Kun viimeisin sosiaalisen median puheenaihe nostattaa julkisuusmyrskyn, siitä tulevat kertomaan näkemyksensä niin poliitikot ja lobbarit kuin aktivistit ja trollit. Toimittajat ovat vain yksi ääni huutokuorossa, ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisesta käydään kovaa kilpailua. Kirja näyttää, kuinka pieni joukko aktiivisia somen käyttäjiä voi uudessa mediaympäristössä heiluttaa koko julkista keskustelua. Millaisia keinoja he hyödyntävät? Esimerkkeinä käytetään muun muassa koronapandemiaa ja #metoo-keskustelua. Kun lähes kuka vain voi osallistua keskusteluun, ketä lopulta kuunnellaan?
Hohhoijaa. Niin sanoin itselleni ääneen monta kertaa tätä kuunnellessani. Jos olisin lukenut, olisin antanut jo alkuvaiheessa periksi.
Öyhökratia on kummallinen sillisalaatti, jonka punaista lankaa on vaikea seurata. Teoksessa kerrataan ja kommentoidaan erilaisia somekohuja, selitetään sosiaalisen median toimintalogiikkaa ja puolustetaan perinteistä mediaa. Ketkä on ajateltu teoksen yleisöksi? Somen perusasioita selitetään kuin atk:sta epäironisesti puhuville boomereille. Suomen metoo-keskustelua referoidaan tuhannennen kerran. Lopputuloksena on vähän hätäistä sörkkimistä.
Paikallaan olisi myös varoitus kaupallisesta yhteistyöstä Jenni Rotosen kanssa. Teokseen on haastateltu useampia vaikuttajia, mutta eniten äänessä on Jenni Rotonen säärikarvoineen. Pidän ongelmallisena sitä, miten kritiikittömästi häneen suhtaudutaan. Teos on Rotoselle ilmaista mainosta. Muistan, kuinka Rotonen pyysi yksiöstään vuokraa 1 200 euroa ja nimitti asuntonsa eteistä halliksi. Miksei teoksen kritiikki yltä influenssereihin?
Lisäksi minulla on ongelmia jo sanan öyhökratia kanssa. Se on tyyliltään jotenkin lapsellinen ja tekemällä tehty. Se ikään kuin vie uskottavuutta teoksen sanomalta. Sanoma tuntuu sekin hukkuvan sometapahtumien luettelemisen melskeessä.
Luin tämän kanssa samaan aikaan pääasiassa upeaa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -teosta. Molemmat kommentoivat osittain samoja asioita ja osin keskenään ristiriitaisesti. Kertomuksen vaarojen näkökulmat ovat mielestäni paljon mielenkiintoisempia ja onnistuneempia. Öyhökratia ei juuri tarjoa uutta – jos ei lasketa sitä, että opin uutta journalismista. Journalismin maailman avaamisesta pisteitä.
Varsin monipuolinen ja laaja teos sosiaalisen median vaikutusmekanismeista ja taustoista. Kirja oli myös loistava kuvaus laajemminkin suomalaismedian nykytilasta ja poliittisten vaikuttajien roolista siinä. Teos pyrkii olemaan neutraali, ja joissain kohden paistaa läpi tiettyjä suuntauksia kohtaan kriittisempi suhtautuminen kuin toisia. Tämä teos on erinomainen käsikirja ennen kaikkea somekeskustelujen ymmärtämiseksi, kuten myös somekohujen. Kirjaa lukiessa tosin iskee kohtuullisen kova itsekriittisyyden aalto ja vähän sortuu pohtimaan, miten osallistua somekeskusteluun enää. Tietty naiivius katoaa kirjan myötä.
En ihan saanu punaisesta langasta kiinni. Selitetään someilmiöitä kädestä pitäen kuin tietokoneettomalle boomerille. Puolustetaan perinteistä mediaa jopa kritiikittömästi. Ehkä en ollu kohderyhmää. (Kuka sitten on?)
Kirja avaa sosiaalisen media, poliitikkojen ja median välistä vuorovaikutussuhdetta oikein onnistuneesti ja käy lisäksi läpi sosiaalisen median vaikuttajien toimintalogiikkaa, joskaan lyhyt teos ei siihen syvästi sukella. Tämä jätti itselle paremman käsityksen yhteiskuntamme toiminnasta ja on auttanut ymmärtämään sosiaalisen median tapahtumia sekä vähentämään sen seuraamista. Lisäpisteet kirjalle menevät juuri suomalaisen tilanteen kuvaamisesta, mikä teki siitä huomattavasti antoisamman kuin jos olisin lukenut englanninkielisen maailman kirjoittajien teoksia samasta aiheesta.
Tästä jäi vähän hämmentynyt olo. Vaatii ehkä uutta lukukierrosta.
Rakenne on olemassa; aloitetaan konseptista, käydään se esimerkein läpi ja lopuksi vedetään johtopäätöksiä. Silti tuntuu siltä, että selkeään formiin on ängetty ehkä liiankin moninaista materiaalia? Toisaalta, tässä aiheessa moninainen haastattelupohja ja useat tausta-asiantuntijat ovat arvokkaita.
Kiinnostavinta antia joidenkin somen ilmiöiden, kuten populistisen retoriikan, käsitteellistäminen. Myös kotimaisen mediakentän kytkeminen kansainvälisiin kehityskulkuihin kiinnosti.
Vallankäytöstä ja somen logiikasta perustavanlaatuisesti. Osa asioista oli entuudestaan tuttuja, mutta mukana oli myös paljon minulle uutta. Toisaalta analyyttinen teksti ns itsestäänselvistäkin asioista on joskus avaavaa - monia kirjan esiin nostamia näkökulmia en ollut tullut itselleni sanoittaneeksi, vaikka niitä joskus olisin pohtinutkin.
En ole järin aktiivinen somessa ja näin ollen toisinaan aika pihalla somekohuiksi nousseista tai sellaisina alkaneista uutisista. Siksi pidin tästä teoksesta, jossa kirjoittajat asiantuntevasti avaavat keskeisiä käsitteitä sekä konkreettisten esimerkkien kautta selittävät somekeskusteluun liittyviä ilmiöitä.
Aihe on kiinnostava mutta sisältö taas aika puuduttava ja toisteinen. Kirja olisi kaivannut napakoittamista ja ainakin sen kirkastamista, kenelle tämä oikein on suunnattu.
Kuin olisin kuunnellut hyvin toimitettua podcastia., Sujuva, mielenkiintoinen, sopivan kompakti kaikille journalistiikasta, somesta, viestinnästä, vaikuttamisesta, oikeistopopulismin keinoista kiinnostuneille.
Hyvä katsaus sosiaalisen median politisoitumiseen eri joukkoistamisen esimerkkien kautta lähivuosilta. Kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta nyt vaalien alla.