Kiehtovan rikosjuonen ja värikkään ajankuvan yhdistävä Jääleinikin kuolema kertoo 1930-luvun alun murhatutkinnasta. Helsingin rikoshistorian erinomaisesti tunteva kirjailija kuljettaa lukijaa varmoin askelin pääkaupunkimme kaduilla ja porttikongeissa.
Kesällä 1932 nuori prostituoitu löytyy kuolleena asunnostaan Etelä-Helsingissä. Jääleinikkinä tunnettu nainen on murhattu julmasti kylpyammeeseen. Etsivä Arpia Haahti ryhtyy selvittämään rikosta. Tutkimukset johtavat Haahdin hämyisiin nyrkkeilysaleihin ja laittoman vedonlyönnin maailmaan, ja niille antaa vauhtia salaperäinen nyrkkeilijätär Raita Harmonen, joka tuntuu tietävän murhasta enemmän kuin antaa olettaa. Rikostutkinta saa uuden käänteen, kun johtolangat osoittavat puolustusvoimien vastavakoilun osastoon ja Neuvostoliiton suurlähetystöön. Mihin kaikkeen murhattu nainen onkaan ollut sekaantunut?
Suomi on vielä jakautunut kahtia sisällissodan jälkeen. Haahti on ainoa punaiselta puolelta rekrytoitu etsivä Helsingin rikospoliisissa, mikä aiheuttaa kahnausta työkavereiden parissa. Vielä suurempi kahnaus on saanut aikaan välirikon, joka tuntuu pistona Haahdin sydämessä päivästä toiseen.
1930-luvun Helsinki herää jännittävällä tavalla eloon kirjan sivuilla. Tarinan taustalla on tosielämässä tapahtunut Laina Yli-Rautalammen murha vuodelta 1932.
Jääleinikin kuolema on Pauli Jokisen esikoisdekkari. Jokinen työskentelee toimittajana, tietokirjailijana ja kävelyoppaana. Häneltä on aikaisemmin julkaistu useita tietokirjoja, kuten Helsingin murhahistoria (2020) sekä Verikoirat (2021). Jokinen vetää Helsingissä suosittuja Murhakävelyjä, joissa tutustutaan kaupungin värikkääseen rikoshistoriaan Punavuoressa, Töölössä ja Kalliossa. Jääleinikin kuolemassa näkyy Jokisen perehtyneisyys Helsingin historiaan.
Viihdyttävä ja ei liian raaka mulle, mutta äänikirjana menin hieman sekaisin henkilöistä ja kirjassa käytetty kieli ei saanut mieltäni pysymään 1930-luvulla, jonne tapahtumat sijoittuu.
Dekkarin inspiraationa on toiminut todellinen, selvittämätön murhatapaus 30-luvulta. Helsinki kipuilee sisällissodan jälkeen poliittisesti kahtia jakautuneena, mikä näkyy myös poliisikunnan asenteissa. Nuori Arpia Haahti on poliisivoimien ainoa punikki, mikä aiheuttaa kahnausta työtovereiden kesken. Erityisen paljon skismaa syntyy äärioikeistolaisen ja kovaotteisen Nestori Frantsilan kanssa.
Löysin paljon huumoria ja pilkettä kirjailijan silmänurkasta. Jääleinikin kuoleman ajankuva tuntuu todelta, sillä Jokinen herättää 30-luvun Helsingin henkiin ja kuljettaa lukijaa kantakaupungin pimeillä kujilla ja kaduilla. Helsingissä oli paljon matalia puutaloja, alivuokralaishuoneita, pieniä siirtomaatavarakauppoja ja talonmiehiä... Ja oli yksi miekkailua, oikeistopiirien lajia, harrastava punikki! Aikamoinen sokkelohan juonesta kehkeytyi, mutta viihdyin hyvin Jokisen elävän, seikkailullisen ja vauhdikkaan kerronnan parissa.
Oon kyllä huonomminkin rakennettuja esikoisdekkareita lukenut! Kirjailijan taustasta johtuen kiinnitin koko ajan huomiota epäolennaisiin (kenties) asioihin. Lähinnä kieleen. Sanottiinko jo 1930-luvun alussa Puu-Vallila vai onko se myöhempien aikojen peruja? Ovatko muut käytetyt sanonnat olleet olemassa jo tähän aikaan? Tällaisia mietin. Mukavaa silti että huumoriakin oli mukana, esimerkiksi Ramon Novarron muodossa.
1930-luvun Helsinkiin sijoittuva Jokisen esikoisdekkari osoittaa hänen todella tuntevan Helsingin rikoshistoriaa. Minulle kirja toi paljolti mieleen Virpi Hämeen-Anttilan sarjan Karl Axel Björkistä. Perushyvä dekkari, jossa eniten pistivät silmään 1930-luvulle sopimattomat sanat ja käsitteet - enpä usko tuolloin puhutun esimerkiksi "treenikamoista" ja osa seksiin viittaavista sanoista tuntuivat myös liian moderneilta. Lisäksi en jaksa uskoa, että vielä 1930-luvun alussa olisi ollut tapa "vetää suu kiinni kuin vetoketju", vetoketjut olivat vasta hiljalleen yleistymässä tuolloin. Historianörttinä tämmöiset pistävät aina silmään.
Kirjan kieli ei ollut uskottavaa. Tuskin 1930-luvulla puhuttiin hoidoista ja treenikamoista. Ja kenenkään nimi ei ollut siihen aikaan Minna-Mari. Oli myös liikaa samalla kirjaimella alkavia sukunimiä. En myöskään tykännyt kursivoiduista vuorosanoista. Kirjasta jäi sellainen kuva, että yritetty rakentaa monimutkainen himmeli ja sitten aika loppunut kesken.
Itselleni uusi tuttavuus kotimaisten dekkaristien joukossa. Mielenkiintoinen tarina, jonka raameilla on tosipohja, mutta jota kirjailija on venyttänyt suuntaan ja toiseen. Aion lukea sarja toisenkin osan.
Kiinnostavaa ajankuvaa ja oikean, selvittämättömän murhan tapaus kutkuttava. Valitettavasti toteutus oli kömpelö: näkökulmat pomppivat liikaa ja epäloogisesti eri henkilöiden välillä saman luvun sisällä. Jännitystä ei oiken löytynyt kun luvut lopetetaan kesken kaiken ja esim ruumiin löytyminen kuvataan kömpelösti.
Alun selitys aikakaudesta toistuu kerronnassa kirjan alkupuolella melkein sanasta sanaan joten taas ihmettelen kustannustoimitusta. Myöskään verbien monikkomuodot puuttuivat usein tyyliin "vakiovarusteisiin kuului tarinat".
Vierastin myös sitä että osa luvuista oli kesken kaiken kuin näytelmän käsikikirjoituksesta: kursivoituja repliikkejä joita ennen ilmaistaan tilanne. Kirjoittajalla olisi myös Show don't tell -periaatteessa opettelemista. Teitittelykin oli haparoivaa, hyppäsi välillä sinutteluun kesken lauseen.
Nyrkkeilyskene oli omintakeinen lisä, siitä plussaa. Paremmalla työstämisellä olisi voinut nousta kolmeen tähteen, nyt viimeistelemätön lukukokemus.