Raija Oranen on kirjoittanut historiallisia romaaneja, jotka kertovat Suomen presidenteistä. Mauno Koiviston presidenttikautta ja eläkeikää kuvaava teos Manu taitaa olla niistä viimeinen siksi, että Koivisto oli viimeinen presidentti-instituutiota edustanut hahmo.
Tässä romaanissa jo dementoitunut Koivisto muistelee omaa uraansa ja palaa toistuvasti 1990-luvun alun vaikeisiin vuosiin, joihin sattuivat Neuvostoliiton romahdus ja Suomea koetellut lama. Koivisto jossittelee, pohtii ja fundeeraa monitulkintaisesti. Paavo Väyrysen arvostelu on poikkeavan selkeää ja ivallista - nauroin sen kohdalla. Minulla on selkeitä muistikuvia etenkin Koiviston toisen kauden poliittisista tapahtumista, ja oli kiinnostavaa palata niihin kaunokirjallisessa muodossa presidentin näkökulmasta käsin.
Kuten tavallista Oranen on tehnyt perusteellisen selvitystyön romaaniaan varten. Se ansaitsee kiitoksen. Jokin tässä kokonaisuudessa kuitenkin tökki, minkä seurauksena pidin romaanista mutta se jäi kuitenkin kokonaisuutena aika laimeaksi.