Muistan vieläkin, kun kuulin tästä Suomea järkyttävästä Myyrmannin pommi-iskusta tv:n välityksellä. Epäusko valtasi silloinkin jo mieleni.
- Eihän tällaista voi tapahtuma meillä Suomessa?
- Eihän tällaista saisi tapahtua missään päin maailmaa.
Tapahtuma ja sen herättämät tunteet muistuivat mieleeni uudestaan, katsottuani sattumalta Yle Areenasta dokumentin "Valkoinen raivo". Dokumentin katsomisen jälkeen lainasin tämän kirjan kirjastosta, yrittäessäni ymmärtää tätä minulle käsittämättömältä tuntuvaa aihealuetta edes vähän.
-
Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa arvostelua, koska niin monia, ristiriitaisia ajatuksia syntyi tätä kirjaa luettaessa.
Kirja on Myyrmannin kauppakeskuksen pommi-iskussa v.2002 kuolleen isän kirjoitus, jossa hän kirjoittaa ajatuksistaan, kertoo perhestään, sekä spekuloi sillä, mitä hänen poikansa mahdollisesti pohti tai teki ennen kuolemaansa. Oman lapsen kuolema on varmasti yksi surullisimmista asioista, mitä kuka tahansa vanhempi voi ajatella. Lisätuskaa tähän tarinaan tuo seikka, että kirjoittajan poika kuoli itse tekemäänsä haulipommiin, joka räjähti kauppakeskuksessa, tappaen myös useita muita ja vahingoittaen yli sataa. Kirjoittaja, tuon pommin valmistaneen ja räjäyttäneen pojan isä kirjoittaa myös syyllisyyden tunnoistaan, elämästään ja ajatuksistaan, sekä joutumisestaan psykiatriseen hoitoon, tapahtuman jälkeen.
Kirjan alkuosassa kirjoittaja mainitsee, että alkuperäinen tarkoitus kirjoittamiselle oli kirjoittaa vain itselleen ja terapiamielessä. Hän alkoi sitten kirjoittaa myös tyttärellensä, muistokirjoitusta hänen veljestään Petestä. Kirjoittaa myös siitä, että heidän perheensä oli ns. tavallinen perhe ja että "tämän kaltaiset traagiset elämänkaaret, oudot ilmiöt ja tapahtumat ovat piilevä uhka rikkinäisessä ajassamme". Kirjan alkuosassa mainitsee myös, että kirjoittamisen "päämotiivi on kuitenkin, että tällaista ei saa ikinä enää tapahtua".
Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa kirjan kirjoittamista edeltänyt murhenäytelmä. Kirjan kirjoittanut isä on yrittänyt pohtia päänsä puhki, mitä tapahtui, miksi niin tapahtui, mitä hänen poikansa ajatteli, miksi he tai kukaan muukaan ei huomannut mitään, ennenkuin kaikki oli jo liian myöhäistä... Oliko kasvatuksessa tehty jotain väärää? Oliko pojan tarkoitus tappaa itsensä, muita, vai voisiko sittenkin olla niin, että kyseessä oli onnettomuus?
Kirjaa lukiessa syntyy kuva tavallisesta pojasta, lapsuudesta, nuoruudesta ja varttumisesta aikuisikään, tuikitavallisessa suomalaisessa perheessä, jossa on korostettu omatoimisuutta, ihannoitu vahvuutta, työntekoa, ahkeruutta, jne. Mutta toisaalta myös kertomus lapsesta, joka on tottunut olemaan yksin, ilman läheisiä ystäviä, kasvamaan perheessä, jossa heilläkään ei ole paljoa ystäviä. Syntyy kuva koulukiusaamisesta, sen aiheuttamista syvistä arvista, jotka vaikuttavat pitkäkestoisesti lapsen ja nuoren kehitykseen, syventäen eristävää kuilua entisestään. Kertomus kiusaamisesta, eristämisestä, yksin jätetyksi tulemisen tunteesta, eristäytymisestä ja epäonnistumisen tunteesta. Tai sitten tunteettomuudesta, kyynistymisestä, elämän merkityksettömyydestä. Kaikki mahdollisia lopputulemia, varsinkin näin jälkikäteen ajatellen, tietäen, mihin kirjan kirjoittaneen pojan elämä päättyi. Joillakin kiusaaminen tai merkityksen puuttuminen elämään kun äärimmilleen mennessään voi johtaa sisäiseen romahtamiseen, toisilla taasen ulospäin suuntautuvaan räjähtämiseen. Tässä tapauksessa yhtäaikaa mahdollisesti sekä että...
Kirja pistää miettimään, että kuinka ennalta-arvaamatonta elämä voikaan olla. Ja että kuinka jokainen meistä tarvitsee jonkin tarkoituksen elämälleen, sekä läheisiä ihmissuhteita, joiden kanssa jakaa arjen iloja ja suruja.
Tällaisesta kirjasta on vaikea antaa tähti-arvostelua. Viisi tähteä voisi antaa siitä, että on pystytty kirjoittamaan vaikeasta aiheesta, itseään säästelemättä. Ja myös siitä, että alkuosassa on esitetty yhdeksi motiiviksi yrittää välttää tällaisten traagisten tekojen toistuminen. Jos kirjaa tarkastelisi vain kaunokirjalliselta kantilta tai kirjoitusasultaan, antaisin tähtiä ehkä vähemmän. Osa minusta haluaisi olla arvostelematta tätä kirjaa ollenkaan, sillä tuntuu banaalilta arvostella toisen sydänverellään kirjoittamaa kirjaa, jolla on hyvää tarkoittava motiivi ja tekijälleen terapeuttinenkin vaikutus.
Toivon sydämestäni, että sellaisia tapahtumia, minkälaisen seurauksena tämäkin kirja syntyi ei enää tapahtuisi. Mutta valitettavasti totean samaan aikaan, että koulukiusaamista, väkivaltaa ja kauheita terroritekojakin on vuosisatojen ajan jo tapahtunut ja väistämättä tulee tapahtumaan jatkossakin. Haluan uskoa, että tällaisista kokemuksista kirjoittaminen, puhuminen ja niistä lukeminen voivat edes herättää toivon siementä siitä, että me kaikki oppisimme näkemään ja kohtelemaan toisiamme empaattisemmin, hyväksyvämmin, ja että kenenkään ei tarvitsisi olla yksin. Ja sitten kenenkään ei tarvitsisi tällaisessa yksinäisyyden tunteessaan sortua tekemään tällaisia traumaattisia hirmutekoja tai muiden kärsiä niiden traumaattisista seurauksista.