Kirkkaasti soiva romaani sukupolvien ketjussa kulkevista traumoista
Syntyvä lapsi on ihme, mutta mitä tapahtuu, kun vaikea synnytys herättää äidin ruumiissa muistoja, jotka ovatkin ehkä jonkun toisen. Miten rakentaa lapsiperheen arkea Pariisissa, kun ruumis ja mieli ovat vasta toipumassa tapahtuneesta? Voivatko muistot todella siirtyä sukupolvelta toiselle ilman sanoja?
Kira Poutasen romaanin näyttämönä on rakkauden ja kapinallisten pääkaupunki Pariisi, joka kantaa itsekin traumamuistoja sydämessään. Surun kartta käsittelee ulkosuomalaisuutta ja juurettomuutta, se kuljettaa lukijan päähenkilön kanssa kartan poikki pimeästä takaisin valoon ja herättää miettimään suvun ja muistojen merkitystä.
Kira Poutanen (s.1974) on Pariisissa pitkään asunut kirjailija, suomentaja ja käsikirjoittaja, joka on työskennellyt myös toimittajana ja näyttelijänä.
Hänen esikoisromaaninsa Ihana meri palkittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2001.
Henkilökohtainen, kaunis, ahdistava ja kiinnostava kuvaus ulkosuomalaisen synnytystraumasta. Ensinnäkin loistavaa luettavaa jokaiselle terveydenhuollon ammattilaiselle; meistähän tässä ei oikeastaan tapahtunut "mitään", ja se näkyy siinä kuinka tilannetta käsiteltiin jälkeenpäin; ei mitenkään, ja potilasta pidetään vähän hulluna kun haluaa kaivella menneitä. Ja sitten potilaalle kysymys on ainutkertaisesta elämästä ja karmeasta, pelottavasta kokemuksesta joka aktivoi traumaperäisen oireilun. Me luulemme että hienot neuvolasysteemit yms pelastavat tällaiselta, ja niihän kirjan voi lukea; Suomessa tämä ei olisi ollut mahdollista. Valitettavasti olisi, ja paraskin neuvolaseulonta ohittaa tämänlaatuiset ongelmat, jos niihin ei ole halua ja valmiutta puuttua.
Kaunokirjallisesti kaunis ja tarkka ahdistuksen kuvaus, jossa oli jotain YA-henkistä, erityisesti aluksi - lopuksi minusta tarina synkkeni sellaiselle tasolle että genrekin jotenkin vaihtui. Monia teemoja, kuten parisuhdetta toisesta kulttuurista tulevan kanssa, olisi voitu käsitellä enemmänkin, aihetta olisi riittänyt vaikka toiseen romaaniin. Ylisukupolvisen trauman kuvaus oli hieno, vaikkei ehkä kovin omaperäinen - ehkä ulkosuomalaisena kuitenkin näkee paremmin sen, että sodan traumat eivät vieläkään ole loppuunkäsitellyt.
Synnytyskertomus alussa järkytti, ulkosuomalaisuuden kokemuksiin pystyin hyvin samaistumaan, trauman käsittely, sukupolvilta perityvät keholliset oireet kiinnostivat ja loppua kohden eri terapeutit/terapiamuodot saivat odottamaan onnellista loppua tai ratkaisua kuin missäkin salapoliisiromaanissa.
surun kartta on nimelleen uskollisesti riipivän surullinen. suututtaa sivujen väleissä: miksi naisen kipua ei uskota? tämä on tuttua, joskin synkempää poutasta. annan tälle 3,5 tähteä, koska tunneside jäi syntymättä kuitenkin. mulle ”totta tänään” -listat ei tuoneet oikeen mitään, vaikka ne päähenkilön traumoja kuvaavatkin. raskas teema tuo melko raskaan lukuelämyksen.
Vuoden viimeinen päivä on huomenna. Ja viimeiseksi kirjaksi jäi tämä Surun kartta. Se olikin koko menneen vuoden paras romaani. Ihan hyvä päätös kirjavuodelle.
tämä kirja kosketti henkilökohtaisesti, ja kun näin on, se oli järisyttävä lukukokemus. Minäkertoja on Pariisissa asuva suomalainen nainen, joka saa esikoisensa ranskalaisen puolisonsa kanssa. Synnytys menee pahasti pieleen, ja sitten alkaa se tavallinen tarina. Pahasta synnytyksestä ei ole koskaan sopivaa puhua. Synnytyksen aikana jo synnyttäjän avunpyyntöjä pidetään liioitteluna, on suoritettava toimenpiteet loppuun, pelastettava lapsi, kohtu, äiti. Kipu on pienin ongelmista. synnytyksen jälkeen kaikki muut - sekä perhe että lääkärit - ovat helpottuneita kun kaikki kuitenkin päättyi hyvin. Synnyttäjä itse on edelleen eksyksissä kivussa ja avuttomuudesta, eikä koe samaa euforiaa kohdun tai edes henkensä säästymisestä, sillä hän hahmottaa ensimmäistä kertaa näiden olleen vaarassa. Kun synnyttäjästä sitten tulee äiti, varastaa vastasyntynyt show’n täyttäen tilan uusilla rutiineilla ja rakkaudella. Miksi niitä synnytysjuttuja enää pitäisi kaivella? Synnytys on naisten sota, josta puhutaan joskus humalassa ja salaa, mutta tulevia äitejä ei saa pelotella. Kaikkien kivut eivät silti unohdu kun vauvan saa syliin. Synnytyksen jälkeisen masennuksen tuntevat kaikki, mutta traumaattinen synnytys on tabu, siitä ei pidä puhua ”liikaa”, eikä siihen oikein uskotakaan. Synnytys laukaisee kertojalla laajemman traumaattisen oireilun, hän raapii kaulansa verille, on jatkuvasti ahdistunut, eikä saa kiinni elämästään, vaikka lapsella ja lapsen kanssa menee ihan hyvin. Pariisissa pienellä perheellä ei ole kummoista verkostoa, tai sitten kertoja ei vain jaksa ylläpitää sitä. Vähitellen puoliso patistaa kertojan lääkäriin ja hän pääsee terapiaan, vaikkei oikein itse ymmärrä miksi. Yllätyksekseen kertoja saa PTSD diagnoosin, eihän hän ole sotaveteraani. Synnytyssairaala pyörii unissa ja Silmänliiketerapiassa käydään läpi synnytyskokemusta, jotta kognitiiviseen ajatteluun kykenemättömät liskoaivot voisivat rauhoittua. Seuraavaksi siirrytään kehoterapiaan. Miksi juuri leukaan sattuu? Koska traumat periytyvät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, tutkii kertoja sukunsa vaiheita. Suomalaisten kollektiivinen puhumattomuus sotavuosista nousee räikeän näkyväksi kun sitä tarkastelee Pariisista käsin. Kertojan suku ihmettelee kiinnostusta vanhoihin huonoihin aikoihin, mutta on kuitenkin erittäin avulias selvitystyössä. Terapeutti kertoo genomin koodaamattomista osista, joiden merkitystä emme täysin tiedä ja joiden kautta ehkä traumat ja hengissäseltyimisreaktiot voivat periytyä jälkeläisille sanattomasti. Ulkosuomalaisen perhe-elämän kuvaus onnistuu myös erinomaisesti ehkä juuri koska se jää niin taka-alalle. Suomeen matkustaminen kaksivuotiaan tyttären kanssa liikuttaa toisen ulkosuomalaisen äidin kyyneliin. Enkä nyt puhu tunteikkaasta tapaamisesta isovanhempien kanssa, vaan hikisestä lapsesta lentokoneessa matkalla Suomeen.
3,5 ⭐ Mielenkiintoista ylisukupolvisen trauman käsittelyä sekä synnytyksen ja sodan vertaamista (jollain tasolla) toisiinsa. Ovatko nämä eri sukupuolille biologisesti luonnollisina pidetyt asiat itse asiassa epäluonnollisia ja saavat ihmismielen murtumaan? Teemat jäävät kuitenkin kesken ja tulee tunne, että kirjailija on halunnut lopulta vain saada työn pois käsistään.
Poutanen kirjoittaa erittäin hyvin, mutta tämä oli raskas kirja. En oikein jaksa terapiakuvauksia, ja kirja sopii muutenkin aihepiiriltään vähän samantapaista kokeneelle tai työstävälle - ainakin itse paikoin pitkästyin, enkä päässyt tunnetasolla kyytiin.
Kaunis kieli kuljettaa kipeään suruun, kehoon, joka kantaa mukanaan taakkaa. Tästä teoksesta löysin itseäni, tuttujani, sukupolvien kipeän ketjun, kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja kysymyksiä, joihin löytyikin vastaus. Puhutteleva ja riipaiseva, koskettava ja vahva. Teos, joka jää mieleen soimaan.
Ihon alle menevä tarina trauman ylisukupolvisesta periytymisestä. Kielellisesti koukuttava, nopealukuinen, mutta jotkut vertaukset eivät avautuneet mulle ja myöski tiiviimpänä pakettina olisi ollut mahdollista sisäistää tarinan ydin. Minäkertoja kulkee kahdessa ajassa ja tapahtumat pysyvät napakasti teemassa. Kaikella on yhteys.
Tarina traumoista, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle, jopa sota-Suomesta 2010-luvun lopun Pariisiin. Pidin Poutasen kauniista, kielikuvilla leikittelevästä kielestä ja lyhyistä, eri ajankohtina tapahtuvista luvuista. Tarina on surullinen, mutta tuo lohtua. Tärkeä kuvaus terapian merkityksestä.
Melkein ansaittee 5 tähtee kyl, mut siis suosittelen!! Ette ehkä ikinä haluu synnyttää ja saatatte pohtia koko elämäänne ja luonnettanne uudestaan ja tekee mieli itkee ku kaikki on vaan niin selvää mut samalla niin vaikeeta.. äh, lukekaa pliis
Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
En ole tainnut lukea Poutaselta mitään sitten Ihanan meren, joten tämä oli siinä mielessä positiivinen yllätys monella tapaa. Sujuva ja vereslihainen, mutta jäi silti etäiseksi.
Teos resonoi vahvasti omakohtaisten kokemusten kautta. Samalla sekä kaunista, ahdistavaa, tiivistä että leijuvaa. Paikoin päiväkirjamaiset listaukset menivät yli ymmärryksen, verho asioiden edessä oli raskas. Terapiakuvaukset olivat mielenkiintoisia, prosessiin liittyvä tunnemaailma tuttu.
Minun vuoden 22 kirjani. Kuuntelin sen kaksi kertaa, toisella kerralla loppuhuipennus jäi avoimeksi ja ristiriitaiseksi. Pariisissa asuvan suomalaisnaisen synnytys on hyvin vaikea ja kivulias, eikä hän saa siihen helpostusta saati ymmärrystä. Asia aiheuttama masennusta, joka pitää pitkään otteessaan ja nainen hakee ammattiapua. Käy ilmi, että hän kantaa ylisukupolvista, geenien aiheuttamaa kipua eri ruumiinosissaan ja nainen lähtee selvittämään sukunsa naisten ja miesten kohtaloita. Yllättäen hän löytää yhtymäkohtia oman kipunsa ja isoäitinsä kokeman kotiväkivallan välillä. Siitä avautuu näkymä ja löytyy selitystä hänen kokemansa kivun selittämättömän murskaavalle voimalle. Tarina on fiktiota, mutta tunnereaktiolle löytyy tieteelliseen tutkimukseen perustuva selitys - hämmentävää!! Huikea löytö ja todella mielenkiintoinen näkemys. Tarinan taustalla on Pariisi, positiivisia kliseitä täynnä oleva ristiriitainen suurkaupunki, jossa ihmiset raivaavat omaa tilansa lähes villieläimen lailla. Lukijalle pisteet.