Mies sanoo, että hän lakkasi tahtomasta ennen kuin sanoi tahdon. Minä takerruin ennen kuin minut sidottiin.
Pitkä avioliitto loppuu kylmään ja musertavaan toteamukseen illallispöydässä. Siitä alkaa naisen yksinpuhelu, ensyklopedinen suruprosessi ja kevään kasvukausi.
Marketta Pyysalon pienoisromaani Kehrääjä on lumoavan kirjallinen kertomus siitä, mitä tapahtuu kun joutuu tahtomattaan muuttumaan itsenäiseksi, kun jokin, mikä ei koskaan ole oikeastaan alkanutkaan, loppuu.
Naisen etymologinen intohimo yhdistyy puutarhan kasvukohinaan, eikä erosta ole koskaan kirjoitettu näin osuvasti, hauskasti ja toivoa antavasti. ”Puut ovat viisaita. Viisaampia kuin me. Ne kurottavat valoa kohti eikä pimeää.”
Pyysalon älykäs ja syvälle kulttuurihistoriaan sukeltava kirja on kuin suomalaisen mytologian kautta kyynelkanavat aukaiseva monologi siitä, millaista on löytää itse.
Kuuntelin äänikirjana, mutta oletan, että tämä olisi sopinut paremmin perinteisenä paperisena kirjana luettavaksi - kuunnellessa tipahtelin tarinasta vähän väliä ja huomasin ajatusteni lähtevän harhailemaan jonnekin ihan kirjan ulkopuolelle. Periaatteessa tämän kuvittelisin olevan juuri mieleistäni kirjallisuutta, mutta symboliikka, luontoaiheiset vertaukset ja kirjallisuuteen viittaukset eivät kuitenkaan toimineet tai oma keskittymiskykyni ei vaan riittänyt. Harmi.
Erikoinen teos. Ehkä hieman liian älykäs ja taidokas minulle. En oikein pysynyt mukana kaikissa ajatuskuluissa ja sävyissä. Toisaalta oli kiinnostavaa lukea näinkin erilainen kirja. Kertojan monologi etenee ikään kuin tajunnanvirtana ollen kuitenkin pohjimmiltaan kertomus, jolla on alku ja loppu. Tunteiden ja kokemusten käsittelyyn sekoittuu tietokirjamaisuutta, sanojen merkityksen pohtimista ja merkityksillä taiteilua sekä symboliikan ja kulttuurihistoriallisten teemojen punomista kaiken lomaan. Laajemmalla tietotasolla ja useammalla lukukerralla tästä olisi saanut varmasti enemmän irti.
Jätti aika paljon kysymyksiä, kuka oli kertoja? Mikä oli Aleksis Kiveä passanneen vanha piika/mesenaatti/hyväntekijä Charlotte Lönnqvistin rooli? Entä Virginia Woolfin? Tämä jäi katkelmmallisuutensa vuoksi todella avoimeksi, jopa liiankin. Pieni kirja, jonka olisin jättänyt kesken, jos se olisi ollut suurempi.
Luin e-kirjana Bookbeatissä kirjan. Mielenkiintoisesti kuvattu eronneen vaimon yksinpuhelu. Monologin ainoa puute on se, että päähenkilön olemus ja persoona jää rajaamatta. Tekstin sisältö on hyvä, mutta hahmo on vajaa.
Hieno, pieni, filosofinen monologi, joka vaatii useamman lukukerran, jotta monikerroksisuus aukeaisi. Ensimmäisellä lukukerralla keskityin eniten kieleen, jossa pidin leikillisyydestä - sana puutuu jäi mieleen. Opin sanojen alkuperästä ja merkityksestä.
Etymologista ja aforistista tajunnanvirtaa tai assosiointia eron jälkeen, suhteista muihin ihmisiin ja ennen kaikkea omaan itseen. Tällainen osuu, jos osuu. Nyt ei osunut.