What do you think?
Rate this book
Gulliver’s Voyage to Phantomimia: A Transcreation
When the great Finnish modernist genius Volter Kilpi died in the summer of 1939 at the age of 64, he left behind an unfinished novel manuscript about Lemuel Gulliver’s fifth voyage—this one supposedly to the North Pole, though along the way the ship is sucked into a vortex near the Pole and hurtled two centuries ahead in time. He and three surviving shipmates end up in London in 1938, wondering how to get back to their time.
In addition to translating what Kilpi wrote into Swiftian English, Douglas Robinson has here written the incomplete novel to the end, based on Kilpi’s report to his son on how he planned to return the men to 1738.
Because Kilpi also playfully pretended to have “found” the original English manuscript, presumably written by Lemuel Gulliver himself, and “translated” it into Finnish, Robinson goes along with that pretense and pretends to have rediscovered and “edited” and “annotated” the original English manuscript—written, perhaps, not by Gulliver but (at least partly) by Jonathan Swift.
The addition of Robinson’s English translation of Volter Kilpi’s “translator’s preface” and two fictional constructs—anonymous “random notes toward a vorticist manifesto” (1914) and an ersatz “reader’s report” by an imaginary Finnish Kilpi scholar named Julius Nyrkki—transforms the entire volume into a postmodern “critical edition” that would have tickled Volter Kilpi pink.
In addition to translating what Kilpi wrote into Swiftian English, Douglas Robinson has here written the incomplete novel to the end, based on Kilpi’s report to his son on how he planned to return the men to 1738.
Because Kilpi also playfully pretended to have “found” the original English manuscript, presumably written by Lemuel Gulliver himself, and “translated” it into Finnish, Robinson goes along with that pretense and pretends to have rediscovered and “edited” and “annotated” the original English manuscript—written, perhaps, not by Gulliver but (at least partly) by Jonathan Swift.
The addition of Robinson’s English translation of Volter Kilpi’s “translator’s preface” and two fictional constructs—anonymous “random notes toward a vorticist manifesto” (1914) and an ersatz “reader’s report” by an imaginary Finnish Kilpi scholar named Julius Nyrkki—transforms the entire volume into a postmodern “critical edition” that would have tickled Volter Kilpi pink.
356 pages, Paperback
First published January 1, 1944
2 people are currently reading
49 people want to read
About the author
Volter Kilpi
28 books5 followersVolter Adalbert Kilpi vuoteen 1886 asti Ericsson (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 7 of 7 reviews
December 21, 2020
"This Book as artistic Achiev’ment, with all of its Frankenstein Stichings & Splicings & its baroque Frame Tale, is the perfect Example of a Translator going beyond the literall & safe English rend’rings;—but rath’r transcreating a Work that can be enjoy’d by All Word-hungry Read’rs, because without Robinson’s creative Enthusiasm & Inspiration, we would have been left with a relatively bland & unfinish’d Manuscript that would be of Interest only to English-speaking Kilpi Skolars."
Read the full review here: https://thecollidescope.com/2020/12/2...
Read my interview with the translator/transcreator Douglas Robinson here: https://thecollidescope.com/2020/12/2...
Read the full review here: https://thecollidescope.com/2020/12/2...
Read my interview with the translator/transcreator Douglas Robinson here: https://thecollidescope.com/2020/12/2...
January 31, 2022
Sad to say that I had to drop this halfway. The story surrounding the translation was interesting, but the actual work wasn't anything special, and leafing through the pages yet to come, especially Robinson's own continuation -forcing Trump into the book as 'king dick' and other american 'originalities'- I don't think there was much more I could've gotten out of this book. Disappointing, for sure.
March 22, 2017
3.5 / 5.0
Volter Kilven Gulliver, joka jostain syystä onkin tehnyt vain kolme laivareissua ja on vannoutunut, lapseton poikamies, on huomattavasti rauhoittuneempi versio Swiftin hypokriittisestä seikkailijasta. Hän osaa tarkastella näkemäänsä paljon rauhallisemmin, eikä enää jaksa marista aikansa politiikasta tai vallankäytöstä, vaan keskittyy nyt ihmisiin ja ihmisluontoon. Hänen aikaisemmat ominaisuutensa, kuten itsevarmuus, urheus ja kekseliäisyys on pääosin sälytetty hänen seuralaisilleen, mutta kyllä Gulliverilla vielä polla on hartioiden varassa. Ja, ai niin, hän on yhä aivan saatanan huono seilori.
Que voulez-vous? Ei kestä kauaakaan, kun Gulliver ja pojat lähtevät Northumberlandista kohti pohjoista ja joutuvat hirmuisen napapyörteen kitaan. Juopon tuurilla sieltä kuitenkin selvitään (tai pikemminkin valaanpyytäjän harhaisella logiikalla), mutta vain huomaamaan että nyt ollaan tultu ajassa rutkasti eteenpäin: taivaalla liitää metallilintuja, teillä posottaa peltilehmiä ja kaduilla vaeltaa tönivä ja tuuppiva, ihmisyytensä myynyt eliöriutta. Tähän uuteen maailmaan Gulliver miehistöineen on jäävä ikuisesti vangiksi, sillä Kilpi valitettavasti menehtyi kesken kirjoitusprosessin.
Tästä huolimatta kirjassa on tarpeeksi tavaraa ja mielenruokaa takaamaan lukijalle ajatuksiaherättävää proosaa. Kurimuksen kidassa Kilpi vuodattaa oikein sydänvertaan Gulliverin ja miehistön tuntemuksille ja tutkiskeluille. Maelströmin manalaisissa manaakkeleissa Kilven ihminen katsoo itseään suoraan peiliin ja näkee vain kaikkein olennaisimman: ihmisyyden. Tämä osa kirjasta on kuin uuvuttava sairaus, joka jäytää sisintä kyltymättömällä varmuudella. Jotkut miehistöstä eivät kestä tätä, toiset onnistuvat tekemään itsestään kuin sivultakatsojia turtumuksen keinoin. Kuitenkin ihminen on täysin voimaton luonnon mahdin edessä, kun se sille päälle sattuu, ja varman tuhon häämöttäessä suoraan silmien noukittavana ei voi kuin huokaista kaiken turhuudelle. Silti, ihmisessä pihisee yhä vietävä halu elää, ja juuri tämän ansiosta sairaudesta toivutaan ja kuin ihmeen kaupalla Swallow Bird pääsee kääntämään kurssinsa kurimuksessa ja nousee takaisin meren tasaiselle ulapalle. Tämä käänne-efekti oli lukiessa tajuttoman voimakas kokemus; voin vain kuvitella syöpäpotilaan tuntemukset, kun kauan kärsittyään tämä saakin kuulla, että kuolema ei jäänytkään aulaan odottelemaan vaan päätti lähteä muille asioille.
Modernissa Fantomimiassa sen sijaan tunnelma ei ole yhtä synkeä. Se on jopa hullunkurinen välistä, mutta siihen on syytä asennoitua oikein: olemme juuri nähneet Gulliverin miehistöineen ihmisinä jolloin voimme antaa anteeksi heidän näennäisen tietämättömyytensä 1900-luvulla. Ja mistä he voisivat tietää, että setelit ovat nykyään gutaa ja ihmiset ovat vieneet tiedettä kilometritolkulla eteenpäin? Tässä kirjan osuudessa poraudutaan ihmisen järjettömään kiireeseen ja megalomaniaan, egoismin valtakauteen. Täällä ihmiset saavat arvonsa vain saavutustensa tai omaisuutensa perusteella. Informaatiotulva on mykistävä ja ihmiset hädin tuskin huomaavat toisiaan kaupungin melussa ja melskeessä... Kilpi kiteytti tämän uuden maailman häkellyttävästi:
Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, onko elämä täällä siten pakenemassa ihmisten käsistä, että todellisuus on kerrattava todellisuuden varjolla, jotta ihminen vielä tavottaisi olemisestaan edes varjon?
Tähtiä kirjalta vei sen turhankin hidas poljento paikka paikoin. Lisäksi Kilven eksentriset lauserakenteet eivät ole näin "tavallisessa" kontekstissa yhtä miellyttäviä kuin esim. Saaristo-sarjassa. Nyt lauseet ovat toisinaan vain kömpelöitä ja jopa virheellisiä (ainakin näin nykylukijan kieliopin näkökulmasta). Vähän väliä tympeäksi koin myös ns. turhanpäiväisen sormellaosoittelun Fantomimiassa. Pitkiä käytäviä? Suuria ruokailusaleja? Ihmisillä kiire kaupungissa? Ihan kuin Gulliver ei olisi näitä ennen matkoillaan kohdannut. Totta kyllä on, että kun nämä kaikki ovat niin sidoksissa tutunnäköiseen ihmiseen, on efekti Gulliverille kahta kauheampi kuin esimerkiksi Laputan kummajaisten kohdalla, mutta kyllä siinä itsekin välillä kyllästyi. Uskon kuitenkin, että Kilpi ei halunnut pilkallaan modernia ihmistä satirisoida, vaan pikemminkin huomauttaakseen, että jatkuva kiire ja kokeellisuus voivat joskus vielä kostautua.
Kirja oli kaikesta huolimatta erittäin miellyttävä kokemus, ja Volter Kilpi on yhä suomen kielen hienoimpia artisaaneja. Jatkaisin arviota mielelläni mut prkl pitää kerit metr
Volter Kilven Gulliver, joka jostain syystä onkin tehnyt vain kolme laivareissua ja on vannoutunut, lapseton poikamies, on huomattavasti rauhoittuneempi versio Swiftin hypokriittisestä seikkailijasta. Hän osaa tarkastella näkemäänsä paljon rauhallisemmin, eikä enää jaksa marista aikansa politiikasta tai vallankäytöstä, vaan keskittyy nyt ihmisiin ja ihmisluontoon. Hänen aikaisemmat ominaisuutensa, kuten itsevarmuus, urheus ja kekseliäisyys on pääosin sälytetty hänen seuralaisilleen, mutta kyllä Gulliverilla vielä polla on hartioiden varassa. Ja, ai niin, hän on yhä aivan saatanan huono seilori.
Que voulez-vous? Ei kestä kauaakaan, kun Gulliver ja pojat lähtevät Northumberlandista kohti pohjoista ja joutuvat hirmuisen napapyörteen kitaan. Juopon tuurilla sieltä kuitenkin selvitään (tai pikemminkin valaanpyytäjän harhaisella logiikalla), mutta vain huomaamaan että nyt ollaan tultu ajassa rutkasti eteenpäin: taivaalla liitää metallilintuja, teillä posottaa peltilehmiä ja kaduilla vaeltaa tönivä ja tuuppiva, ihmisyytensä myynyt eliöriutta. Tähän uuteen maailmaan Gulliver miehistöineen on jäävä ikuisesti vangiksi, sillä Kilpi valitettavasti menehtyi kesken kirjoitusprosessin.
Tästä huolimatta kirjassa on tarpeeksi tavaraa ja mielenruokaa takaamaan lukijalle ajatuksiaherättävää proosaa. Kurimuksen kidassa Kilpi vuodattaa oikein sydänvertaan Gulliverin ja miehistön tuntemuksille ja tutkiskeluille. Maelströmin manalaisissa manaakkeleissa Kilven ihminen katsoo itseään suoraan peiliin ja näkee vain kaikkein olennaisimman: ihmisyyden. Tämä osa kirjasta on kuin uuvuttava sairaus, joka jäytää sisintä kyltymättömällä varmuudella. Jotkut miehistöstä eivät kestä tätä, toiset onnistuvat tekemään itsestään kuin sivultakatsojia turtumuksen keinoin. Kuitenkin ihminen on täysin voimaton luonnon mahdin edessä, kun se sille päälle sattuu, ja varman tuhon häämöttäessä suoraan silmien noukittavana ei voi kuin huokaista kaiken turhuudelle. Silti, ihmisessä pihisee yhä vietävä halu elää, ja juuri tämän ansiosta sairaudesta toivutaan ja kuin ihmeen kaupalla Swallow Bird pääsee kääntämään kurssinsa kurimuksessa ja nousee takaisin meren tasaiselle ulapalle. Tämä käänne-efekti oli lukiessa tajuttoman voimakas kokemus; voin vain kuvitella syöpäpotilaan tuntemukset, kun kauan kärsittyään tämä saakin kuulla, että kuolema ei jäänytkään aulaan odottelemaan vaan päätti lähteä muille asioille.
Modernissa Fantomimiassa sen sijaan tunnelma ei ole yhtä synkeä. Se on jopa hullunkurinen välistä, mutta siihen on syytä asennoitua oikein: olemme juuri nähneet Gulliverin miehistöineen ihmisinä jolloin voimme antaa anteeksi heidän näennäisen tietämättömyytensä 1900-luvulla. Ja mistä he voisivat tietää, että setelit ovat nykyään gutaa ja ihmiset ovat vieneet tiedettä kilometritolkulla eteenpäin? Tässä kirjan osuudessa poraudutaan ihmisen järjettömään kiireeseen ja megalomaniaan, egoismin valtakauteen. Täällä ihmiset saavat arvonsa vain saavutustensa tai omaisuutensa perusteella. Informaatiotulva on mykistävä ja ihmiset hädin tuskin huomaavat toisiaan kaupungin melussa ja melskeessä... Kilpi kiteytti tämän uuden maailman häkellyttävästi:
Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, onko elämä täällä siten pakenemassa ihmisten käsistä, että todellisuus on kerrattava todellisuuden varjolla, jotta ihminen vielä tavottaisi olemisestaan edes varjon?
Tähtiä kirjalta vei sen turhankin hidas poljento paikka paikoin. Lisäksi Kilven eksentriset lauserakenteet eivät ole näin "tavallisessa" kontekstissa yhtä miellyttäviä kuin esim. Saaristo-sarjassa. Nyt lauseet ovat toisinaan vain kömpelöitä ja jopa virheellisiä (ainakin näin nykylukijan kieliopin näkökulmasta). Vähän väliä tympeäksi koin myös ns. turhanpäiväisen sormellaosoittelun Fantomimiassa. Pitkiä käytäviä? Suuria ruokailusaleja? Ihmisillä kiire kaupungissa? Ihan kuin Gulliver ei olisi näitä ennen matkoillaan kohdannut. Totta kyllä on, että kun nämä kaikki ovat niin sidoksissa tutunnäköiseen ihmiseen, on efekti Gulliverille kahta kauheampi kuin esimerkiksi Laputan kummajaisten kohdalla, mutta kyllä siinä itsekin välillä kyllästyi. Uskon kuitenkin, että Kilpi ei halunnut pilkallaan modernia ihmistä satirisoida, vaan pikemminkin huomauttaakseen, että jatkuva kiire ja kokeellisuus voivat joskus vielä kostautua.
Kirja oli kaikesta huolimatta erittäin miellyttävä kokemus, ja Volter Kilpi on yhä suomen kielen hienoimpia artisaaneja. Jatkaisin arviota mielelläni mut prkl pitää kerit metr
December 21, 2024
Voi että mitä tekstiä !
Voisiko joku ystävällinen sielu kirjoittaa tämän loppuun, minua jäi mietityttämään monikin asia eikä ajatusteni tuike lopu vaikka suljen silmälautani
Voisiko joku ystävällinen sielu kirjoittaa tämän loppuun, minua jäi mietityttämään monikin asia eikä ajatusteni tuike lopu vaikka suljen silmälautani
November 22, 2025
A valiant effort, but an unsuccessful one. It’s a strange object, this book. At his death Volter Kilpi, a Finnish modernist writer, left behind an unfinished, unedited manuscript for a sequel to Jonathan Swift’s Gulliver’s travels, and that unfinished piece was put to print. Now, Volter Kilpi is a writer who is practically impossible to translate, and this is why it’s such a rarely done thing. He’s a hard writer to read as well, and there are more people who make jokes about the efforts required to read his work than actually read them. Being from that latter category, I delight in his inventive and flowing language, of which only a few paragraphs are to be found in this book – the untranslated pieces from the translator’s introduction.
Robinson is to be commended for having learned the Finnish language and gone through the immense effort required to translate even as brief a piece as Kilpi’s unfinished manuscript was, and in that translator’s introduction he shows a deep understanding of Kilpi’s inventiveness, but alas, when those untranslated, original paragraphs stand next to their translations one can only come to the conclusion that not only was something lost in translation, maybe everything was. Well, not the content, not the plot, certainly, but the presentation. Robinson has opted to go for a more Swiftian English, and that’s a justifiable decision, since to write English the way Kilpi wrote Finnish would require a James Joyce for a translator. But the tale being told is not a very gripping one, and without the language that carried the reader like a boat on waves, there’s no joy to be had from the reading.
Of course, as the subtitle implies, Robinson has done more than just translated Kilpi here. The book is an entirely new creation. One could say Kilpi’s text was merely appropriated for a more postmodernist work. Translation issues aside, how does this new book function as a work of art? It shows some initial promise, with the author’s (Robinson, not Kilpi) quest to track down some papers across various archives that turns into an engaging investigation of some early 20th century poets and how they wind up connecting to Kilpi’s manuscript. There’s a conspiracy, even, and then things get weird, with Venusian spores and amnesiac episodes.
Some of the materials Robinson added are better than others. His translator’s introduction is far and away the highest quality of these, as it showcases both professionalism and appreciation for Kilpi’s work. As a translator, Robinson is clearly competent and dedicated, but he was faced here with an impossible task, and the rest of the book reflects that impossibility.
The criticisms offered by the fictional Julius Nyrkki go to lengths to get ahead of any potential criticisms of the work by putting them in the mouth of a ridiculous antagonist, and by so doing tries to defang them. It’s cute enough, but by pointing out that this thing that has been included in the book is commenting on the book supposedly before its publication kills the illusion of the found materials as legitimate while also being unfunny, so what purpose has been served?
The pacing completely changes as soon as Kilpi’s text is replaced by Robinson’s original material. The former author was famous for his slow, plodding, meandering style, while Robinson moves at a clip, rushing from one setpiece to another, from introducing king Dick the Stiff, to the Venusians, to Gulliver & co.’s journey into the King James Bible. The briefness with which the segments Robinson wrote touch on their subjects makes the story feel utterly out of balance. Kilpi’s completed novel likely would’ve been many times longer than what he left behind, and trying to rush to a conclusion on a narrative barely begun leaves everything feeling, well, rushed.
While Gulliver initially makes a point out of how odd it is that he and the people he spoke to were using the idiomatic expressions of the King James Bible, even this convention is not committed to in spirit. To take for example Joshua’s conversation with God, no amount of ye’s and thou’s can make their conversation read as anything but contemporary, quippy writing. What is the point of setting the story in this setting (pardon the pun?) if there’s no commitment?
Further, there are the footnotes. Some writers make excellent use of footnotes in their fiction, like Terry Pratchett or David Foster Wallace (though I curse his use of endnotes), and initially I felt Robinson’s two forms of address, as translator and editor, two almost separate who contradicted one another, had great potential. And then even that goes nowhere. The pretence of found manuscripts is overemphasized as a pretence, but not in the playful way someone like John Barth would do. Saying “This is not metafiction, and I am not the author if it” in a footnote following up Gulliver contemplating if an author is directing the course of his life? A joke, sure. But not necessarily a funny one. Same goes for how repetitive some of the footnotes are, emphasizing the same inconsistencies and mistakes from the original manuscript multiple times and trying to use these as fodder for the pretence of the found materials, but the illusion had been broken so many times that it seems pointless to maintain kayfabe.
Other footnotes argue with the science of a fantasy narrative, and to give the benefit of the doubt, I assume these are more poking fun at the idea of trying to find scientific veracity in a story with time-travel whirlpools rather than genuine pedantry. Some footnotes, relating to historical facts, are often interesting, as “apparently” anachronistic materials are found to be fitting to Gulliver’s time period after all, and these have requires some research, while others fall once again to the trap of pretending that an inconsistency is proof of another hand having worked on the text, trying to maintain the broken kayfabe.
Overall, Robinson’s experiment is to be lauded for the effort that went into it, but as I said at the beginning, the experiment is not a successful one. The English-speaking audience who has no familiarity with Kilpi but is interested in him will not find here much of what made him the master of his craft, those who do have that familiarity will be disappointed. For anyone interested in postmodernist literature though, there may be something here, structurally at least, and the translator’s introduction (the 3rd of the book’s five introductory texts) is commendable. The rest leaves me with the conclusion that Volter Kilpi cannot be translated.
Robinson is to be commended for having learned the Finnish language and gone through the immense effort required to translate even as brief a piece as Kilpi’s unfinished manuscript was, and in that translator’s introduction he shows a deep understanding of Kilpi’s inventiveness, but alas, when those untranslated, original paragraphs stand next to their translations one can only come to the conclusion that not only was something lost in translation, maybe everything was. Well, not the content, not the plot, certainly, but the presentation. Robinson has opted to go for a more Swiftian English, and that’s a justifiable decision, since to write English the way Kilpi wrote Finnish would require a James Joyce for a translator. But the tale being told is not a very gripping one, and without the language that carried the reader like a boat on waves, there’s no joy to be had from the reading.
Of course, as the subtitle implies, Robinson has done more than just translated Kilpi here. The book is an entirely new creation. One could say Kilpi’s text was merely appropriated for a more postmodernist work. Translation issues aside, how does this new book function as a work of art? It shows some initial promise, with the author’s (Robinson, not Kilpi) quest to track down some papers across various archives that turns into an engaging investigation of some early 20th century poets and how they wind up connecting to Kilpi’s manuscript. There’s a conspiracy, even, and then things get weird, with Venusian spores and amnesiac episodes.
Some of the materials Robinson added are better than others. His translator’s introduction is far and away the highest quality of these, as it showcases both professionalism and appreciation for Kilpi’s work. As a translator, Robinson is clearly competent and dedicated, but he was faced here with an impossible task, and the rest of the book reflects that impossibility.
The criticisms offered by the fictional Julius Nyrkki go to lengths to get ahead of any potential criticisms of the work by putting them in the mouth of a ridiculous antagonist, and by so doing tries to defang them. It’s cute enough, but by pointing out that this thing that has been included in the book is commenting on the book supposedly before its publication kills the illusion of the found materials as legitimate while also being unfunny, so what purpose has been served?
The pacing completely changes as soon as Kilpi’s text is replaced by Robinson’s original material. The former author was famous for his slow, plodding, meandering style, while Robinson moves at a clip, rushing from one setpiece to another, from introducing king Dick the Stiff, to the Venusians, to Gulliver & co.’s journey into the King James Bible. The briefness with which the segments Robinson wrote touch on their subjects makes the story feel utterly out of balance. Kilpi’s completed novel likely would’ve been many times longer than what he left behind, and trying to rush to a conclusion on a narrative barely begun leaves everything feeling, well, rushed.
While Gulliver initially makes a point out of how odd it is that he and the people he spoke to were using the idiomatic expressions of the King James Bible, even this convention is not committed to in spirit. To take for example Joshua’s conversation with God, no amount of ye’s and thou’s can make their conversation read as anything but contemporary, quippy writing. What is the point of setting the story in this setting (pardon the pun?) if there’s no commitment?
Further, there are the footnotes. Some writers make excellent use of footnotes in their fiction, like Terry Pratchett or David Foster Wallace (though I curse his use of endnotes), and initially I felt Robinson’s two forms of address, as translator and editor, two almost separate who contradicted one another, had great potential. And then even that goes nowhere. The pretence of found manuscripts is overemphasized as a pretence, but not in the playful way someone like John Barth would do. Saying “This is not metafiction, and I am not the author if it” in a footnote following up Gulliver contemplating if an author is directing the course of his life? A joke, sure. But not necessarily a funny one. Same goes for how repetitive some of the footnotes are, emphasizing the same inconsistencies and mistakes from the original manuscript multiple times and trying to use these as fodder for the pretence of the found materials, but the illusion had been broken so many times that it seems pointless to maintain kayfabe.
Other footnotes argue with the science of a fantasy narrative, and to give the benefit of the doubt, I assume these are more poking fun at the idea of trying to find scientific veracity in a story with time-travel whirlpools rather than genuine pedantry. Some footnotes, relating to historical facts, are often interesting, as “apparently” anachronistic materials are found to be fitting to Gulliver’s time period after all, and these have requires some research, while others fall once again to the trap of pretending that an inconsistency is proof of another hand having worked on the text, trying to maintain the broken kayfabe.
Overall, Robinson’s experiment is to be lauded for the effort that went into it, but as I said at the beginning, the experiment is not a successful one. The English-speaking audience who has no familiarity with Kilpi but is interested in him will not find here much of what made him the master of his craft, those who do have that familiarity will be disappointed. For anyone interested in postmodernist literature though, there may be something here, structurally at least, and the translator’s introduction (the 3rd of the book’s five introductory texts) is commendable. The rest leaves me with the conclusion that Volter Kilpi cannot be translated.
July 25, 2025
Postuumisti julkaistu jatko-osa Swiftin Gulliverille jäi Kilven viimeiseksi työksi. Kilpi ei saanut kirjaa koskaan valmiiksi, Gulliver ystävineen jää siis ikuisiksi ajoiksi jumiin Fantomimiaan, joka muistuttaa kovasti vuoden 1938 Lontoota (kirja on käännetty englanniksi, ja kääntäjä Douglas Robinson on Kilven muistiinpanojen perusteella jatkanut tarinan loppuun).
Kielellisestihän tämä on kilpimäistä tykittelyä, jossa keksitään paljon itse ja pyöritellään lausetta vimmatusti. Valitettavasti vuoden lukemani 1993 painos on taitettu olemattomin rivivälein, mikä yhdistettynä Kilven tyyliin ja pitkiin kappaleisiin tekee tekstistä tarpeettoman raskasta lukea.
Ensimmäisen osan loppupuolisko, jossa laiva pyörii kuukausikaupalla napavirran pyörteessä on paitsi todella epäuskottava spefiksiksi, myös kovin tylsä. Kun Fantomimiaan päästään, meno saa uutta ryhtiä, mutta sittenhän kirja jo pian loppuukin.
En siis lähtisi ihan äkkiä suosittelemaan kirjaa kenellekään, mutta jos ajatus Volter Kilvestä kehittelemässä jatkoa Gulliverin matkoihin kutkuttaa, kyllä siihen tarttua voi. On mahdollista, että paras tapa on YLE Areenasta löytyvä Esko Salervon lukema ääniversio.
Kielellisestihän tämä on kilpimäistä tykittelyä, jossa keksitään paljon itse ja pyöritellään lausetta vimmatusti. Valitettavasti vuoden lukemani 1993 painos on taitettu olemattomin rivivälein, mikä yhdistettynä Kilven tyyliin ja pitkiin kappaleisiin tekee tekstistä tarpeettoman raskasta lukea.
Ensimmäisen osan loppupuolisko, jossa laiva pyörii kuukausikaupalla napavirran pyörteessä on paitsi todella epäuskottava spefiksiksi, myös kovin tylsä. Kun Fantomimiaan päästään, meno saa uutta ryhtiä, mutta sittenhän kirja jo pian loppuukin.
En siis lähtisi ihan äkkiä suosittelemaan kirjaa kenellekään, mutta jos ajatus Volter Kilvestä kehittelemässä jatkoa Gulliverin matkoihin kutkuttaa, kyllä siihen tarttua voi. On mahdollista, että paras tapa on YLE Areenasta löytyvä Esko Salervon lukema ääniversio.
December 17, 2025
Kyllä tämä aina alkuperäiset Gulliver-tarinat voittaa. Kuuntelin Ylen äänikirjana, ja mielestäni tämä oli oikein mukaansatempaava ja jännittävä seikkailu, vaikka ei ihan Saaristosarjan tasolle nousekaan.
Displaying 1 - 7 of 7 reviews