Kootut runot

by Katri Vala

Kaukainen puutarha
Sininen ovi
Maan laiturilla
Paluu
Pesäpuu palaa

Genres: Poetry, Finnish Literature

597 pages

First published January 1, 1945

About the author

Katri Vala (oikealta nimeltään Karin Alice Heikel o.s. Wadenström, 11. syyskuuta 1901 Muonio – 28. toukokuuta 1944 Eksjö sanatorium, Ruotsi) oli suomalainen opettaja, runoilija ja suomentaja.

Tulenkantajat-ryhmän tunnetuimpiin nimiin kuulunut Katri Vala julkaisi esikoiskokoelmansa 1924. Hänen vapaamittainen lyriikkansa herätti myös kiivasta keskustelua. Hän kirjoitti Tulenkantajien lehteen nimimerkillä Pecka.
Katri Vala oli 1930-luvulla mukana perustamassa myös vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaa. Hänen kirjallisessa tuotannossaan tältä ajalta näkyvät pasifismin ja fasisminvastaisuuden teemat. Suuren maailmanpalon ennakointi hallitsi vuonna 1942 ilmestynyttä jäähyväiskokoelmaa Pesäpuu palaa, joka oli suurimmalta osin kirjoitettu jo ennen sotia.

Reviews

[Rasmus Tillander · Rating 4 out of 5]

"En ole lipunkantaja
en kotkasydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta."

Valan runot iskivät suurimmilta osiltaan, luontofiilistelyt sai jopa tälläisen kaupunkilaisjupin herkistymään. Lukuunottamatta "Sininen ovi" -kokoelmaa, joka jätti aika paljon toivomisen varaa, oli tämä kyllä mieluisaa luettavaa.

[Milja · Rating 4 out of 5]

Kauneimmat runot:

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden -
kultaiseen veteen on uinut
musta, huikaistunut lintu!

Istuin hiljaa kivellä,
Vuokko värisi jalkaini juuressa.
Lännestä hohti vielä opaalinkeltainen valo,
mutta puitten alla oli jo aivan sinistä.
Ilma oli kiihkeää, makeaa ja raskasta.
Taivas ja maa tihkuivat hunajaa,
pakahduttavaa houretta.
Kasvit ja eläimet värisivät.

Olen uneksinut ihanasti
taivaan tähtisen viitan liepeissä,
olen herännyt auringon huutoon
puutarhani kasteisissa puissa.
Mustilta vuorilta juoksee virta,
sen erämaatuoksuiset laineet
huuhtovat nauraen jäseneni.

Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.
(Linnunlaulun huumaava helinä
kuin salaisen suihkulähteen pisarat
putoaa helmeillen ylitseni.
Oi aavikon tuuli,
vie kauas minun itkevä ja naurava sydämeni!)

Sydämeni on täynnä itkua ja naurua.
Kuljen kasteista polkua,
ja metsätähden teriä
on takertunut varpaisiini.
Sopertelen huumaantuneena:
»Jumala, sinä olet hyvä!»
Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita,
tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia.

Oi ihana kuumuus,
kuinka otat hyviin käsiisi
minun palelevan sieluni!
Nyt suljen silmäni
ja annan jäsenteni levätä.
Olen raukea ja kuuma,
olen aivan läpikuultava
täynnä sulanutta aurinkoa
enkä jaksa pudistaa kasvoiltani pois
unikon varisseita terälehtiä.

Olen koko päivän katsonut kirjoja,
kahta suurta kirjaa
kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista.
Olen aivan hengästynyt niiden kauneudesta.
Ja kun kohotin pääni,
katsoit sinä, Jumala,
olkapääni yli kirjoihin.
Ja äkkiä minä rakastin sinua.
(»Olit kai hyvin nuori», sanoin,
»kun loit nämä?
Etkö iloinnut, kun ne säteillen kuin jalokivet
ja tummunut kulta
pyrähtivät taitavista sormistasi?
Miten paljon hyödytöntä ja kaunista olet luonut.
Sitten loit ihmisen,
ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhmää,
yhteiskuntia ja sotalaitoksia.
Oi, olemme niin väsyneet niihin!
Olisitpa sinä vielä nuori!
Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset
ja salaperäisenä ja säteillen tulisit luokseni
ja tarttuisit käteeni
kuin suuri veli hyvin pienen sisaren käteen
ja veisit minut katsomaan tekojasi.
Silmäni tulisivat suuriksi hämmästyksestä,
ja sinä olisit hiukan ylpeä.»
Katselen yhä kirjojani,
ja sinä, Jumala, katsot kauas
ja hymyilet surullisesti.
Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?)

Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringon-
nousujen tuoksu!

Heräsin - aurinko poreili kultaisena lähteenä
aamu-usvassa,
vuokot olivat puhjenneet hiuksieni läpi,
ja korvieni simpukoissa solisi
linnunlaulun hopeameri.

Herätessäni unesi äärellä
ojensin käteni hengitystäsi kohden,
niinkuin väsynyt vaeltaja öisellä aavikolla
ojentaa iloiten kätensä
päin nuotiotulta.

Me kuljemme kadulla,
Sinä Joka Olet Tuleva ja minä
ja meidän on nälkä.
Ikkunain takana punaisia omenapyramiideja,
appelsiinien meheviä aurinkoja,
rypäleiden kuultavia helmivuoria.
Oven avautuessa ahmimme tuoksuja.
Ja sinä sanot; syö!

Kaukaisuus huumaa.
Ajatus on lintu, jota kutsuu
meren toinen ranta.
Tahdon kulkea tähtipolkua
vierivien maailmoiden ohi,
nousta pilviportaita,
löytää huipun, lainata auringot silmikseni,
nähdä, kuulla, tietää,
mikä on alku ja elämä,
kärsimys, kuolema, autuus.

Mikään ei ole niin valoisaa
kuin sisareni nuoruus.
Hänen kultaisen päänsä ympärillä
hohtaa hämärä ilta.
Tänään hänen silmänsä ovat uudet,
ne eivät ole enää lapsen silmät,
ne ovat arat ja kiihkeät
puhtaan otsan alla.
Hän kumartuu kuuntelemaan
värisevää sydäntään.
Se on kuin nuori, heleä metsä,
kevätsateessa suhiseva.