Aamu Niemelä ja Kiira Roslund vaeltavat syksyisessä Lapissa. Yöpymispaikalla he kohtaavat miesten polttariporukan, joka saa heidät tuntemaan olonsa turvattomaksi. Ystävykset lähtevät omille teilleen päästäkseen eroon juhlijoista, mutta minne he menevätkin, horisontissa näkyy heitä sitkeästi seuraava kirkkaanpunainen piste.
Kun vaeltajiin ei ole muutamaan päivään saatu yhteyttä, vaikutusvaltainen Roslundien suku ryntää Utsjoen poliisiasemalle vaatimaan laajamittaisia etsintöjä. Kiiran juristiksi opiskellut serkku Cecilia toimii poliisin ja suvun välikätenä. Cecilia on suvun musta lammas, jolle kaikki Roslundit Kiiraa lukuun ottamatta ovat kääntäneet kylmäkiskoisesti selkänsä. Kiira on rakas läheinen, joka ei saa kadota Cecilian elämästä.
Ilona Tuomisen trillerissä avaran Tunturi-Lapin tunnelma muuttuu klaustrofobisen ahdistavaksi. Aika hupenee, etsinnät pitkittyvät, ja suvun kulissi on kiillotettu valheilla niin ettei Cecilia pysty näkemään sutta lammasten vaatteissa.
Ihan kiva kotimainen jännäri. Vaikka tykkään kaikesta perhedraamasta ja perhesalaisuuksista jännäreissä, niin ehkä tässä niitä oli jo vähän liikaakin ja meno oli aika sekavaa välillä. Juoni oli kuitenkin onnistunut ja loppuratkaisustakin ihan tykkäsin!
Kiira ja Aamu vaeltavat Lapissa, kohtaavat autiotuvalla vähän epämiellyttävän, riekkuvan miesporukan ja huomaavat pian että joku seuraa heitä. Kun vaeltajat eivät saavu perille sovittuun aikaan, läheiset alkavat huolestua ja yrittävät selvittää mitä ystävyksille on tapahtunut. Utsjoelle pyyhältää joukko riiteleviä ja toisiaan vihaavia sukulaisia, joilla on kiiltävät kulissit, tolkuttomasti rahaa ja visusti varjeltuja synkkiä salaisuuksia ja menneisyyden haamuja.
Tapahtumapaikkana Utsjoki ja Kevon kanjonin ympäristö ovat todella toimivat. Paha ei vaani ahtaissa kellareissa tai suljetuilla ullakolla, vaan Lapin loputtomassa erämaassa. Piinaava ja ahdistava fiilis yhdistettynä villin luonnon kuvaukseen toi useasti mieleeni Stephen Kingin Eksyneiden jumalan (joka on yksi suosikeistani!).
Tapahtumia seurataan vaihtelevasti Kiiran ja Aamun sekä etsintäpartioita vetävän Kiiran serkun Cecilian näkökulmasta. Tässä oli taitavasti kehitelty hitaasti yhä pahaenteisemmäksi ja tiheämmäksi muuttuvaa tunnelmaa niin Kevolla varjostajaansa pakenevien naisten kun synkkien ja myrkyllisten perhesuhteiden osalta.
Ei ihan perinteinen dekkari, vetävä tarina ja hienoa Lapin luonnon kuvausta. Tykkäsin tästä.
Otin tämän dekkarin kuunteluun kiinnostavan lähtökohdan takia ja koska se sijoittui Lappiin. Loppufiilikset ovat vähän ristiriitaiset, sillä tässä oli loppupuolella pari hyvää twistiä joita arvostin, mutta alkuosa oli sen verran korni ja Roslundit käytökseltään niin övereitä, että harkitsin jopa jättää kirjan kuuntelun kesken. Dialogi olisi voinut olla kauttaaltaan luontevampaa ja ylipäätään, muutamaan muuhun viime aikoina kuuntelemaani dekkariin verrattuna, tämä antoi jotenkin viineistelemättömän vaikutelman.
Ilona Tuomisen trilleri Huutoon vastaa kaiku vain vei Suomen pohjoisimpaan paikkaan, Utsjoelle, jonne kirjan päähenkilöt Aamu ja Kiira menivät vaeltamaan syyskuun alussa. Jotain tapahtui vaelluksella, eikä heistä kuulunut mitään, joten Kiiran suku hermostui ja matkasi Utsjoelle aikomuksenaan löytää itse Kiira, kun poliisit eivät siihen kyenneet. Vaeltajien eksyminen on kyllä hyvin tavallista. Hyvin varustautuneet vaeltajat selviytyvät yleensä muutamasta ylimääräisestä päivästä erämaassa. Kiiran suku halusi löytää hänet heti.
Nuoret naiset huomasivat pian, että heillä oli varjostaja, joka kuvasi heitä salaa. Miehellä oli punainen takki, joten hän näkyi kauas aavassa tunturimaisemassa. Lapin erämaa tuntureineen loi kirjalle klaustrofobimaisen tunnelman, jota korosti naisten varjostaja. Mikä oli miehen tarkoitus? Miksi hän ei jättänyt naisia rauhaan?
Olen joko kuunnellut tai lukenut kirjan aiemmin, nimi tuntui siis tutulta ihan syystä. Kelpo trilleri, jossa on hyvä asetelma. Lappi-kuvauksesta plussaa, ne osat tuntuivat toimivilta. Tarina itsessään tuntui ajoittain sekavalta. Perhedynamiikka tulee ilmi luultavasti tismalleen niin kuin on tarkoitettukin. Kiiran vaikutusta Ceciliaan ja hänen menneisyyteensä olisi voinut käsitellä enemmänkin. Pidin kirjan loppuratkaisusta, se tuntui hyvältä.
Tämä Tuomisen kirja on jo esikoiskirjaa parempi. Tässä ei ollut liikaa juoneen kuulumatonta jaarittelua, vaan tarina oli tiiviimpi ja yhtenäisempi. Loppu oli jännittävä, sai suorastaan ahmia kirjan viimeiset sivut.
Perustrilleri, jossa periaatteessa hyviä aineksia ja muutama oiva juonenkäänne, mutta tarina ei koskaan lähtenyt oikein kulkemaan ja tapahtumat henkilöineen näyttäytyivät jokseenkin klisheisinä. Lopulta ahmin kirjan, ihan vain siksi, että se loppuisi 😀
3,75 ⭐️⭐️⭐️⭐️ Hyvä trilleri, en arvannut syyllistä ollenkaan! Tosi perus ja ei mitenkään räjäyttänyt mun tajuntaa, siks en myöskään osaa oikein kirjottaa tälle arvostelua. Suosittelisin kuitenkin, helppolukuinen ja nopea lukukokemus 🫶🏻