Katri Vala (oikealta nimeltään Karin Alice Heikel o.s. Wadenström, 11. syyskuuta 1901 Muonio – 28. toukokuuta 1944 Eksjö sanatorium, Ruotsi) oli suomalainen opettaja, runoilija ja suomentaja.
Tulenkantajat-ryhmän tunnetuimpiin nimiin kuulunut Katri Vala julkaisi esikoiskokoelmansa 1924. Hänen vapaamittainen lyriikkansa herätti myös kiivasta keskustelua. Hän kirjoitti Tulenkantajien lehteen nimimerkillä Pecka. Katri Vala oli 1930-luvulla mukana perustamassa myös vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaa. Hänen kirjallisessa tuotannossaan tältä ajalta näkyvät pasifismin ja fasisminvastaisuuden teemat. Suuren maailmanpalon ennakointi hallitsi vuonna 1942 ilmestynyttä jäähyväiskokoelmaa Pesäpuu palaa, joka oli suurimmalta osin kirjoitettu jo ennen sotia.
"En ole lipunkantaja en kotkasydäminen tiennäyttäjä matkallanne aamun maahan. Olen virran partaalla paju, jonka lävitse tuulet puhaltavat, josta maailman kapinallinen henki taittaa yksinkertaisen pillin soittaaksensa sävelmän, jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta ja hiukan aamunsarastusta."
Valan runot iskivät suurimmilta osiltaan, luontofiilistelyt sai jopa tälläisen kaupunkilaisjupin herkistymään. Lukuunottamatta "Sininen ovi" -kokoelmaa, joka jätti aika paljon toivomisen varaa, oli tämä kyllä mieluisaa luettavaa.
Elää, elää, elää! Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, terälehdet äärimmilleen auenneina, elää ihanasti kukkien, tuoksustansa, auringosta hourien - huumaavasti, täyteläästi elää! Mitä siitä, että kuolema tulee! Mitä siitä, että monivärinen ihanuus varisee kuihtuneena maahan. Onhan kukittu kerta! On paistanut aurinko, taivaan suuri ja polttava rakkaus, suoraan kukkasydämiin, olemusten värisevään pohjaan asti!
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden - kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!
Istuin hiljaa kivellä, Vuokko värisi jalkaini juuressa. Lännestä hohti vielä opaalinkeltainen valo, mutta puitten alla oli jo aivan sinistä. Ilma oli kiihkeää, makeaa ja raskasta. Taivas ja maa tihkuivat hunajaa, pakahduttavaa houretta. Kasvit ja eläimet värisivät.
Olen uneksinut ihanasti taivaan tähtisen viitan liepeissä, olen herännyt auringon huutoon puutarhani kasteisissa puissa. Mustilta vuorilta juoksee virta, sen erämaatuoksuiset laineet huuhtovat nauraen jäseneni.
Yöllä on varmaan joku jumala kulkenut puutarhassani: kaikki unikot ovat auenneet. Tuskin uskallan astua ulos, pelkään palavani pienissä liekeissä. (Linnunlaulun huumaava helinä kuin salaisen suihkulähteen pisarat putoaa helmeillen ylitseni. Oi aavikon tuuli, vie kauas minun itkevä ja naurava sydämeni!)
Sydämeni on täynnä itkua ja naurua. Kuljen kasteista polkua, ja metsätähden teriä on takertunut varpaisiini. Sopertelen huumaantuneena: »Jumala, sinä olet hyvä!» Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita, tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia.
Oi ihana kuumuus, kuinka otat hyviin käsiisi minun palelevan sieluni! Nyt suljen silmäni ja annan jäsenteni levätä. Olen raukea ja kuuma, olen aivan läpikuultava täynnä sulanutta aurinkoa enkä jaksa pudistaa kasvoiltani pois unikon varisseita terälehtiä.
Olen koko päivän katsonut kirjoja, kahta suurta kirjaa kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista. Olen aivan hengästynyt niiden kauneudesta. Ja kun kohotin pääni, katsoit sinä, Jumala, olkapääni yli kirjoihin. Ja äkkiä minä rakastin sinua. (»Olit kai hyvin nuori», sanoin, »kun loit nämä? Etkö iloinnut, kun ne säteillen kuin jalokivet ja tummunut kulta pyrähtivät taitavista sormistasi? Miten paljon hyödytöntä ja kaunista olet luonut. Sitten loit ihmisen, ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhmää, yhteiskuntia ja sotalaitoksia. Oi, olemme niin väsyneet niihin! Olisitpa sinä vielä nuori! Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset ja salaperäisenä ja säteillen tulisit luokseni ja tarttuisit käteeni kuin suuri veli hyvin pienen sisaren käteen ja veisit minut katsomaan tekojasi. Silmäni tulisivat suuriksi hämmästyksestä, ja sinä olisit hiukan ylpeä.» Katselen yhä kirjojani, ja sinä, Jumala, katsot kauas ja hymyilet surullisesti. Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?)
Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy. Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringon- nousujen tuoksu!
Heräsin - aurinko poreili kultaisena lähteenä aamu-usvassa, vuokot olivat puhjenneet hiuksieni läpi, ja korvieni simpukoissa solisi linnunlaulun hopeameri.
Me kuljemme kadulla, Sinä Joka Olet Tuleva ja minä ja meidän on nälkä. Ikkunain takana punaisia omenapyramiideja, appelsiinien meheviä aurinkoja, rypäleiden kuultavia helmivuoria. Oven avautuessa ahmimme tuoksuja. Ja sinä sanot; syö!
Kaukaisuus huumaa. Ajatus on lintu, jota kutsuu meren toinen ranta. Tahdon kulkea tähtipolkua vierivien maailmoiden ohi, nousta pilviportaita, löytää huipun, lainata auringot silmikseni, nähdä, kuulla, tietää, mikä on alku ja elämä, kärsimys, kuolema, autuus.
Mikään ei ole niin valoisaa kuin sisareni nuoruus. Hänen kultaisen päänsä ympärillä hohtaa hämärä ilta. Tänään hänen silmänsä ovat uudet, ne eivät ole enää lapsen silmät, ne ovat arat ja kiihkeät puhtaan otsan alla. Hän kumartuu kuuntelemaan värisevää sydäntään. Se on kuin nuori, heleä metsä, kevätsateessa suhiseva.