Kuura Juntusella on aivan mielettömän upea kirjoittajaääni. Nautin tekstistä todella paljon, kuinka merkityksellisiä jokainen valittu sana oli. Jokaisella lyhyellä luvulla on myös sisältöä kuvaava nimi, esim. luku "jossa inhotaan pöytäliinaa", luku "jossa puhutaan kahvinkeittimelle" ja luku "jossa harjoitetaan nachoterapiaa".
Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään (Kustannus Z, 2022) kertoo neljästä ystävästä, Hellestä, Caesarista, Juliuksesta ja Leenistä. Jokainen on sateenkaareva omalla tavallaan, edustettuina ovat niin aseksuaalisuus, muunsukupuolisuus kuin transihmisyyskin. Koin paljon samaistumisen hetkiä, vaikka olenkin hahmoja 20 vuotta vanhempi. Nelikon elämää seurataan yhden kevään ja kesän ajan. Leenillä on ihana tapa puhua murheella (mie/sie), tällaista ei liian usein tule vastaan nuortenkirjoissa.
Kertojaääninä vuorottelevat Helle ja Julius. Helle on kaksikosta pessimistisempi ja hänestä on vaikeampaa saada otetta. Teoksen tunnelma on yhtä aikaa sähköisen intensiivinen ja suloisen unenomainen. Kirjan aikana ihastutaan ja rakastutaan, mutta särjetään myös sydämiä. Harmillisesti kirjan loppupuolella olevien tapahtumien myötä oli pakko pudottaa yksi tähti pois arvostelusta, sillä se oli jollakin tapaa liian helppo ja ilmeinen tapa taputella tarina kasaan, mutta jätti samalla jälkeensä tylpän jomottavan tunteen. Toivottavasti jossakin on rinnakkaistodellisuus, jossa asiat menevät toisin.
Joku oli kommentoinut, että kirjassa pörrötetään liian usein eri hahmojen hiuksia, mutta minua se ei haitannut. Enemmänkin kiinnitin huomiota hahmojen ihastuttavan erikoisiin nimiin. Keskeisen porukan lisäksi teoksessa esiintyvät nimittäin Dante, Jalava, Salomo kuin myös Gabriel. Ei ehkä ihan perinteisiä nimiä suomalaisille nuorille, mutta mitäs siitä. En malta odottaa, mitä Juntunen kirjoittaa seuraavaksi.
Trigger warning: itsetuhoisuus, parisuhdeväkivalta