Hullut ihanat linnut

by Joonatan Tola

”Tämä on sotahuuto!” Esikoisteoksellaan lukijat ja kriitikot hurmanneen Joonatan Tolan omakohtainen romaanisarja jatkuu.

Tolan perhe on jättänyt hyvästit taiteilijaisälleen, mutta isän laskuja tippuu yhä postiluukusta. Aseet pannaan myyntiin ja kattokruunu irrotetaan, sitten sossut ovatkin jo ovella. 6-vuotias Joonatan nostaa äidin kylpyammeesta, auttaa vaatteet päälle ja sytyttää äidin tupakan. Jollei pyörätuoliin joutunut äiti löydä miestä rinnalleen, uhkaa lapsia huostaanotto.

Pökerryttävän kasvukertomuksen traagisuutta leikkaa mustan huumorin ihmeellinen hehku.

"Ehdottoman suositeltava, niin sanottu takuuvarma onnistuminen." – Aamulehti "koskettaa, kirpaisee ja naurattaa" – Keskisuomalainen

Genres: Finnish Literature, Fiction, Novels, Audiobook, 21st Century

220 pages, Hardcover

Published January 12, 2023

Reviews

[Päivi Metsäniemi · Rating 5 out of 5]

Erityisen viisitähtiseksi tämän kirjan tekee se, että luin tämän alle Matthew Perryn ja Jeannette McCurdyn traumaelämäkerrat ja arvostelin kumpaakin reflektointikyvyn puutteesta ja siitä, että kirjat olivat enemmän osa ongelmaa kuin osa ratkaisua; huomionhakuista sosiaalipornoa liian läheltä vaikeuksia.

Joonatan Tola tekee päinvastoin. Hän on selkeästi terapiansa käynyt, oppinsa oppinut, kasvanut kokonaiseksi luulematta että koskaan voi kasvaa kokonaiseksi. Hän onnistuu tekemään perheensä tragediasta taidetta riittävän etäisyyden päästä niin, että kuhunkin hahmoon voi suhtautua kokonaisena ihmisenä ja ymmärtää heidän vaikuttimiaan.

Tolan ensimmäinen romaani käsitteli isän elämää ja kuolemaa, tässä käsillä ovat äidin viimeiset vuodet, huostaanotto, laitos ja sijaisperhe. Aiheet ovat raskaita, mutta ilmaisu kirkasta, kuulasta ja kevyttäkin. Riipaisevan hauskaa ja mahdottoman surullista. Tämän kirjan äärellä on mahdollista kokea oikeita tunteita tuntematta itseään häpeälliseksi tirkistelijäksi.

[Heidi · Rating 5 out of 5]

En ymmärrä, miten joku pystyy kirjoittamaan näin raskaasta perhetragediasta näin kevyellä, hurtilla mutta kauniilla tavalla. Tola on yksi Suomen parhaista!

[Susa · Rating 4 out of 5]

Tolan kyky kirjoittaa lapsen näkökulmasta on omalla tasollaan. Se tietynlainen viattomuus ja tietämättömyys, joka tähän tekstiin on taltioitu, on täydellisen autenttista, ja ihanan repivän ristiriitaiseksi sitä tekee suru ja ahdistus, jota aikuinen lukija kokee näistä melkoisen traagisista (joskin osin toki naurattavista ja huvittavista) sattumuksista.

Tämä ei yltänyt ihan Punaisen planeetan tasolle ja jonkinlainen sekavuus ja jäsentymättömyys ärsytti itseäni - toisaalta sellaisiahan ovat lapsen muistot, poukkoilevia, sekavia ja vaikeita asettaa narratiiviin.

[Marko Suomi · Rating 5 out of 5]

Kuten edellinen osa sarjasta, tämänkin iskevä
äärettömän taitava ja ultrahauska tapa kertoa elämän tragedioista ja rikkonaisuudesta iski muhun kuin kasa märkiä rättejä. Ihmettelin koko ajan lukiessani että miten näin ainutlaatuisen tunnelman tekstiin edes voi luoda mutta niin vaan on näköjään tapahtunut. Odotan innolla jatkoa!

[Sonja Grönqvist · Rating 4 out of 5]

Hullut ihanat linnut jatkaa siitä mihin Punainen planeetta päättyi. Taiteilija on tehnyt itsemurhan ja jättänyt perheensä rauhaan. Minä kertoja Jonttu rakastaa progressiivista MS tautia sairastavaa äitiä rajatta ja toimii tämän omaishoitajana, 10 vuotias esikoinen huolehtii raha-asioista. Kun Jonttu menee ekalle luokalle, hän ei enää ehdi käyttää äitiä vessassa ja äidin kunto muutenkin heikkenee, joten on aika jättää Rantakylä taakse ja ottaa lapset huostaan. Kirjan näkökulma on lähellä, lapsen tajunnan virrassa, niin että aikuisen lukijan sydäntä kylmää. Lukijana haluaisin astua muutaman askelta taaksepäin ja katsella kokonaisuutta, niin kuin Mikko isästä kertovassa Punaisessa planeetassa, mutta siihen kirjailija ei anna tällä kertaa juurikaan tilaa. Lopulta ratkaisu hioutuu timantiksi. Hullut ihanat linnut ei kerro äidistä vaan äidin menettämisestä. Jontun ja äidin symbioosin kuvaus on harvinaislaatuinen, vaikka tuo mieleen toisen autofiktion, Shuggie Bainin. Glasgow 1980 - Joensuu 1990. Pieni maailma.

Viides tähti jää uupumaan, koska tuntuma on ettei kirja oikein toimi itsenäisesti ilman Punaista planeettaa.

[Taija · Rating 5 out of 5]

Olen vähän itkenyt ehkä kahta kirjaa lukiessani ja tämä on toinen niistä. Käsittämätön tapa saada tällaisesta aiheesta niin nerokkaan ulkopuolinen samalla kun on täysin sisällä. Jokainen lause on merkityksellinen ja äidin ja pojan sanaristikkokohtauksessa padot aukesivat. Lopetin kirjan äsken ja nyt hengittelen ja keräilen.

[Lassi Aalto · Rating 3 out of 5]

Ei ollut lähellekään yhtä hyvä edellinen saman kirjoittajan ja samasta perheestä. Kuitenkin lähempänä kolmosta kuin kakkosta.
Samaan tapaan kirjoitettu, mutta hieman huonommin ja jotenkin tenhonsa menettäneenä.

[Elisa · Rating 4 out of 5]

Teos on jatkoa tekijän omaelämäkerralliselle romaanille Punainen planeetta (2021). Tyylillisesti ja rakenteeltaan eheä ja yhteneväinen edellisen osan kanssa, mutta nyt fokus on isän kuoleman jälkeen leskeksi jääneessä äidissä, ja etenkin äidin ja kertojan, eli hänen toiseksi nuorimman lapsensa, välisessä suhteessa.

Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa: toisaalta kertojan esikoislapsen syntymän hetkessä ja toisaalta siinä ajassa, kun hän itse oli 6-vuotias ja joutui pakon edessä hoivaamaan omaa äitiään.

Törmäsin itse tähän teemaan ensimmäistä kertaa kaunokirjallisuudessa, ja luin taustaksi myös Tiina Sihdon ja Kirsi Hokkilan artikkelin ”Lapset ja nuoret sairaan vanhempansa hoivaajina” kirjasta Hoivan pimeä puoli (Gaudeamus, 2023). Ilmiötä kutsutaan tutkimuskirjallisuudessa nimellä parentifikaatio, ja Tola onnistuu kuvaamaan tätä erikoista elämäntilannetta pienen lapsen näkökulmasta todella taitavasti. Mietiskelin kirjaa lukiessani sitä, miten kaunokirjallisuuden ihmeellinen vetovoima on kenties juuri siinä, että se tavoittaa tietynlaisen tunnekokemuksen ihan toisella tasolla kuin jos lukisi esimerkiksi raporttia samoista tapahtumista.

On selvää, että kirjailija on tehnyt paljon töitä välittääkseen lukijoille tunnemuistonsa ja rekonstruoidakseen menneisyyttä ajalta, josta hänellä itsellään ei voi olla kovin tarkkoja muistikuvia. Hän myös kirjoittaa niin taitavasti, että ajoittain erittäin rankkaakin tarinaa oli sujuvaa lukea.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

A very solid follow-up for Punainen planeetta. Obviously the first one is a completely over-the-top crazy ride that is hard to believe to be true, but I guess it is. And this was also a big one with sad and interesting themes, but not as raunchy. But I kind of love follow-ups that feel a bit more easy (though it's of course in this case only because the first one was so "big"). And it's very important to tell what happened after the first one. In a way this was even more interesting and definitely needs to be wrapped in its own package.
As with the first one I was praying not to hear the word "tolalla", but there it was yet again, I guess it's unavoidable, especially taking into account the subject matter.
The language in this was absolutely hilarious and very unique. Early Simpsons level writing: you laugh, thinking the joke is over, then it's followed by another round, then another and then delivering the last part, making it a layered wordplay of deep quirkiness.
And I think this book has the best name ever, by the way.
A great one.

[Otto Lyly · Rating 4 out of 5]

Ns. kovaa kamaa. Jos edellinen Punainen Planeetta kolahti niin tämä suoraa jatkoa sille. Erittäin tarkkanäköistä kuvausta lapsen näkökulmasta hirtehisellä huumorilla höystettynä erään perheen hajoamisesta ja äidin poismenosta. Suositus meille kaikille pumpulissa kasvaneille.

[Janica · Rating 4 out of 5]

Tää oli yks niitä kirjoja, jonka pariin pääsemistä odotin Madridissa asuessa eniten - olin muistaakseni just ehtinyt pistää tän varaukseen kun lähdin, niin tää odotti lukitussa tilassa koko 10kk.

Tola tuntuu todella kotoisalta. Tää ei ollut Punaisen planeetan tasolla, mutta samaan aikaan en haluais vertailla autofiktiota, varsinkin kun ekassa kirjassa fokus oli sekopäisessä isässä, nyt lähinnä surullisessa äidissä. Olis jotenkin karua todeta että tää ei ollut yhtä hauska kun se tragikoominen hullu oli jo ehtinyt kuolla. Toisaalta osaisin kuvitella tän olevan todella tolamainen kommentti.

Kirjasta huomasi, että Tola oli paljon läheisempi äitinsä kanssa, ja että heidän suhteensa oli Tolalle erityinen. Äidin kuoleman prosessointi oli koskettavaa luettavaa.

Kokonaisuutena tää oli vähän irrallinen. Musta oli kuitenkin ihana, miten kirjaan oli sidottu nykyhetkeä Tolan esikoisen syntymän kautta. Olis mielenkiintosta päästä lukemaan enemmän Tolan aikuisuuden aivotuksia, ja miten rikkinäinen lapsuus voi vaikuttaa nykypäivänä vaikka paperilla kaikki näyttäiskin eheältä.

[Emmi K · Rating 3 out of 5]

Kauniisti kirjoitettu kuvaus päihteistä, itsemurhasta ja sairaudesta perheessä. Ihailen Joonatan Tolan suorasukaista kirjoitustyyliä ja huumoria, mutta oon vähän väsähtänyt autofiktioon genrenä.

[Noora · Rating 5 out of 5]

Tää oli tosi koskettava, ajatuksia herättävä ja hauska! Toimi kuunneltuna erinomaisesti.

[mooma · Rating 4 out of 5]

Tola on huikea.

[Jaana V · Rating 5 out of 5]

Hullujen ihanien lintujen tyyli ja maailma on Punainen planeetta -esikoisromaanista tuttu. Itsemurhan tehneen erityislaatuisen isän jälkeen kirjallinen katse siirtyy tässä romaanissa pääosin äitiin, jonka sairauden ja huostaanoton mahdollisuuden varjossa perheen puoliorvot lapset elävät, miten taitavat. Romaanissa kuvataan käsittämättömän hienosti etenkin sairaan äidin ja pienen pojan varsin symbioottista, kipeää, erityislaatuista suhdetta.

Tolan samaan aikaan viiltävän terävä ja hallitun ilmava, mustaakin mustemman huumorin sävyttämä kerronta (ja yksityiskohtien varassa hienosti liikkuva kuvaus siitä, miten perheen lapset selviytyvät asioista, joista kenenkään ei tulisi joutua lapsena selviämään) teki minuun jälleen syvän vaikutuksen. Tämä omaääninen teos sai vuoroin itkemään ja vuoroin nauramaan, ja myös tuntemaan kaikenlaista - aina epämukavuudesta empatiaan ja kauhuun. En malttaisi odottaa (ilmeisesti trilogian?) seuraavaa osaa!

[Susanna · Rating 5 out of 5]

Upea! Iskee syvälle.

[Aarne Pohjois-Koivisto · Rating 4 out of 5]

Lapsen näkökulma lama-ajan lapsiperhekurjuuteen – ilkikurinen farssi jatkuu

Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut (Otava, 2023) on jatko-osa vuonna 2021 ilmestyneelle Punaiselle planeetalle. Kirjoista on muodostumassa sarja, jossa Joonatan Tola omien sanojensa mukaan ”tarkastelee rikkonaista elämäntarinaansa kaunokirjallisuuden keinoin ja mielikuvitustaan hyödyntäen”. Kirjat edustavat autofiktiota, eivätkä ole historiikkeja Tolan perheen elämästä. Punainen planeetta oli arvostelumenestys ja toi kirjoittajalleen Kalevi Jäntin palkinnon. Jatko-osa jatkaa siitä, mihin alkuosa jäi. Riehakas ja kujeileva taiteilija-isä on kuollut, äiti istuu nyt pyörätuolissa, neljä lasta hoidettavanaan. Laskuja oudoista hankinnoista putoilee postiluukusta. Eletään 80- ja 90-lukujen taitetta.

Punainen planeetta antoi shokkihoitoa intensiivisellä tykityksellään häiriintyneestä ja ylivilkkaasta boheemitaiteilijasta Mikko Tolasta, jonka armoille hänen 4 pientä lastaan joutuivat. Jatkuvan katastrofin partaalla horjahteleva taiteilijasielu kuljetti katrastaan läpi perhehelvetin. Vain äidin avulla perheen elämä pysyi nipin napin siedettävänä, vaikka talvella oli aina kylmä, eikä ruokaa juuri ollut. Tyylilajina kirjassa oli mielestäni musta huumori ja farssimaiset kärjistykset. Kirjassa perehdyttiin myös taiteilija-Mikon lääkäri-isän vaiheisiin, jotka nekin olivat hulluja.

Odotin Hullut ihanat linnut -kirjan ääreen pääsyä innolla, koska olin nauttinut Punaisen planeetan lukemisesta. Kirja alkaa rauhallisemmin, mutta kiihtyy kohti loppua. Onneksi Punaisen planeetan kiivasluonteisuus ei tässä jatku aivan samanlaisena. Onhan maailman keskipisteenä toiminut taiteilijaisä kuollut. Pöly on laskeutunut. Onko rauha vihdoin koittanut? No ei aivan. Äiti on pyörätuolissa ja yrittää pärjätä neljän lapsen kanssa. Tunnelma on kaoottinen ja epävarma.

Miten tästä kaikesta selvitään? Äiti vaikuttaa masentuneelta, sillä hän vain makoilee päivät pitkät ”montussaan”, eikä pysty hoitamaan asioita. Lapsista tulee vastuunkantajia: yhdestä tulee ”tilintarkastaja”, toisesta ”budjetinlaskija”. Heidän on pakko kasvaa pikkuaikuisiksi, jotka tarkistavat kirjeet, laskut, hoitavat arjen askareita, venyttävät penniä. Mihinkään hankintoihin, harrastuksiin tai muihin ei olisi varaa enää ikinä, tai ainakaan 10 vuoteen, toteaa äiti.

Tolan kerronta kärjistää todellisuutta ilkikuriseksi ja paikoin surrealistiseksi. Kyse on lasten kokemuksen tunnelman kuvailusta. Aikuiset juksaavat lapsia usein, ja lapsen on vaikea erottaa mikä osa jutusta on ns. Lapin lisää. Tällainen käytös aikuisten taholta varmasti lisäsi lasten turvattomuuden tunnetta entisestään. Tilanteessa, jossa lapset ovat sosioekonomisesti niin huonossa tilanteessa, tämä ei juuri naurata. Toisaalta sisarusten keskinäinen syvä yhteenkuuluvuus ja empatia luo kirjalle sosiaalisesti hyvin lämpimän ytimen. Kirja on ensisijaisesti kertomus turvattomasta lapsuudesta oireilevien aikuisten jaloissa. Äiti-hahmo nousee kyllä montustaan kirjan edetessä ainakin osittain.

Kun sossut tulevat ovelle, lapset laittavat nopeasti teatterin pystyyn ja ”pelastavat” tilanteen, toistaiseksi. Huostaanoton mahdollisuus jää silti ilmoille. Pelko ja epävarmuus jäytävät erityisesti pientä Jonttua, joka niin kovasti rakastaa pyörätuolissaan istuvaa äitiään, ja kertoo siitä hänelle usein epäselvällä r-, s-, l- ja t-vikaisella puheellaan.

Jonttu on kirjassa se, joka eniten toimii minäkertojana ja ajattelijana. Hänen näkökulma perheeseen on keskiössä ja johdattaa läpi kirjan. Kirjan lopussa otetaan vielä pieni aikaloikkaus Jontun myöhempiin vaiheisiin, joista en nyt paljasta sen enempää.

Kirjan hahmot ovat erittäin persoonallisia, kukin omanlaisiaan luonnonoikkuja, joiden mielikuvitus onnistuu jatkuvasti yllättämään. Jokaisella on silti inhimillinen ja hyväntahtoinen sydän eriskummallisen ja rahvaanomaisen pinnan alla sykkimässä. Kukaan ei ole läpeensä yhdenlainen, eikä kirja muutenkaan sorru mustavalkoistamiseen. Voi sanoa, että kirjan hahmot ovat syviä ja vuoropuhelut ovat samanaikaisesti sekä ihmeellisiä että uskottavia. Kyse on hädässä olevan perheen kuplasta, jonka sisällä syntyy omituista kulttuuria. Aikuiset käyttävät valtaansa tämän hauraan porukan yli varsin itsekkäällä tavalla.

Äidin uusi mies Markku on tietenkin aikamoinen hulttio, nukkuu jatkuvasti ja haisee viinalta, käy Täyspotissa ja heittää huonoa läppää, omituisia sananlaskuja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Markku sanoo olevansa Mikko, ja uhkailee lapsia lievästi. Alkaa varastaa rahaa äidin lompakosta ja lasten säästöpossuista, vaatii saada äidin kukkaron, koska on ”ainut aikuinen talossa”. Miten äiti löysi näin nopeasti uuden häiriintyneen miehen vanhan tilalle? Vain puoli vuotta siinä kesti.

Kekseliään inhorealistiset kielikuvat maustavat jälleen kerrontaa: ”Markku nousi puolittain ylös ja työnsi kättään hitaasti suutani kohti, kuin olisi vihdoinkin päättänyt hankkia itselleen hyvän hevosen mutta tahtoisi tutkia hevosen ikenet ennen kuin tekee kaupat.” Aikuisen käytös on lapsen näkökulmasta kammottavan epäempaattista. Kerrontaa sävyttää musta huumori.

Kerronnallisesti se, miten äiti alistuu heti manipuloivalle Markulle, on toteutettu kirjassa uskottavasti. Jotenkin noin se vaan käytännössä usein menee. Alistuva luonne vetää puoleensa jyräävää persoonaa, joka ottaa vallan ja lyttää toisen. Kirjan käänteet ovat usein kulmikkaita. Tunnelmat voivat muuttua nopeasti esim. hahmojen töykeän käytöksen myötä. Paljon on aivopieruja, meheviä töksäytyksiä ja tilannetajuttomuutta. Mielestäni tämä puoli kerronnassa on yksi kirjailijan bravuureista. Hän osaa keittää yllätyksellisen sosiaalisen sopan.

Kirja on laman lapsen kokemusperäistä autofiktiota, jossa pahoinvoinnin pyörteitä jopa karnevalisoidaan. 80- ja 90-lukujen lapsiperheköyhyydestä ja kurjuudesta ei ole aiemmin kirjoitettu näin hienosti lapsen näkökulmasta. Joonatan Tola on suomen kielen maisteri ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

[Virpi Makela · Rating 3 out of 5]

Joonatan Tolan "Hullut ihanat linnut" on jatkoa hänen mahtavalle "Punaiselle Planeetalleen".

Omalaatuinen taitelijaisä on kuollut ja neljä lasta on jäänyt MS-taudista ja surusta kärsivän äidin hoidettavaksi - tai pikemminkin äiti on jäänyt lasten hoidettavaksi. Nämä pitävät parhaansa mukaan huolta siitä että jostakin saadaan ruokaa, että äiti pääsee pyörätuolista vessaan, että rahat riittävät ja etteivät sosiaaliviranomaiset tiedä missä mennään. Joonatan on kirjassa 6-vuotias, joten vanhin isosisko (joka huolehtii rahoista) on ehkä 10-11-vuotias. Nuorin veli on vielä vaipoissa.

Siinä missä Punaisessa planeetassa oli traagisuuden lisäksi villiä iloa, tämä kirja on lähes kokonaan ahdistava: äidin tilanne on surkea, tämän miesystävät ovat pahimman luokan loisijoita, eikä lastensuojelustakaan ole mitään iloa. Kirjoitustavassa on omanlaistaan huumoria, mutta ainakin minun oli vaikea lukea lasten kokemuksista

[Leeni · Rating 4 out of 5]

Hulvaton mutta kamala kirja! Ehkä vähän vähemmän eheä kuin Punainen planeetta, mutta ensimmäisestä osasta pitäneille ehdotonta luettavaa. En rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten näin vakavista aiheista saa aikaan näin hauskaa tekstiä, joka oikeasti toimii.

[Helena · Rating 5 out of 5]

Tolan teksti on huikean hienoa, upeasti hän kykenee yhdistämään huumorin ja järkyttävät lapsuusmuistonsa. Tola kuvaa vaikeita elämäntapahtumiaan todella rehellisellä tavalla, joka ei kuitenkaan ahdista lukijaa, vaan useissa paikoissa naurattaa. Tämä kirja kuvastaa sitä voimaa, joka huumorilla on ylipäätään ihmisen selviytymiskeinona. Äidin ja pojan suhde on koskettava, kipeydestään huolimatta rakkauden sävyttämä. Googlettamalla päättelin, että tästä kirjasarjasta on tulossa trilogia, odotan seuraavaa osaa mielenkiinnolla.

[Camilla · Rating 3 out of 5]

Hyvähän tämä oli, mutta ei aivan yltänyt Punaisen planeetan mittoihin. Tolan kieli on edelleen hersyvää, vertaukset oivallisia. Romaanista jäi kuitenkin hieman valju olo. Luulen, että tunne johtuu siitä, että Punaisen planeetan keskushenkilö, Mikko, oli varsin tragikoominen hahmo, tämän romaanin keskushenkilö, äiti, ihan vain traaginen.

[Mai Laakso · Rating 5 out of 5]

Joonatan Tolan toinen romaani Hullut ihanat linnut jatkaa lapsuuskertomusta esikoiskirjan, Punainen planeetta, hengessä. Teokset ovat osa sarjaa, jossa kirjailijan oma elämäntarina tulee esille, mutta sisältäen kaunokirjallisia elementtejä ja tarinointia.

Punainen planeetta loppui isän itsemurhaan. Hullut ihanat linnut teoksessa MS-tautia sairastava äiti yritti surun läpi toimia huoltajana neljälle alle kymmenvuotiaalle lapselleen, mutta siinä kävi toisinpäin. Lapset olivat äitinsä hoitajia ja kuljettivat pyörätuolissa istuvaa äitiään polille, kuntoutukseen ja muihin menoihin. Syöttivät, huolehtivat lääkkeiden otosta jne. Sossun tädit kävivät lähinnä pelottelemassa huostaanotoilla ja lasten erottamisella toisistaan ja äidistään. Yksi vinkki heillä oli surevalle leskelle, joka yritti pärjätä olemattomilla tuloilla: Hanki mies itsellesi.

Joonatan Tolan romaani Hullut ihanat linnut vei mukaansa kirjailijan rikkinäisiin lapsuusmuistoihin tragikomiikan keinoin. Tällä kertaa estradin päätähtenä loisti perheen äiti, kun Punaisen planeetan päätähtenä toimi isä.

[Anni Lehtimäki · Rating 4 out of 5]

Lapset elävät aina aikuisten armoilla. Vanhemmuus, erityisesti äitiys, on viimeinen pyhä linnake, jota puolustetaan hampaat irvessä, vaikka huolenpitäjä itse olisi lastensa hoivan varassa. Nämä ovat aikuisen ajatuksia, jotka kehkeytyivät tämän romaanin lukemisen jälkeen. Tolan tekstissä lapsen näkökulma rakentuu kaiken analyysin puutteesta. Arki vyöryy päälle sekasortoisten tilanteiden sarjana keskiössään äiti, josta ei taiteilijaisän itsemurhan jälkeen oikein enää muodostu uutta perheenpäätä vaan huolenpidon kohde, jonka kimpusta lapset hätistelevät sossuja pois. Äiti on suuri persoona, kuten kaikki muutkin romaanin aikuiset, joiden oikkujen keskellä lapset elävät miten parhaiten osaavat. Lopussa perhekodin vanhemmista ehkä löytyy jonkinlainen tylsyys ja rauha. Tolan kerronnassa on sellaista lämpöä, että lopulta kirjan äitiäkin voi vain ymmärtää, vaikka hänen toiminnassaan vanhempana ehkä olisikin toivomisen varaa.

[Tia · Rating 4 out of 5]

Joonatan Tolan kerronta on maagista, rytmi on kuin musiikkia ja yllättävät kielikuvat tyylin kulmakivi. Tässä kakkososassa elettiin aikaa isän kuoleman jälkeen ja edessä siinsi vääjäämätön lopputulema eli lasten huostaanotto. Koska tarina kerrotaan lapsen näkökulmasta, tapahtumat kuvataan sellaisinaan eikä poliittinen korrektius kuulu tämän romaanin kuvastoon (ja hyvä niin). Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat, tragedia muuttuu komediaksi vaikka kyseessä kuitenkin on selviytymistarina. Kirjan osien alussa eletään nykyhetkeä ja uusi sukupolvi tekee tuloaan samalla, kun käydään läpi menneisyyttä. Ehkä paikoitellen huumori kääntyy myös itseään vastaan, mutta se kirjailijalle sallittakoon, koska mikä ikinä hänen kokemuksensa menneisyydestä on ja tapansa sitä kuvata, sitä on tarpeetonta haastaa. Mieluummin kellidään kuin kiddanpennut heinikodda!

[Eetu Karppanen · Rating 3 out of 5]

Kirjailija kirjoittaa hauskalla kulmalla ja otteella. Tässä oli samaa surun ja huumorin välistä ristiriitaa, joka on tavallaan lohdullista, tavallaan ei. Teksti kuvastaa keveästi vaikeaa ja niitä olosuhteita, joita näin turvallisesta kodista itse tullessa, on varmasti lähes mahdotonta ymmärtää.

Peilasin tätä paljolti ensimmäiseen, jossa tarina kulkee enemmän isään ja hänen toimiinsa. Siinä oli jotakin enemmän, jota tästä uupui. Ei kirja missään nimessä ollut huono, mutta ei myöskään ensimmäisen tasolla. Monella tapaa teksti on kotimaisessa kirjallisuudessa (ainakin) itselleni ainutlaatuista, joka tekee tästä jo poikkeuksellisen suhteessa moneen lukemaani.

Luen trilogian viimeisen varmasti.

[KrisLai · Rating 4 out of 5]

Odotin kovasti uutta teosta Punaisen planeetan jälkeen. Miten kirja voikin olla samaan aikaan traaginen, oivaltava ja jopa hauska. Sitä samaa oli tässäkin, loistavassa teoksessa. Erityisesti kuvaukset nokkelista siskoista olivat käsittämättömiä. Kertojan, pienen Jontun, tarina meni todella ihon alle.

Luin jostain kirjailijan haastattelusta, että hän nuorena jopa unohti koko äidin. Oli kai liian tuskaista muistaa kaikki se pienen pojan rakkaus, huoli ja huolehtiminen. Kirja jätti surullisen olon ja jälleen kerran oivalluksen, että ihminen voi ponnistaa kovistakin kokemuksista, ei ehkä täysin eheänä.

[Heli Pekkarinen · Rating 5 out of 5]

Harkitsin antavani neljä tähteä, koska kirja ei ollut *niin* hyvä kuin Tolan edellinen "Punainen planeetta". Mutta eihän mun siihen pidä verrata, vaan kirjoihin yleensä. Tässä oli ainekset pienempään sukutarinaan, mutta yhtä hirveään. Lasten kohtelu tietenkin käy tunteisiin, mutta ehkä eniten minua suretti sittenkin se äiti. Kaunis, laudaturin äidinkielestä kirjoittanut nuori nainen, joka pikkuhiljaa surkastuu ja hiipuu pois. Myös päähenkilön mielestä: alussa Jonttu on kiinni äidissään liikaakin, lopussa ei oikein edes muista tätä. Huumori korostaa tilanteen kauheutta.

[Anni · Rating 4 out of 5]

Lukukokemuksena vangitseva, viihdyttävä ja koskettava.
Ei yhtä hauska kuin Punainen planeetta, mutta mustaa huumoria löytyi sopivasti.

Läpi romaanin Joonatanin ja äidin suhde kuvataan tiiviinä, lähes symbioottisena.

Kerronnassa inhorealistiset kielikuvat ja absurdit tilannekuvaukset sopii mainiosti lapsen näkökulmaan tapahtumien kuvaamisessa.

Toisinaan vilahtelevat tuokiokuvat aikuisuuteen tuo kirjaan syvemmän otteen ja heijastelee osuvasti sitä, millaisia jälkiä rikkonainen lapsuus jättää - turvattomuutta ja vaikeutta tehdä päätöksiä.

[Eija Toiviala · Rating 5 out of 5]

Joonatan Tola kirjoittaa tällä kertaa äidistään ja lasten elämästä hänen kanssaan, kun isä on kuollut. Tämä osa tarinasta on rankemman oloinen kuin edellinen kirja, koska nyt on enää yksi aikuinen, jonka pitäisi tukea lapsia. Enää surullisuudesta ei erota edes pientä hauskaa haikeutta.

Hyvä, että Tola on kirjoittanut nämä kirjat ja hyvä, että hänellä on sana hallussa ja hän osaa kertoa kokemastaan. Tämä ei ole ainoa tällainen tarina tässä maassa.

[Joakim Jurvakainen · Rating 4 out of 5]

Kuuntelin äänikirjana. Tätä kuunnellessani pohdin, miten kiinnostavaa olisi lukea miten eri tavoin eri-ikäiset sisarukset ovat kokeneet samat tilanteet lapsuudessa. Tässä oli myös huomattu miten lapset ovat ottaneet hyvin erilaiset roolit perheessä.

Ei oo helppo tausta ponnistaa elämään. Toivoisin että ihmiset lukisivat tämän kirjan jotta ymmärtäisivät, ettei meillä kaikilla ole samanlaisia lähtökohtia.