Lupaava mies astuu junasta Helsingin öisellä rautatieasemalla. Tästä alkaa seurantaoperaatio jonka varrella niin kertoja, lukija kuin kaikki muutkin joutuvat selvittämään mitä arvoituksellisen päähenkilön mielessä ja sydämessä liikkuu.
Selvillä on seuraavaa: on alkutalvi, lyhyt taksimatka Kaisaniemen puistoon sekä puistossa odottava tehtävä. On myös lupaus kertomuksesta ja päähenkilön salojen paljastumisesta, ja näiden lupausten täyttymisestä kertoja joutuu kantamaan huolta. Ja huolta hän todella kantaa, sillä paikoitellen hieman nahjusmaisen ja mitä ilmeisimmin perin juurin epäonnisen päähenkilön edesottamattomuus pakottaa tunnollisen kertojan kohdistamaan katseensa muuannekin, usein omaan erinomaisuuteensa.
Monivaiheisia tapahtumia ei tietenkään sovi liikaa etukäteen paljastaa, mutta mainittakoon esimerkiksi luistinrata, sen jäädyttämiseen liittyvät kysymykset sekä radan keskelle yllättäen ja valitettavasti repeävä geologinen mullistus. Lisäksi tavataan joukko puistossa syystä tai toisesta viihtyviä ihmisiä ja näistä kenties tärkeimpänä muuan Anni, jonka lumovoiman suhteen ei kenelläkään pitäisi olla epäilyksiä.
Osapuilleen tällaisilla eväillä kertomus etenee vääjäämättä kohti monen mielestä henkeäsalpaavaa loppukohtausta, jollainen jokaisen kertomuksen lopusta täytyy tietysti löytyä. Voiko kertoja, lukija tai satunnainen ohikulkija enempää toivoa?
Rimmisen toinen romaani on barokkimaisen kerronnan juhlaa. Hänen taitonsa käyttää kieltä ällistyttää monipuolisuudessaan ja taiturimaisuudessaan. Pölkky on hengästyttävän hauska ja suruisa romaani, vilpittömällä ja itsepintaisella tavalla täysin nerokas. (Teos)
Mikko Rimmisen tuotannon uudelleenlukuprojekti, osa 1.
Olen lukenut Mikko Rimmisen toisen romaanin Pölkyn vain kerran aiemmin, silloin kun se vuonna 2007 julkaistiin. Pussikaljaromaani-esikoinen räjäytti kirjallisen mieleni totaalisesti ja rakastin kirjaa ehkä enemmän kuin mitään romaania aiemmin. Odotukset Pölkylle olivat kovat.
Muistelen, että ensilukemalla pidin Pölkyn kielestä, mutta se tuntui tavattoman synkeältä kirjalta. Varsinkin verrattuna Pussikaljaromaaniin, joka oli kuitenkin aika elämäniloinen kirja - jos en aivan väärin muista, senkin lukemisesta alkaa olla jo aikaa.
Kiinnostavaa Pölkyn uudelleenluvussa olisi nähdä, miten korjatut ennakko-odotukset vaikuttaisivat lukukokemukseen. Usein kirjaan tai mihin tahansa taideteokseen on helpompi suhtautua toisella kerralla, kun sen voi kohdata sen omilla ehdoillaan eikä niin vahvasti omiin odotuksiinsa peilaten.
Pölkyn kieli toimii erinomaisesti edelleen. Pussikaljaromaanin vetelehtivän passiivin sijaan Rimminen on rakentanut romaanin ulkopuolisen havainnoijan kertojan varaan. Kertoja näkee henkilöt läheltä, mutta ei pääse näiden päiden sisään. Kerronta on korostetusti ja alleviivatusti tulkintaa henkilöiden ajatuksista ja tunteista näiden ulkokuoren perusteella. Kertoja asettuu lukijan vierelle, jotta voimme yhdessä pällistellä tarinan henkilöitä ja maisemia.
Mutta kaikki on vain arvailua. Erityisesti siksi, että Pölkyn päähenkilö - tai kuten kertoja häntä kutsuu, "meidän henkilömme" - on lähes sanaton ja muutenkin vähän mysteeriksi jäävä rassukka, joka ei paljon tunteitaan ilmaise. Paitsi pienissä, tahattomissa eleissä. Henkilömme Rimmiselle tuttuun tapaan aika helposti ahdistuva rassukka, jota ympäröivä maailma heittelee tilanteesta toiseen. Hirveästi omaa tahdonvoimaa tai halua ei hänellä tunnu olevan. Tai mistä me sen tiedämme, mehän emme pääse hänen ajatuksiinsa kiinni.
Kielellinen ja teemallinen rakennelma siis loksahtaa vaivattoman oloisesti yhteen ja paikoilleen. Homma toimii. Myös Rimmiselle tyypillinen paikallisuus - todellisiin helsinkiläisiin paikkoihin kiinnittyvä kerronta - toimii hienosti. Kaisaniemen puiston ja sen hiekkakentän ympäristö on käsinkosketeltavan todellinen.
Se, mikä ei niin hirveän hyvin toimi, on romaanin juonellisempi osuus. Tapahtumia ei ole pajlon, mutta kun niitä on niin jotenkin se tuntuu vähän päälleliimatulta, tyyliä ja teemaa vastaan sotivalta. Takaa-ajo ei ole Rimmisen vahvuuksille sopiva elementti, eikä oikein perinteisemmän tyyppiset romanttiset ihmissuhdekuviotkaan.
Rimmisen tuotannossa Pölkky tuntuu näin jälkikäteen katsottuna vähän sellaiselta vaikealta toiselta romaanilta. Tyyli on löytynyt, se toimii, mutta minkälaisia tarinoita Rimminen haluaa romaaneissaan kertoa? Nenäpäivä ja Hippa onnistuvat siinä puolessa mielestäni paremmin. Muistaakseni. Jälkimmäsien lukemisesta alkaa olla kahdeksan vuotta aikaa. Ehkä sen pariin sitten seuraavaksi.
Mikko Rimminen: Pölkky. Omasta hyllystä. Kirja 11/2021.
2000-luvun paras kotimainen romaani. Rimmisen "volterkilpiläisyys" on tässä teoksessa kukkeimmillaan. Päähenkilön suuri seikkailu Kaisaniemessä saa Tarun sormusten herrasta tuntumaan päiväkotilasten kevätretkeltä.
Kertomus Kaisaniemen puistoon muuttavasta miehestä on outo ja kokeileva, mulle ehkä liiankin. Tuskallisen junnaavalla kerronnalla etenevä "juoni", sikäli kuin sitä sellaiseksi voi sanoa, laittoi miettimään liekö teos sittenkään päähenkilön kunniaksi nimetty. Kieli on taattua Rimmistä eli hienoahienoa, jos kohta olletikin toistuu hieman liikaa - varmasti harkitusti, mutta kun hidastempoisuus on tätä luokkaa huomio väkisinkin siirtyy sisällön sijasta muotoseikkoihin ja siinä esiintyvien maneeristen ärsytysten havainnointiin. Ehkä tästä saisi enemmän irti uusintakerralla. Nyt päällimmäiseksi jäi hämmennys.
Onneksi en lopettanut tätä alkuvaikeuksien jälkeen kesken. Aivan uskomatonta kieltä, olen kateudesta vihreä (lattea fraasi, jota Rimminen ei koskaan käyttäisi). Kertojaratkaisu oli harvinaisen vittumainen, mutta ihastuin siihenkin tarinan edetessä. Loppuratkaisu kruunasi kaiken. Ok tää oli juuri niin hyvä kuin en osannut odottaa.
Kielensä puolesta mielenkiintoinen, mutta äärimmäisen tylsä. Lyhyen kävelymatkan kuvaus venytetty usean kymmenen sivun mittaiseksi. Pari viimeistä kappaletta mielenkiintoisia.