Tämä sattui olemaan ensimmäinen Komisario Koskiseni. Tartuin kirjaan lukuhaasteen takia, jossa piti lukea jotain, mikä sijoittuu omaan kotikaupunkiin. Hervantalainen täytti sen kriteerit jopa kaupunginosien myötä.
Vaikka en ollutkaan ennen lukenut tätä sarjaa, niin se ei vaikuttanut lukukokemukseen ollenkaan. Koskisen maailmaan pystyi helposti sujahtamaan sisälle, ja kirja tuli luettua aika nopeasti. En yleensä kajoa dekkareihin kovinkaan usein, koska mielestäni niissä on aina vähän kaavamainen meno. Tästäkin kirjasta löytyi se perus dekkarikaava, mutta oli se ihan viihdyttävää pitkästä aikaa. En normaalisti myöskään tykkää kirjoista jotka sijoittuvat oikeisiin paikkoihin ja sitten joka kadunkulmaa ja -nimeä kuvaillaan kauhean tarkasti, itse en oikein pääse siihen mukaan - paitsi nyt, kun ne kadunkulmat ja -nimet olivat omat lapsuudenmaisemani. Pääsipä itse asiassa myös entinen työpaikkani mukaan kirjaan! Voi olla että Jokinen on käynyt siellä työpaikallani jopa samaan aikaan kun olin itse siellä, ainakin näin oli hauska kuvitella kirjaa lukiessa.
Itse juoni oli osittain aika arvattavissa jo kauan ennen loppua, mutta täytyy myöntää, että kirjassa oli ihan jännä näkökulma rikoksille. Poliisien misogyniaa hönkivää sananvaihtoa oli välillä vähän raskasta lukea, mutta toisaalta, eipä se ilman sitä olisi varmaan kovin todentuntuista ollutkaan. En ehkä ole ihan oikea ihminen lukemaan poliisikirjoja muutenkaan. Koskinen hahmona on ainakin ilahduttavan epätäydellinen ja suhteellisen monipuolinen, joskin se jatkuva protokollan uhmaaminen toi säröjä siihen monipuolisuuteen.
Kaiken kaikkiaan ihan ookoo kirja: voi olla että palaan joskus Komisario Koskisen luo, jos tekee mieli lukea lisää suomenkielisiä dekkareita.