukea tämä kirja... ymmärtäisi sodan luonteesta enemmän. Lisäksi mm. suomalaisesta rasismista, mielen järkkymisestä, äidin rakkaudesta ja monesta muusta.
Olen viime aikoina lukenut paljon sodista. Onko syynä algoritmit, sattuma vai oma psyykkinen maailmani, joka on saanut tarttumaan hanakammin ajankohtaiseen aiheeseen, en tiedä.
Tuomas Kyrön kirjassa Aleksi Suomesta on imua. Palkkasotilaan tarina on hurja, häkellyttävä ja lopulta hirvittävän surullinen. Tarkoitus on antaa ääni tavalliselle (tai no, ei ihan tavalliselle) sotilaalle, kertoa tarina sotimisen mielettömyydestä ja moraalin mahdottomuudesta. Mutta samalla kirja on todiste kiusaamisen jäljistä ja rasismista, mielenterveysongelmista ja ihmisen ristiriitaisuudesta.
Tästä kirjasta saa monta otetta ja moraalidilemmaa filosofisen etiikan oppitunneille. Arvostan Aleksi Lysanderin suoraviivaista kuvausta kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Siinä ne ovat, auki ja esillä, liiemmin selittämättä, lukijalle läväytettynä.
Kun Aristoteles esitti retoriikassaan, että yksi vaikuttavan argumentoinnin piirre on puhujan eetos, niin tässä se on.
Voi tehdä eri tavalla vaikuttavia esityksiä ja analyysejä sodasta, mutta "no bullshit" ammattisotilaan kertomus on omassa luokassaan. Ammattisotilaan tarina ei ole kokonaisvaltainen analyysi sodasta ja sodan politiikasta, se ei ole moraalifilosofisesti koherenttia pohdintaa, eikä siinä ole kovin kummoinen ymmärrys ihmisen psykologiasta - ja sitten kuitenkin se on tätä kaikkea.
Ammattisotilas työskentelee ääriasennossa, mahdottomuuden rajalla. Ehkä silloin tippuu myös joitain politiikan verhoja, ja ehkä moraalista ja ihmisen mielestä paljastuu jotain, mitä normaalisti ei ymmärrä tai halua nähdä.
Eräs tämän kirjan tärkeä huomio liittyykin siihen, miten sotineita ihmisiä hoidetaan sen jälkeen kun sota loppuu. Ville Kivimäen hienossa teoksessa Murtuneet mielet kuvattiin suomalaissotilaiden psyyken murtumista jatko- ja talvisodissa. Sellaisia vammoja, jotka läpileikkasivat koko ihmisen elämää ja kehoa, hoidettiin tuolloin häpeällä, vaikenemisella ja alkoholilla. Aleksi Lysander puhuu sodassa "kärähtäneistä". Sota tappaa etenkin jälkikäteen. Apua on vaikea saada, mutta vaikea myös ottaa vastaan, sillä sotilaan malli on kapeaakin kapeampi miehen malli.
Tällaisessa kirjassa on helposti vaarana se, että päätyy fanittamaan ultramaskuliinista tappokonetta ja toisintamaan ihannoivaa sotakuvastoa. Tuomas Kyrö onnistuu ihan kohtuullisesti välttämään tämän mielestäni.
Minulle kirja toimii esimerkkinä todellisen maailman moraalin sotkuisuudesta ja epäselvyydestä. Sotilas ruumiillistaa niin hyvin moraalin mahdottomuutta.
Lähitulevaisuus ei näytä valoisalta sotien suhteen. Lysander itse toivoo, että hänen tarinansa saa jotkut nuoret miehet miettimään. Voimistuvan militarismin, asevarustelun ja uhkien maailmassa se on hauras toive.
Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta on ensimmäinen kirja, jossa kuvataan suomalaisen vapaaehtoisen taistelua Ukrainan sodassa. Samalla Kyrö rakentaa elämäkerran miehestä, josta on tullut ammattisotilas. Tarina on herkullinen: legioonassa 5 vuotta, jonka jälkeen hän käy varusmiespalveluksen Sodankylässä. Tarinan päähenkilö jää kiinni sotaan ja normaali siviilielämä ei hänelle sovi. Ukrainan eturintamasta olisi lukenut enemmänkin, mutta ilmeisesti tietoturvasyistä siitä ei voi kertoa kaikkea. Pienistä puutteista huolimatta Kyrö on saanut koottua mainion tarinan. Pisteet 8,5/10.
Luen sotaan liittyvää kirjallisuutta aika maltillisesti. Aihe on raskas ja ankea, ja kaiken lisäksi siitä näkee harvoin kovin uudenlaisia näkökulmia. Kun tartuin tähän kirjaan, oletin että se jäisi joksikin kolmen tähden kirjaksi: suosittu mutta mulle etäinen mieskirjailija, sota-aihe, tietty provokaatio jo pelkän aiheen perusteella. Lopulta kuitenkin kirja sai miettimään ja tuntemaan tosi paljon. Ovatko Tuomas Kyrön omat ajatukset viiden tähden materiaalia? No eivät oikeastaan, mutta kirja on muuten niin loputtoman kiinnostava ja yksinkertaisen tärkeä, että tähtiarvio tuntuu oikealta. Traumatisoituneen sotilaan tarjoama mieskuva on vähän toksista, mutta toisaalta, kuka minä olen kertomaan satunnaiselle miehelle, että tuo ei ole oikea tapa elää. Kirja ei mielestäni mitenkään ihannoi sitä puolta Aleksissa, itse ainakin koin Aleksin hahmon kovin surullisena – hän on tehnyt hurjia asioita elämässään mutta onnistunut sotilasura tuntuu kumpuavan tietynlaisesta pelkäämättömyydestä, joka taas tulee syvästä, synkästä masennustilasta. Ehdottomasti niitä 2020-luvun kotimaisia kirjoja, joista kaikki lukijat saisivat jotain irti.
Kirja oli vaikuttava ja samalla todella järkyttävä. Ammattisotilaan elämää ja ajatusmaailmaa suomalaisista lähtökohdista tänään ja eilen - ei mitään fiktiota, ei mitään 2. maailmansodan aikaista asiaa - vaan ihan niistä sotatapahtumista, joita on itse seurannut uutisista. Niin vieras maailma kuin vain voi olla ja samalla samaistuttavaa oikean ja väärän pohdintaa ihmiseltä, joka tottelee käskyjä ase kädessä.
Päähenkilö on rikki ja hauras ja samalla konemaisen kova ja taitava työtehtävissään. Ja miten raastavasti hän kuvaa oman poikkeavan ulkonäön ja varmaan myös ei niin helpon luonteensa vaikutusta siihen, miksi hän ei sopeudu elämään meidän muiden rinnalla tavallista elämää.
Kirja kannattaa kuunnella äänikirjana. Kolme kertojaääntä, joista yksi on kirjailijan. Tämä kirja ei ole vain sotilaasta, vaan myös sotilaasta kirjoittavan kirjailijan ajatuksista ja ahdistuksesta naapurimaatamme kohtaan.