Voi "ämphäri" senthän!
Kirja, jolla oli kaikki edellytykset olla mainio, hauska ja hulvaton (kyllä, nauroin moneen otteeseen kirjan aikana, erityisesti muutamille cameo-roolin tekeville henkilöille), meni minulta pahasti pilalle sivulla 70, kun Ivalon huoltoasemalla ääneen pääsivät paikalliset asukkaat. Heidän peräpohjalaismurteensa on pseudomurretta, johon on poimittu muutamia korrekteja peräpohjalaisuuksia, mutta kieleen sekoittuu myös savolaisuuksia (myö, miun, velpoika) ja täydellisiä kielenvastaisuuksia, kuten "ämphäri". Ämpärhin voi kaataa vettä, mutta perusmuotoiseen sanaan ei h-äänne mahdu. (Pysähdyin miettimään, kaadettaisiinko vettä peräpohjolassa mieluummin sankhon kuin ämpärhin; ehkä jossain kohti teen tästä gallupin.)
Jonkin yksittäisen murrevirheen olisin saattanut pystyä ohittamaan, mutta harmikseni jokaisessa ivalolaisten puhujien murretta imitoivassa repliikissä on merkittäviä murteenvastaisuuksia tai vähintään murrepiirteiden esiintymien epäloogisuutta, jota ei voi selittää yleiskielistämisellä – kokonaan murteisten repliikkien kirjoittaminen ei tietenkään olisi lukijaystävällistä. Tämä sapetti siinä määrin, että pistin kirjan tauolle melkein kolmeksi viikoksi. (Korjaan: kyllä siellä on yksi paikallisen puhujan ei-yleiskielinen repliikki, jossa ei ole murteenvastaisuutta: "Jo vain menhän!")
Kirjailija kertoo, että hän on saanut murteiden kanssa apua, ja juuri näin pitäisi toimia jokaisen, joka yrittää kirjoittaa jotain muuta kuin omaa kotimurrettaan. Ikävää, että hänen peräpohjalaisten murteiden informanttinsa ei ole hallinnut edes kyseisen murteen itsestäänselvyyksiä, eikä kustannustoimittajakaan ole pysähtynyt tätä aspektia tutkimaan. Tällaisena kohtaus Ivalossa valitettavasti toistaa samoja vähätteleviä stereotypioita, joita niin monet peräpohjalaisia murteita imitoineet hauskuuttajat (tai "hauskuuttajat") ovat vuosikymmenten varrella viljelleet.
Peräpohjalaiselle murteelle tyypillisen h:n päältä puhumisen periaatteen tiivistää osuvasti Harri Mantilan väitöskirjan (1992) nimi "Ei tääläkhän senthän jokhaishen sanhan hootakhan panna"*.
Muiden murteiden esiintymiä repliikeissä en kykene arvioimaan, mutta voisin kuvitella, että itäsuomalaisen kirjalijan savolaismurteistukset osuvat paremmin maaliinsa.
Jos jättää tämän minua isosti nyppivän murreseikan huomiotta, kirja on hauska ja vetävästi kirjoitettu. Tarinan lähtöasetelma on sopivan päätön, mutta kertojan lähtökohdista uskottava. Kuten tällaiseen vaellusromaaniin sopii, matka on määränpäätä tärkeämpi. Suosittelen lämpimästi lievästi vinksahtaneen huumorin ystäville (kunhan skippaatte ne ivalolaisten murteisuudet).
*Alkuperäisessä tekstissäni olin kirjoittanut väitöskirjan nimeen muodon "johkaishen", joka ei tietenkään ole korrekti. Vieritän syyn virheestäni Helsingin yliopiston kirjaston harteille, sillä kopioin väärin kirjoitetun kirjan nimen heidän tietokannastaan (enkä ole ollut ainoa: esimerkiksi Kalevassa on 24.4.2021 julkaistussa jutussa käytetty kirjasta väärin kirjoitettua nimeä). Seuraavaksi siis korjauskehotus Helsingin yliopiston kirjastoon.