Lupaus on yhtä aikaa kauhea ja kaunis ja kauhean surullinen romaani paitsi ajankohtaisesta ilmastoahdistuksesta ja sen syvistä vaikutuksista ihmisiin, myös romaani lupauksista. Se kysyy, mitä vanhemmat voivat lopulta lapsilleen luvata, mitä me voimme luvata toisillemme, mitä maailma voi luvata meille? - Tai me maailmalle ja luonnolle, näinä aikoina, kun vedet nousevat ja jäätiköt sulavat, ihmiset etääntyvät toisistaan, kasvavat ja vanhenevat ja unohtavat.
Romaanissa ei saarnata eikä selitetä, vaan näytetään episodeja tarinan keskushenkilöiden elämästä niin Suomen Linnanmäellä ja lastensairaalassa, englantilaispuutarhassa, Grönlannin sulavilla jäätiköillä, maan alla henkilökohtaisessa väestönsuojassa kuin muistoissakin.
Ihailen sitä vaivattomuutta, jolla Puikkonen tässä romaanissa solmii aikatasot, näkökulmat, arjen ja hienovaraiset, dystooppiset ainekset (jotka voisivat olla jo tätä päivää: älypaidat, loppuva ruoka, kuumenevissa kesissä lisääntyvät punkit, rajalle ammutut ilmastopakolaiset, toisiaan vastaan nousevat ihmiset, avuttomat poliitikot, nousevat vedet...) yhteen, tarinaksi, joka on kaunis ja pelottava ja surullinen kuin laulu.