Scientism: Science, Ethics and Religion

by Mikael Stenmark

Can science tell us everything there is to know about reality? The intellectual and practical successes of science have led some scientists to think that there are no real limits to the competence of science, and no limits to what can be achieved in the name of science. Accordingly, science has no boundaries; it will eventually answer all our problems. This view (and similar views) have been called Scientism. In this important book scientists' views about science and its relationship to knowledge, ethics and religion are subjected to critical scrutiny. A number of distinguished natural scientists have advocated Scientism in one form or another - Francis Crick, Richard Dawkins, Carl Sagan, and Edward O. Wilson - and their impressive impact both inside and outside the sciences is considered. Clarifying what Scientism is, this book proceeds to evaluate its key claims, expounded in questions such as: Is it the case that science can tell us everything there is to know about reality? Can science tell us how we morally ought to live and what the meaning of life is? Can science in fact be our new religion? Ought we to become "science believers"? Stenmark addresses these and similar issues, concluding that Scientism is not really science but disguised materialism or naturalism; its advocates fail to see this, not being sufficiently aware that their arguments presuppose the previous acceptance of certain extra-scientific or philosophical beliefs.

Genres: Philosophy, Science, Religion, Nonfiction

168 pages, Hardcover

First published November 1, 2001

Reviews

[0:50 · Rating 2 out of 5]

Tiedeusko ja todellisuuden rajat on hyvin kirjoitettu, jäsennelty ja käännetty kirja: selkeää tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Periaatteessa voisi ajatella, että tällä teoksella olisi potentiaalia parantaa julkisen keskustelun laatua, sillä kyseessä on vakava filosofinen kannanotto joka on samaan aikaan vähintään yhtä helppolukuinen kuin populääritieteen suuret nimet. Googlaillessani kirjaan liittyviä keskusteluja jouduin kuitenkin pettymään, sillä eikös keskustelua hallinnutkin geneerinen tieteenpalvonta. On ymmärrettävää, että ihmiset tuntevat pienuuden tunnetta teknologian edessä, mutta sen ei saisi antaa vaikuttaa teknologioihin liittyvien lausuntojen kohdistuvaan epäilyyn. Masentavan moni ajattelee, että luonnontieteen ja insinöörien saavutusten luettelointi käy argumentista luottamuksen puolesta: valitettavasti tuossa tapauksessa ihminen ei ole sen kummemmassa asemassa kuin vaikkapa jonkin heimon jäsen, joka nähtyään teknisen taidonnäytteen toisen jäsenen taholta luottaa tähän nyt täysin, vaikka toinen jäsen on tosiasiassa huomannut tämän ja käyttää sinänsä validia taidonnäytettään pohjana kertoakseen itselleen hyödyllisiä valheita. Tämähän on itse asiassa eräs tyypillinen uskonnon synnyn kuvaus. Tiedeusko on siis oikea ja vaarallinen ilmiö ja laajemman keskustelluuden arvoinen.

Stenmark keskittyy purkamaan enimmäkseen Edward Wilsonin ja Richard Dawkinsin ajatuksia evoluutioteoriasta, mutta käyttää siinä hyväkseen argumentteja, jotka saattaisivat kelvata myös muiden tieteenalojen popularisoijien näkemyksien kyseenalaistamiseen. Vaikka sympatiani ovat lähtökohtaisesti Stenmarkin puolella tuolla kokoonpanolla, en pitänyt siitä huolimatta kaikkia hänen argumenttejaan hirveän vakuuttavina. Olen esimerkiksi kyllästynyt filosofien ainaiseen metataso-argumenttiin, jota tässä kirjassa viljellään laajalti: siis argumenttiin, että "Tiede on ainoa oikea tapa tutkia todellisuutta" on epätieteellinen lausunto, ja siis osa filosofiaa. Tällä argumentilla päästään vain regressiin, jos oletetaan filosofiaa puolustettavan, sillä lausunto "filosofia on ainoa oikea tapa tutkia lausuntoa "Tiede on ainoa oikea tapa tutkia todellisuutta"" ei ole enää filosofinen lausunto. Kyllä, metametafysiikka on jo olemassa, jopa metametametafysiikankin onnistuin jostain marginaalista löytämään, mutta entäs sen jälkeen? Kuka on niin julkea, että rohkenee julistautua metametametametafysiikan pioneeriksi? Jotta regressi vältettäisiin, näyttää itselleni väistämättömältä olettaa, että Stenmark näkee filosofian jonkinlaisena nykymuotoisen tieteen ylijäämäväitteiden varastona ja tieteen vastavuoroisesti filosofiasta irrallisena kokonaisuutena: tieteilijät lakkaavat tekemästä tiedettä esittäessään tiettyjä lausuntoja ja siirtyvät filosofian erilliselle alueelle, jossa on tietty täysin eri ekspertit, joita heidän tulisi konsultoida. Filosofia siis määrittyy tiukasti suhteessa tieteeseen sen ulkopuolena, kun taas tieteellinen toiminta pyritään pitämään erossa filosofiasta, suistaen sen pelkkään pragmatismiin.

Nähdäkseni tämä näennäisesti filosofista ajattelua puolustava ele kaivaa maata omien jalkojensa alta. Filosofia, viisauden rakastaminen, kehittyi ennen kuin yllämainitun kaltaista jaottelua oli olemassa. Jo termin "metafysiikka" syntyhistoria on surullisenkuuluisa ja Aristoteleen "Fysiikka" sisältää nykymielessä lähinnä filosofista materiaalia. Todellisuudessa nuo teokset muodostavat jatkumon eivätkä toistensa kanssa kilpailevia klikkejä. Tietty tiedeuskovaisten provokatiivinen tyyli ajaa vahvistamaan tätä erottelua ja puolustamaan "filosofiaa", mikä puolestaan vain syventää vastakkainasettelua. Sen sijaan, että Dawkinsin kaltaisia kirjoittajia syytettäisiin "Tiede on aina oikea tapa ymmärtää maailmaa"-tyyppisten lausuntojen kohdalla tieteen rajojen ylittämistä, voisi heitä pikemminkin syyttää tieteen ahtaasta määrittelystä ja painottaa sitä, että tieteen sisällä on paljon "filosofiaa" ja tilaa keskustelulle. Tällainen lähestymistapa tekisi nähdäkseni enemmän kunniaa molemmille pyrkimyksille: tieteen idea kun ei lopultakaan ole stagnaatio vaan jatkuvasti toistuva hyppy tuntemattomaan, kaiken kyseenalaistaminen ja jatkuva epäily: asioita, jotka yhtenevät filosofian tavoitteiden kanssa.

Yhtenä variaationa metataso-argumentista Stenmark toistaa myös ajatusta siitä, että perinnöllisyystieteilijöiden kommentit moraalista, joiden mukaan se on vain selviytymiskeino, ovat epäjohdonmukaisia sen vuoksi, että heidän harjoittamansa luonnontiede olisi myös vain selviytymiskeino tässä selitysmallissa. Toisaalta hän käyttää omassa Dawkinsin ja Wilsonin vastaisessa argumentoinnissaan ajatusta, että geenin itsekkyys ja moraalinen itsekkyys ovat toisistaan eroteltavissa olevia asioita: geenin itsekkyys olisi mikä tahansa replikoitumista edistävä teko kun taas moraalinen itsekkyys määriteltäisiin suhteessa toisen hyvinvoinnin huomiotta jättämiseen sitä huonontavalla tavalla oman nautinnon takaamiseksi. IIRC. Tästä näkee heti, että kirjan kokonaisuus romahtaa, sillä tuon eron myötä Dawkinsilainen voisi argumentoida, että geenin itsekkyys ei implikoi...sanotaanko vaikka episteemistä itsekkyyttä, joka invalidoisi heidän huomionsa luonnonvalinnan itsekkyydestä. Stenmark ei siis pysy pointissaan täysin johdonmukaisena. Muutenkin olen alkanut ajattelemaan että tuollainen erillisten tasojen postuloiminen on hivenen älyllisesti laiskaa, sekä Dawkinsin että Stenmarkin toimesta. Dawkinsin metaforista epäkoherenssia kirjassa kritisoidaan ansaitusti, mutta sen sijaan että alettaisiin keksimään filosofialle omia tasoja, voitaisiin Dawkins haastaa hänen omilla aseillaan. Hieno lainaus jonka löysin vähän aika sitten onnistuu karkeudessaan täydellisesti:

"It is not, needless to say, the fault of cats that they are prone to torturing mice; but then, given the equations of physics, it isn't the fault of Nazis they try to persecute Jews. This is no reason to let them continue to do so."
David Pearce, The Hedonistic Imperative

Dawkinsilta sopisi kysyä, miten geenin itsekkyys sopii ylläkuvatun kaltaisiin deterministisiin fysiikan yhtälöihin? Miten geeni voi olla samaan aikaan automaatti, sokea ja itsekäs? Ja Stenmarkilta voisi kysyä, että eikö Pearcen kaltaiseen väitteeseen kannattaisi vastata ennemmin avaamalla keskustelu deterministismistä, lopulta päätyen antoisiin Kantin antinomioita käsitteleviin väittelyihin, sen sijaan että paettaisiin Pearcen toteamuksesta ilmiselvästi ammottavaa kuilua? Yritys johti kuitenkin lopulta epäjohdonmukaisuuteen.

Tiivistettynä: kirja on loistavasti kirjoitettu ja varmaankin keskustelunavauksena hyvin tervetullut suomalaiseenkin keskusteluilmapiiriin, mutta useaan otteeseen kirjan varsinainen sisältö oli itselleni pettymys, vaikka se lupailikin paljon enemmän. Toki kirjassa on hyviäkin kohtia, sillä Dawkinsin kielenkäytöstä saa helposti materiaalia, mutta kokonaisuutena kirja ei mielestäni ollut paras mahdollinen puolustus tiedeuskoa vastaan.

[Bää · Rating 2 out of 5]

Ei minulle sopiva. Mutta ihan kunnollinen ja kattava tutkimus siitä, mitä on tiedeusko, ja mitä voimme tietää todellisuudesta luonnontieteiden avulla. Melko akateeminen teos, soveltuu enemmän opinnäytetöihin. Lainasin tämän mielenkiinnosta, mutten pystynyt lukemaan sitä loppuun.