Ani Silfverbergin novelleissa kohtaavat ihmiset, joista toisilla on valtaa enemmän kuin toisilla. Aikuiset veljekset tapaavat kuolleen isän asunnolla, lehtiin kirjelmöivä yksinäinen mies löytää tuen yllättävältä taholta. Raskaana oleva nainen kohtaa raskaana olevan sian, ja toisaalla masentunut äiti kohdistaa hellyytensä vieraaseen lapseen. Kaukana Lontoossa tyttö ja poika haaveilevat toisenlaisesta elämästä betonitornin kuudennessa kerroksessa. Novellien päähenkilöt ovat menettäneet paljon, mutta kohtaamiseen sisältyy aina uuden ymmärtämisen mahdollisuus. Silfverbergin kieli on viiltävän tarkkaa. Se vangitsee novelleihin hetkiä ja väläyksiä, joita alkaa nähdä kaikkialla.
Anu Silfverberg (s. 1974) on helsinkiläinen freelance-toimittaja ja kirjailija. Helsingin Sanomissa työskennelleen Silfverbergin esikoisromaani Kung Po (Avain) ilmestyi 2008. Hän on koulutukseltaan humanisti, ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan englantilainen filologia. Kirjailija on myös tunnettu feministi, joka kuuluu Tulva-lehden perustajiin. Lisäksi Silfverberg laulaa Animals of the Forest -yhtyeessä ja toimii Nyt-liitteen vakikolumnistina.
Lasten seurassa häntä vaivasi tunne, että nämä näkivät hänessä jotakin alhaista ja hullunkurista. Hän alkoi puhua pulputtaa tai temppuilla. Hän ei ollut vieläkään oppinut esittämään aikuista kyllin sulavasti. s. 40, Koppi
He seisoivat hetken sillä lailla. Poika katsoi eteensä johonkin Eelin rintakehän tasalle. Eelistä tuntui kuin katse menisi hänen lävitseen, tai niin kuin hän olisi näkymätön, olematon. Se tuntui tavallaan hyvältä. Hän oli aina viihtynyt röntgenlaitteissa ja lääkäreiden tutkittavana, pitänyt jopa siitä että hänen kurkkuunsa työnnettiin lastas ja sinne tähystettiin. Hän piti katseesta, joka läpäisi ja näki hänessä jotakin yksinkertaista ja helposti ratkaistavaa. s. 41, Koppi
Kuukausi hoidon alkamisen jälkeen hän alkoi itkeä uimahallissa. Sitten musiikkileikkikoulussa ja lounasravintolassa. Hän näki, että kaikki oli murheellista. Bussipysäkillä pieni poika istui totisena reppu selässään ja tuijotti eteensä niin kuin pelkkä odottaminen vaatisi jatkuvaa valppautta – kyynelet tulivat. Katusoittaja näppäili kitaraansa ja vieressä tanssahteli klovni – hän ei kestänyt miesten kasvoja, jotka olivat selvästi särkyneet. Oli kuin elävän todellisuuden raoista olisi pilkistänyt toinen, rikkinäinen ja irvokas maailma, valmiiksi kuollut ja unohdettu. s. 107, Liima
Hän tuntee miten pettymys ja inho nousevat rintakehää pitkin. Hän ei halua mitään muuta kuin liimaa salaattikulhon korjaamista varten; vain sitä, mutta ennen kaikkea sitä. Hän nojaa tiskipöytään ja itkee äkkiä voimakkain hengenvedoin, yllättyy taas huomatessaan, että itkee. Hän itkee kadonnutta liimaansa. Hän itkee sitä, että ei äkkiä jaksakaan tätä enää, vaikka juuri äsken jaksoi tähän asti. Takaisku on musertaa hänet. s. 114, Liima
Veikko on odottanut ja ajatellut, että ajatus jättäisi hänet lopulta. Se ei jätä. On sanottava se pois jollekin, muuten paino ei poistu. Hän tietää tämän jo. Sanoissa on jotakin – ne pakkautuvat sisään mutta toisaalta vievät aina mukanaan jotakin siirtyessään ruumiin ulkopuolelle. s. 173, Sininen auto
Melankolisia, jollain lailla rauhallisia tarinoita ihmisistä, jotka kaikki ovat suurten muutosten edessä tai kokeneet menetyksiä. Takakannen tekstin mukaan henkilöillä "toisella on enemmän valtaa kuin toisella". Tätä viitekehystä vasten jotkut tekstit saavat enemmän sisältöä. Tykkäsin erityisesti tarinoista Balfron Tower, Sininen auto ja Liima. Olisin asetellut novellit vähän eri järjestykseen; nyt kirja lähti turhan takerrellen liikkeelle.
Novelli on jännittävä kertomuksen muoto. Se tempaa lukijan tapahtumaan ja heittää pois siitä antamatta yhtään mitään enempää taustatietoa mistään. Silfverberg osasi koota jotkut hetket nautinnollisiksi ja kutkuttaviksi, toiset jäivät vähän etäisemmiksi. Kiinnostavia yksittäisiä arkipäiväisiä hetkiä ja havaintoja.
Kymmenen novellin kokoelmassa ei ole yhtäkään liian häiritsevää tekstiä, mikä on hyvä, mutta samasta syystä kaikki novellit eivät jää mieleen yhtä tarkasti. Eniten pidin Sinisestä autosta ja erityisesti sen päähenkilöstä Veikosta, joka kirjoittaa lehtiin oikaisuja eikä oikein osaa olla luontevasti lasten kanssa.