Kirjoituskokoelma kaikesta siitä, mitä olemme 2000-luvulla katsoneet.
Twin Peaksista, Sinkkuelämästä ja Sopranosista se alkoi.Kahdessakymmenessä vuodessa TV-sarjoista on tullut visuaalisen kerronnan ja amerikkalaisen nykykulttuurin kuningaslaji. Yhtä lailla voi puhua suurten kertomusten paluusta, 1800-luvun romaanien hengessä: The Wire, Breaking Bad, Mad Men ovat meidän ajallemme samaa kuin Charles Dickensin ja Fjodor Dostojevskin romaanit omalleen.Sankareiden, ihanteiden ja nuoruuden sijasta olemme nähneet tarinoita antisankareista, dystopioista, korruptiosta ja huono-osaisuudesta: House of Cards, Orange Is The New Black, Game of Thrones ja The Handmaid’s Tale iskevät genre-eskapismin sijasta nyrkkiä nykymaailman pöytään.
Rodusta, luokasta, sukupuolesta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion murtumakohdista kertovat myös Sillan, Vallan Linnakkeen, The Crownin ja Babylon Berlinin kaltaiset eurooppalaiset sarjat.Näitä kaikkia ja paljon muutakin TV:n uudessa kultakaudessa tarkastelevat eturivin kirjailijat, toimittajat ja esseistit. Kuvaputkea ja mustetta säästämättä, älykkäästi ja tunteella.
3,5 tähteä. Parhaimmillaan aivan loistava, mutta heikoimmillaan keskinkertainen. Joitain esseitä jaksoi kuunnella, vaikken ollut sarjaa katsonutkaan (esim Sopranos tai The Wire), joissakin oli taas vaikeampi pysyä perässä. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla siitä, miksi Game of Thronesin loppu floppasi. Voimakkaana esseenä taas jäi mieleen Margaret Atwoodin kirjoihin pohjautuvien Alias Gracen ja Handmaid's Talen käsittely noin tunnin mittaisessa esseessä, jonka kuuntelin automatkan aikana pilkkopimeän tien päällä. Yllätyin myös positiivisesti The Crownin ja Strangers Thingsin oivaltavasta yhdistämisestä. Kokoelman päättää vavahduttava ja henkilökohtainen essee Chernobylistä, joka jättää koko teoksesta vahvan jälkimaun.
Erittäin laadukkaita esseitä 2000-luvun televisiosarjoista. Sellaisia lehtieseitä, joita mutustella kerta viikkoon.
Väite "essee on tekstilajeista henkilökohtaisin", ei toteudu näissä, vaan essee on pikemminkin napakkaa ja keveämpää tietokirjoittamista. Eli jäin kaipaamaan esseen laajempaa hyödyntämistä genrenä.
Erityisesti pidin niistä teksteistä, jotka uskaltautuivat olemaan kriittisiä katsomaansa kohtaan. Ja mulle parhaiten svengasi teatterin ja tv:n rajapintaa möyhivä Maria Säkön teksti.
Jani Saxellin toimittamassa tietokirjassa pureudutaan monien viime vuosikymmeninä tutuksi tulleiden tv-sarjojen ja suoratoistopalveluiden jatkokertomuksiin, niiden taustoihin ja tulkintoihin. Johanna Sinisalo, Juha Itkonen, Miina Supinen ja moni muu valottaa, mikä heidän esittelemässään sarjassa on koukuttavaa ja katsomisen arvoista.
Kirjassa esitellään mm. Sopranosin, Twin Peaksin, Sinkkuelämän, House of Cardsin, Breaking badin ja monien muiden HBO:n ja Netflixin tuotantojen juonia, tematiikkaa ja myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jos haluaa akateemisempaa näkökulmaa esim. Twin Peaks -universumiin tai mafiapomon äititraumoihin, kun Tony Sopranosin toimintaa seuraillaan peräti 86 jakson ajan.
Aikanaan Sopranos oli palkituin ja suosituin, mutta Game of Thrones jyräsi senkin, ja siitä tuli maailman suosituin viihdesarja, jolle ominaista olivat mm. fraktaalinen tarinankerronta, fantasiapiirteet yhdistettyinä vahvoihin visuaalisiin kokemuksiin, ja tietysti iänikuiseen juonitteluun ja vallantavoitteluun.
Paikoin sivutaan yhteisöllisistä kokemusta, kun tv-sarjoista on tullut useinkin jonkinlaisia keskustelun ja fanittamisen aihetta, ja tällöin voidaan jollain tasolla saada pinnallisen viihteen ohella myös tuntumaa myytteihin, joita esitellään muutamien sarjojen esittelyn yhteydessä, kun pohdiskellaan urbaania Herkules-hahmoa tai kostaja-arkkityyppiä jonkun Punisherin tapaan. Tämä Frank Castle -nimeä totteleva hahmo on kuin myyttinen sotakone ja järjestelmän ulkopuolinen toimija, jolla on ihan omat sääntönsä ja moraalinsa.
Onnistuneita analyysejä on monista eri sarjoista, ja varsinkin Taisteluplaneetta Galactican yhteys erilaisiin salaliittoteorioihin on ilmeinen, kun sekin on sijoitettu tulevaisuuteen, kun tekoäly ja robotit ovat noussee kapinaan ihmiskuntaa vastaan ja kun turvasatamaa haetaan universumin ääristä. Mutkia matkaan saattavat inhat cylonit, jotka ovat ihmiskunnan vihollisia ja jotka ovat soluttautuneet ihmisten joukkoon. Osa niistä ei tiedä olevansa edes ihmisiä, ja siitä syntyy monenlaisia selkkauksia, niin kuin arvata saattaa.
Muutamia sarjoja, joita kirjassakin esiteltiin, on tullut joskus seurailtua ihan Sopranosista alkaen joskus muinoin, kun piti telkkarista odottaa viikko seuraavan osan näkemiseen. Sittemmin sarjojen katselu ja fiktiivisten hahmojen tarinat ovat saaneet pitkälti jäädä. Usein hyviä kirjoja ja elokuviakin vesitetään venyttämällä alkuperäisen kertomuksen lisäksi ja lisäilemällä ylimääräisiä hahmoja ja dramatiikkaa, jotta tarina tuntuisi kiinnostavalta niin kuin Handmand’s talesin värikoodattu maailma, jossa on kaiken maailman seremoniat, siirtomaat sekä hallitseva eliitti Jaakobin pojat, joilla onkin keskenään ihan omat säännöt.
Tämä ei nyt jotenkin sytyttänyt. Ehkä olen lukenut liikaa tv-sarjoja käsitteleviä esseekirjoja. Tai sitten tämä ei vain ollut niin hyvä. Monen kirjoitus oli sitä osastoa, että kirjoittaja esittelee jotain sarjaa ja sen etenemistä ja sitten pieraisee sarjasta jonkun huteran ajatuksen tai kertoo, että mitä itse siitä sarjasta tykkää. Se ei musta ihan riitä esseeseen. Ystävä muisteli taannoin, mitä esseestä ylipäätään on kirjoituskoulussa opetettu, ja se oppi meni jotenkin niin, että esseetä kuljettaa ajatus ja esseessä se ajatus kehittyy. Ja se aika monesta tekstistä tässä mielestäni puuttui, se kehitys! Tykkäsin kyllä muutamasta, erikseen mainitsen Johanna Sinisalon pohdinnan Strangrer Thingsin ja The Crownin yhtäläisyyksistä ja satumaisuuksista!
Todella mielenkiintoista lukea eri kirjoittajien TV-sarjakokemuksista. Tämä kirja olisi kuitenkin voinut olla parempikin. Vaikka kirjassa tietoisesti keskitytään uuden kultakauden sarjoihin, olisi kirjo voinut olla laajempi. Mukana on paljon scifi- ja politiikkasarjoja, komediaa vain Sinkkuelämää verran.