Pölyn ylistys

by Silvia Hosseini

Silvia Hosseini kirjoittaa esikoisteoksessaan Leonard Cohenin kehnoimmasta albumista, lifestyle-blogeista, rajusta seksistä, Dubaista ja Al Pacinon huudosta. Hän hakee lohdutusta huonoudesta, sillä osa huonoista on hyviä huonoja.

Genres: Essays, Nonfiction, Audiobook, Finnish Literature, Feminism

185 pages, Paperback

First published January 1, 2018

About the author

Silvia Hosseini on suomalais-iranilainen esseisti, kriitikko ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri, ja tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin laululyriikasta.

Hosseini on ollut kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön vieraileva päätoimittaja. Hänen esikoisteoksensa Pölyn ylistys ilmestyi helmikuussa 2018 ja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Teos oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Reviews

[Reetta Rönkä · Rating 2 out of 5]

Olisin halunnut pitää tästä enemmän. Suoraan sanottuna tämä oli minusta ajoittain aika epäkiinnostava (ehkä jopa tylsä) ja vähän ylimielinen kirja. Tavallaan ymmärrän sen, että intellektuelli kirjailija haluaa kirjoittaa hyvin intellektuelleja tekstejä (eikä siinä mitään, antaa mennä vaan, esseet ovat mielestäni vähän kuin kirjamaailman podcasteja = saa olla tosi niche-kamaa niche-porukalle), mutta joissain kohdissa kirjaa kulttuurielitismi oli mielestäni liiallista, varsinkin kun se tuntui kohdistuvan muihin ihmisiin. Kirjan epäkiinnostavuuteen vaikuttivat esseiden aihevalinnat, en vain syttynyt niistä tai löytänyt niistä mitään a) samaistuttavaa b) uutta kiinnostavaa ajateltavaa. Poikkeuksena Dubai- ja R. Kelly -esseet, niiden pohdinta oli mielenkiintoista. En tiedä, ehkä luin tämän huonoon hetkeen tai huonolla asenteella, mutta tämä ei kyllä lunastanut odotuksia.

[Laura · Rating 5 out of 5]

Tämä oli ihan hurjan hyvä. Koukuttava esseekokoelma, joka sai kiinnostumaan asioista, jotka ei lähtökohtaisesti mielenkiinnonkohteisiin kuuluneetkaan. Ajassa kiinni oleva, mutta silti aivan omanlaisensa, omaäänisensä teos, joka ei alleviivaa, mutta antaa järisyttävän määrän uutta ajateltavaa. Hosseinin tapa yhdistellä asioita on mieletön, ja näiden tekstien rakenne aivan omanlaisensa. Raikas ja terävä, esseistiikkaa parhaimmillaan.

4,5 tähteä.

[Maria · Rating 5 out of 5]

silvia oli mun äidinkielen opettaja lukiossa. erityisen pysäyttävä lukukokemus tää oli juurikin siksi, että silvia oli se, joka opetti mut rakastamaan esseetä kirjallisuuden lajina. kiitos sivistyksestä, inhimillisyydestä ja rakkaudesta kirjoittamiseen <3

[Ulla | tarinannuppuja · Rating 5 out of 5]

Äärimmäisen älykkäitä ja viihdyttäviä esseitä, joita on ilo lukea! Silvia Hosseini yhdistelee yllättävältäkin tuntuvia asioita toisiinsa, assosioi ja viittaa ja siteeraa, ja koko ajan lukiessani koen, että nyt ollaan ihastuttavan sivistyneen ihmisen ajatusten äärellä. Samaa mieltä ei tarvitse olla, tärkeintä on, että mieltäni ravistellaan ja aivoni kietoutuvat yllättävien ajatusten ympärille.

Hosseini saa minut kiinnostumaan sellaisistakin asioista, joista en ole aiemmin tiennyt välittäväni: esimerkiksi Leonard Cohenin huonoin levy ja levyn lyriikan ongelmalliset naisrepresentaatiot kiinnostavat, vaikka olen elämäni aikana tainnut kuulla korkeintaan kaksi kappaletta Cohenilta. Sisältömarkkinointia, Dubain mahdottomuutta sekä museoiden pölyisyyttä käsittelevät esseet nousevat kuitenkin suosikeikseni. Pakko varmaan ostaa tämä omaksi, jotta voin alleviivata suosikkikohtani ja palata kiehtovimpien oivallusten äärelle! 4,5/5

[Elina Mäntylammi · Rating 3 out of 5]

Silvia Hosseini kirjoittaa intohimoistaan taidokkaita esseitä. Pölyn ylistys on parhaimmillaan säkenöivää ja oivalluttavaa luettavaa. Varsinkin viittaukset kirjallisuuteen ilahduttavat mieltä.

Loppujen lopuksi olisin halunnut innostua vielä enemmän, mutta esseitten aiheet eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin Hosseinin notkea ajatuksenjuoksu. Jos tämä oli kokoelma "hyvistä huonoista", niin entäs kun Hosseini kirjoittaa "hyvistä hyvistä". Jään odottamaan tajunnanräjäyttäjää.

[Heidi · Rating 4 out of 5]

Nämä ovat eittämättä tarkasti ja itseä säästelemättä kirjoitettuja esseitä. Helposti omaksuttavia mutta sivistyneitä ja sisältörikkaita tekstejä populääreistä ja henkilökohtaisista aiheista sulassa sovussa ja suhteessa. Jokin jätti kuitenkin etäälle minut lukijana tämän kokoelman kanssa, vaikka Hosseinin esseet ovat aiemmin, yksittäisinä luettuina, hyvinkin liki ja siinä likellä tärkeiksi tulleilta. Ehkä taide-esseekokoelmia ei ole tarkoitettu luettavaksi putkeen tai yhtenäisenä kokoelmana kirjoituksia ylipäänsä?

[Jenny Kangasvuo · Rating 5 out of 5]

Tämän lukeminen tuotti puhdasta iloa. Luin sen kahdessa rupeamassa, osaamatta lopettaa - olisin lukenut yhdeltä istumalta, jos olisin ehtinyt. Teksti oli kirkasta, rouheaa ja viiltävää, ajatukset sinne tänne heiteltyjä ja monimuotoisia, mutta silti syvällisiä. Liian usein esseet ovat pelkkää oman erinomaisuuden ja sivityneisyyden esittelyä, koukeroista tekotaiteellista kieltä ja epäselviä ajatuksia. Pölyn ylistyksessä sen sijaan oli yllättäviä ristiinvalotuksia ja rinnastuksia, Sons of Anarchy -tv-sarjasta BDSM-seksiin ja ensimmäiseen maailmansotaan; Dubain keinotekoisuudesta aavikon tyhjyyteen; kliseisistä kliseisimmän esseenaiheen eli Albert Camus'n Sivullisen analyysistä Tangomarkkinoille. Teksti haastoi dialogiin kanssaan, teki mieli alkaa kirjoittaa vastinetta joillekin esseille, erityisesti nimiesseelle. Joskus tuntuu siltä, että essee on tosi kulunut ja väsynyt kirjallisuudenlaji, mutta tämän kirjan luettuani uskon taas esseeseen.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Hosseinin esseissä sukelletaan ihastuttavan omaäänisesti pohdiskellen muun muassa sivullisuuden, taiteen, populaarikulttuurin, seksin ja lifestyle-blogien ytimeen. Kaikkea yhdistää utelias ja lämmin tavoite ymmärtää ihmistä ja ihmisyyttä niiden kautta.

Pidän hurjasti Hosseinin tavasta tarttua pelkäämättä arkipäiväiseen ja pieneen -kuitenkin niin, että esseet laajenevat (ainakin parhaimmillaan) arkipäiväisyydestä syviin ajatuksiin ja oivalluksiin. Odotan kovasti ensi vuoden puolella ilmestyvää toista esseekokoelmaa!

[Riikka Koo · Rating 5 out of 5]

Ihana. Kuulas ja rosoinen. Ihan sama, oliko esseen aihe lähtökohtaisesti kiinnostava vai ei – tekstit olivat upeita. Ja sitten vielä: essee Leijonakuningas-laulusta!

[Tilda · Rating 4 out of 5]

Täytyy sanoa, että lukijan oma yleissivistys ja popkulttuuritietämys oli turhan heikkoa, jotta tästä olisi saanut kaiken irti. Mielenkiintoista ajattelua, jota oli ihanaa kuunnella. Hieman oli punainen lanka hukassa, mutta sellaista on elämä.

[noorannina · Rating 2 out of 5]

Tuntuu etten saanut näistä esseistä paljoakaan irti. Päällimmäisenä mieleen jäi Hosseinin turhautuneisuus, muiden arvostelu ja älykkyys.

[Piita · Rating 5 out of 5]

Upea esseekirja, vähän kuin fennoskandinaavinen versio The Bad Feminististä tai kurasta nauttivan opettajan kontribuutio ruskeana tyttönä olemiseen. Meinasin antaa neljä tähteä, koska tää oli tosi hyvä lääväisessä snobiudessaan (vaikka osa Cohen-jutuista menikin mulla ohi, eikä tää ollut niin käppäisyydessä rypemistä mitä odotin), mutta annankin viisi, koska musta on ainakin yhden tähden arvoista, että pienen maan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalla on pokkaa julkaista tällaista.

[Linnea]

Odotin takakannen perusteella iloista tai ainakin hilpeää rypemistä "huonojen asioiden" parissa, sain omakohtaisia ja analyyttisiä esseitä, jotka pääasiassa sivusivat huonoja asioita mutta käsittelivät myös paljon muuta. Ensimmäinen essee (Lifestyle-torakat) kiukutti, viimeinen (Pölyn ylistys) ilahdutti.

[Minni · Rating 4 out of 5]

"Eikä upeinkaan Botticelli, Vermeet, Picasso tai Moore jätä samanlaista muistijälkeä, aiheuta sielussa samanlaista pysyvää muutosta kuin hyvä kirja. Vika ei ole museoissa tai taiteessa sinänsä, vaan vajavaisessa mielikuvituksessani, jota kuvat harvoin jaksavat kannatella. Jotta olisi ajatuksia, on oltava lauseita."

[Laura Kolehmainen]

Silvia Hosseini
Pölyn ylistys

En oikeastaan tykännyt Hosseinista, hänen äänestään, pointeistaan, tavastaan kirjoittaa. Siinä oli mielestäni jotain liian pakotettua, väkinäistä, itseään koko ajan liikaa selittävää. Esitysttämistä, kai. Tämä siltä osin, kun hän sekoittaa omaa kokemustaan esseeseen.

Siltä osin kun Hosseini solahtaa kirjallisuusessee -genreen, oli kuin olisi lukenut lukion esseitä, niitä kympin suorituksia. Suuhun ei jäänyt oivalluksen makua, uuden ymmärtämistä, riemukasta ehdotusta: tässä on kyse tästä! Taidokasta käsitteiden purkua toki, ja määrittelyjäkin, mutta jollain lailla minusta hengetöntä. Ehkä jäin kaipaamaan eheämmän maailmankuvan, jonkin johtopäätöksen esittelyä?

Koko teoksen viimeinen, kirjan nimikkoessee oli tähän poikkeus. Varmaan samasta syystä, jonka johdosta nautin Cuskin Ääriviivoista niin paljon: Pölyn ylistyksessä on kyse siitä, että kaikki meidän saavutuksemme tulevat hautautumaan pölyyn. Kaikki hohdokas, kohottava ja ylevä, vaikkapa kuvataiteen mestariteokset museoissa, ovat yhteen koottuina ihmisille liikaa ja niin yleväsieluisinkin meistä kiiruhtaa museossa keskimäärin puolen tunnin kiertämisen jälkeen kakkukahveille museon kahvilaan. Cuskiin samastan tämän (minusta tarkan ja toden!) havainnon johtopäätöksen perusteella: elämässä ei ole kyse hienouksista vaan tavallisuudesta, banaaliudesta ja yksittäisistä hohdon ja kohottautumisen hetkistä.

Itse olen varsinkin parikymppisenä jahdannut hohtoa, erityisyyttä, ylempää ja parempaa maailman ääristä. Olen liftaillut ympäriinsä pitkin autiomaita ja viidakkoja, hankkiutunut vaaratilanteisiin ja rikkonut sääntöjä jälkikatsannossa nimenomaan jonkin muun, paremman löytämiseksi. Mutta kaikkeen vaaraan, riskeihin ja erillisyyden tuntuun turtuu.

Hosseinin toinen essee peilaa Camus’n ja Kamel Daoudin kuvauksia sivullisuudesta: Camus’n eksistentialistista, nihilististäkin erillisyyttä ja muista erottautumista, kaiken yhdentekevyyttä ja Daoudin kuvaamaa rakenteellista sivullisuutta, sitä kuinka eri ihmisten elämillä on eri määrä väliä riippuen esimerkiksi siitä, onko arabi vai ranskalainen. Kumpaakin tapaa katsoa sivullisuutta on helppo ymmärtää, vaikka ensimmäinen näyttäytyykin jälkimmäisen valossa snadisti porsastelevalta ja ällöttävältä.

Totuus on kuitenkin se, että mun omassa hohdon jahtaamisessa on ollut kyse nimenomaan tuosta ensimmäisestä lajista: sitoutumisen pelkoa kaikkeen epähohdokkaaseen, jotten itse “alentuisi”. Ja joo, ajattelen nykyään että ainakin tietynlajiset eksistentialismi ja nihilismi ovat tällaista ylimielisyyttä, joka ainakin itseäni nykyään lähinnä työntää luotaan sekä epätotena että inhottavana asennoitumisena maailmaan ja muihin ihmisiin.

Ja sitten päästäänkin tarinan opetukseen: mielestäni on rehellistä ja rohkeata myöntää elämän pienuus ja varsinkin itsen pienuus ja epähohdokkuus. Se on ollut ainakin mulle tosi nautinnollista. Ehkä loppukohotuksena sanon vielä senkin, että nykyään niitä hohdon hetkiä eivät ole mitkään omat suoritukset, vuoren huiputukset, merirosvojen pakeneminen tai muu sellainen ekstriimi, vaan yhteisyyden kokemukset. Kyse voi olla vaikka hyvästä keskustelusta tai seksistä, tai jonkin isomman asian tekeminen yhdessä muiden kanssa. Vika viittaa tietty poliittiseen vaikuttamiseen eli meidän yhteisen olemisen ehtojen ja ihmisten elämien kehyksen, arjen määrittelemiseen. Kaikki edellämainitut ovat mahdollisia vain sosiaalisesti.

Vielä (kuva)taiteesta loppulause: vaikka Ateneumissa onkin kiire pullavitriinille, kyllä yksittäiset teokset voivat tuoda samanlaisia euforian hetkiä kuin nuo listaamani muut hohdon muodot. Siinäkin on musta kyse sosiaalisesti välitetystä asiasta: teos on onnistunut kommunikoimaan jonkin asian, tunteen, jolle on jokin vastine omassa sydämessä ja kokemushistoriassa. Sekös värähdyttää.

[Heidi]

Henkilökohtainen, omaääninen esseekokoelma populaarikulttuuriin liittyvistä ilmiöistä ja ihmisten kulttuurista havaintoja noin yleensä.
..
Leonard Cohen ja levyllinen misogynististä pohjanoteerausta, Al Pacinon ylevät sävärit (repesin kuinka Burken subliimi oli hienosti sovellettu Al Pacinon elokuvallisiin nauruihin!), Albert Camus ja sivullisuuden kategoriat, R.Kelly ja voimabiisien inha patriotismi (mm.) ja niin edelleen. Esseekokoelmassa pöllytettiin myös lakanoita ja Dubain kapitalistista ja överiutopistista arkkitehtuuri-ideologiaa. Lopussa taideähkyä, sivistyksen pohdintaa ja ajankuluun unohtumista, mikä on ookoo.
..
Luin tämän, koska ajattelin, että minun pitäisi, vaikka tiedän, että esseistiikan lukeminen ei ole lempipuuhaani. Ei kovin hyvä lähtökohta lukea kirja. Ajattelen, että kotimainen esseekirjallisuus kaipaa myös naisten ääniä, kokemusta ja sivistynyttä asennetta erilaisiin ilmiöihin. Sitä Silvia Hosseinin kokoelma tarjosi aukeama aukeamalta.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Tämäpä olikin hyvän tovin ensin kirjaston omassa hyllyssä, sitten kirjaimellisesti omassa hyllyssä odottamassa vuoroaan. Nyt osui sitten oikea hetki. Pölyn ylistys onnistui täyttämään odotukset, tämä oli oikein nautinnollinen paketti esseistiikkaa.

Aiheet olivat kautta linjan enimmäkseen kiinnostavia – joku satunnainen tv-sarja ei nyt sano mitään, mutta siihenkin saatiin kytkettyä jotain kiinnostavaa. Leonard Cohen miellytti aiheena, lifestyle-bloggaajille ilkeily toimii aina, taidemuseoista kirjoitettiin fiksuja. Silvia Hosseini on älyllinen, elitistinen ja vähän häijy. Sopii minulle, mutta helppo uskoa, että joitain Hosseinin tyyli repii vastakarvaan.

Hyviä esseitä on aina kiinnostavaa lukea ja Pölyn ylistys menee ehdottomasti sinne hyvien puolelle, vaikka erilaista huonoutta aiheidensa lähtökohdiksi nostaakin. Toivottavasti Hosseini kirjoittaisi lisää.

[Sara · Rating 3 out of 5]

Hmm. Hyvin kirjoitettuja esseitä aiheista, jotka eivät aina ihan puhutelleet. Lifestyleblogien kritiikki on mainio, herkullinen, juuri sopivan ilkeä ja kauan kaivattu. Vaikka muiden esseiden teemat ovat ihan kiinnostavia, käytännön esimerkit ja lähestymistapa eivät jaksaneet innostaa. Välillä oli myös jopa vähän tylsää. En ole kauhean kiinnostunut yhdysvaltalaisesta populaarikulttuurista, väkivaltaisista tv-sarjoista tai Hollywoodin miesnäyttelijöistä, eikä Camus'kaan oikein iske. Muutenkin tässä on liikaa miehiä, vaikka heitä ja heidän taidettaan kriittisesti käsitelläänkin. Pölyn ylistys on välillä aikamoista snobbailua ja elitismiä mutta myös yksittäisiä oivalluksia, joiden äärelle pysähtyä.

[Nelli · Rating 2 out of 5]

En löytänyt muiden arvioista ainakaan nopealla selauksella tätä, mutta Hosseinin Dubai -esseessä on niin jäätävää läskifobiaa, että en pysty antamaan enempää tähtiä. Nautin erityisesti Leonard Cohen -analyysistä, mutta kokonaisuutena tää tuntui hajanaiselta ja sekavalta. Hosseini on selvästi paljon lukenut ja tietää asioista ja pidän hänen kirjoitustyylistään, mutta silti tekstistä paistaa vähän läpi inhottava ylemmyyden tunne.

[Ville Verkkapuro · Rating 5 out of 5]

My god, how I loved this book.
Hosseini has the sharpest pen and a fierce, fearless brain.
In every sentence there’s a bookshelf of books, a lifetime of reading. Very heavy knowledge, yet a superbly light and fun touch.
I’m blown away. And I’m not even a fan of essays!
Can’t wait for the next one.

[Laura Walin · Rating 4 out of 5]

Tämä kirja vaikutti Nylén-pastissilta, hyvässä mielessä. Hosseinin tyyli on hyvin samankaltainen, omia kantojaan häpeämättömän julkeasti esittävän ihmisen tyyli. Samoin aiheet ovat nylenmäisiä, joskin hieman enemmän populaarin ja low brow'n laidalta. Morrisseyn asemesta pohditaan Cohenia, performanssitaiteen asemesta kansallismuseoita ja italialaisen taide-elokuvan asemesta Al Pacinoa.

Mitä pitemmälle esseekokoelmaa luin, sitä enemmän se muodostui Hosseinin omaksi. Hosseini tuo itseään ja omaa ruumiillisuuttaan paljon paljaammin näkyville kuin Nylén konsanaan, ja itseäni ilahduttaa se, että hän kirjoittaa tavallisemmista asioista ja löytää niistä jotain erityistä, välillä ylevääkin.

[Samu · Rating 3 out of 5]

Sanotaan vaikka ensimmäiseksi, että en taida olla tarpeeksi älykäs ihminen ymmärtämään kaikkea, mitä Hosseini esseillään haluaa sanoa. Al Pacino ja Leonard Cohen eivät olleet itselle erityisen kiinnostavia, mutta muuten ihan erinomaisia tekstejä, vaikka tosiaan varmaan paljon lensi pään yli iloisesti visertäen. Jonkun verran samaistumista, paljon myös hämmennystä. Jäin miettimään, miksi juuri nämä kaikki muodostavat kokoelman. En taida kamalasti esseitä lukea, laitettakoon kaikki ymmärtämättömyys vaikka sen piikkiin.

[Sofia | kirjakuu · Rating 2 out of 5]

Parhaita kohtia olivat ne, joissa kirjoittaja avaa ja pohtii jonkin asian tai ilmiön taustoja. Lähdin neljästä tähdestä, koska Hosseini kirjoittaa taidokkaasti. Kokoelman esseet olivat ihan mukavaa luettavaa, mutta en kuitenkaan löytänyt aiheista mitään itseäni erityisesti kiehtovaa, siitä pois yksi tähti. Toinen tähti pois siitä, että kirjoittajan sävyssä oli välillä jotakin, mistä en oikein pitänyt.

[Johannes · Rating 3 out of 5]

Älykäs ja hyvin luettu esseekokoelma, jonka teemoista en osannut kiinnostua tai innostua kuin välillä. Besserwisser minussa vaatii lisäksi saada huomauttaa, ettei Aristoteles kovinkaan luultavasti kutsunut yhtään mitään ilmaisulla horror vacui - yhtä vähän kuin millään englannin tai saamen ilmaisulla.

[Emmi K · Rating 5 out of 5]

Olipas ilahduttava ja virkistävä esseekokoelma!

[Sanni]

Hosseini on uskomattoman hauska ja oivaltava kirjoittaja.

[Saara · Rating 4 out of 5]

Jos haluut lukee vaan osan niin vikat kaks esseetä!

[Sofia · Rating 4 out of 5]

Olipas tätä vaikea arvioida. Kokonaisuudessaan tää on aivan loistavasti kirjoitettu, vaikkakin aika kovaa tykitystä putkeen luettavaksi.

Muutamat esseet oli ihan napakymppejä. Toisaalta kuitenkin pari niistä jäi mulle melko etäisiksi ja lukiessa tuli vähän stressi, miksen nyt ymmärrä tätä tasoa. Oonko mä joku sivistymätön moukka, kun menee yli hilseen??? (Oikeastaan pitäis vaan oppia jättämään jokin kesken, jos siltä tuntuu.)

[Sampsa · Rating 3 out of 5]

Voi kunpa tämä olisi jatkunut samoista aiheista ja tasolla kuin ensimmäiset esseet lifestyle-torakoista ja "Vähän saa kuristaa" (ikinä nähnytkään kyllä mainittua tv-sarjaa), olisin antanut viisi tähteä! Pop-esseet Al Pacinosta ja Leonard Cohenista olivat valitettavasti esseitä viihdekulttuurin ja kuplan sisäpuolelta tarkan ulkopuolisen silmän sijaan ja sivullisuutta käsittelevä essee ehkä sekoitti ulkopuolisuutta ja dissosiaatiota liikaa sivullisuuden käsitteeseen. Dubain keinotekoisuus ja nimiessee pölyisten kansallisgallerioiden ylistyksestä olivat kertakaikkisen ihania ja tavallaan kuitenkin liittyvät myös sivullisuuteen.

Kokoelma luokin ihailtavan kuvan kirjoittajan (tai vähintään esseeminän :D) sivistyneisyydestä ja kyvystä analysoida ilmiöitä ja asioita tyylikkäästi. Ostan seuraavankin.

[Outi · Rating 5 out of 5]

Loistava kirja: hauska, älykäs ja kiinnostava! Tällaista lisää!