Unelma, vapaus, pakkomielle. Kirjailijan henkilökohtainen matkakirja Amerikasta, maasta, joka alkoi täyttää alitajuntaa jo varhaisessa lapsuudessa. Juha Itkonen kirjoittaa matkoistaan Amerikan Yhdysvaltoihin vaalivuonna 2016, jolloin ihmiset ovat liikkeellä puolesta ja vastaan haaveillen paremmasta huomisesta. Millainen on Amerikka nyt, miksi se ei lakkaa kiehtomasta kirjailijaa, vaan valtaa kerta toisensa jälkeen kirjailijan mielen ja ui hänen teoksiinsa?
Juha Itkonen (s. 1975 Hämeenlinnassa) kuuluu nuoren kirjailijapolven kärkinimiin. Itkonen asuu Helsingissä, Arabianrannassa vaimonsa Maija Itkosen ja kahden lapsensa kanssa. Maija Itkonen (s. 1977) työskentelee muusikkona ja teollisena muotoilijana.
Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.
Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.
Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.
Häpeämättömän subjektiivinen, omaelämäkerrallinen, kiinnostava, vähän ärsyttäväkin. Itkonen kuljettaa lukijan mukanaan Yhdysvaltoihin, aikaan ennen ja jälkeen Trumpin. Kaiken tutun ja silti oudon, ennakkoluulojen täyttämän ja yllättävän äärelle. Yhdysvalloilla on oma lämmin paikkansa sydämessäni ja niin on Itkosellakin, joten tämän lukeminen maittoi.
Itkonen kirjoittaa niin sutjakkaan sujuvasti, ettei tätä lukiessa voi kuin viihtyä. Aivan kaikki Amerikka-pohdinnat eivät minusta olleet ihan yhtä kiinnostavia kuin Juhasta, mutta pienellä silmäilyllä päästiin taas asiaan. Hän kertoilee aiemmista USA:n reissuistaan, näkemästään, kokemastaan ja oppimastaan. Reissuja onkin kertynyt monenlaisia ja pitkältä ajalta, joten juuri näkökulman laajuus tekee Itkosen kirjasta lukemisen arvoisen.
Vasta viimeisessä luvussa vajotaan hiukan liian syvään suohon. Trump on juuri valittu, järkytys on tuore ja tuntuu sydänalaa myöten. Itkonen intoutuukin ruotimaan tätä käsittämätöntä käännettä uudestaan ja uudestaan. Hän yrittää sukeltaa tuon omituisen tuuliviirin ajatuksiin, kuten hän on tehnyt monen satunnaiset vastaantulijan ja pikaisen tuttavuuden kanssa, mutta Trumpista hän ei vain saa uskottavasti otetta. Noin muutenkin 100 päivää Trumpia katselleena, en jaksa olla enää yhtä järkyttynyt. Mielenkiinto on väkisinkin hiukan lopahtanut (pitäisikö tästä olla huolissaan?). Viimeistä synkkää lukua lukuun ottamatta Itkosen matka-analyysit olivat kuitenkin viihdyttävää luettavaa.
Juha Itkosen "Minun Amerikkani" (Otava, 2017) -teoksen oli alun perin tarkotus olla eräänlainen matkakertomus, jossa kirjailija kuvaisi vuosien varrella syntynyttä suhdettaan Yhdysvaltoihin, jota hän myös kaunokirjallisessa tuotannossaan toistuvasti käsittelee. Suunnitelma kuitenkin muuttui tai ainakin politisoitui huomattavasti kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Suurin osa kirjasta käsitteleekin vaaleja ja niiden lopputuloksen aiheuttamaa pettymystä.
Itkonen kirjoittaa totuttuun tapaan sulavaa tekstiä ja aihe on sinänsä ihan kiinnostava, etenkin kun USA:n vaalit ovat vielä tuoreessa muistissa. Luulen myös ettei kirja tule tästä samaisesta syystä kestämään aikaa kovin hyvin.
Olisin saattanut mieluummin lukea ihan vaan Itkosen yleisfiiliksiä Amerikasta ja amerikkalaisuudesta - mutta totuuden nimissä olisin myös nähnyt mieluummin jonkun toisen hoitamassa USA:n presidentin virkaa, joten kirjailijalle annettakoon tästä synninpäästö.
Itkonen on luvannut kirjoittaa kirjan nimeltä Minun Amerikkani pääasiassa toimittajana tekemiensä häntä kiehtovaan Amerikkaan tekemiensä matkojen perusteella. Käy kuitenkin niin, että Itkonen löytää itsensä keskeltä historiaa. Kirja alkaa esivaalista, jolloin Trumpista tulee presidenttiehdokas (ja hän tosiaan huusi jo silloin ”this election is rigged😱”) ja päättyy kun Trump astuu valtaan presidenttinä. Kirja onkin erityisen kiinnostavaa luettavaa nyt Trumpin kauden jälkimainingeissa. Itkonen, jonka en tiennyt olevan valtiotieteilijä, pistää parastaan ja onnistuu hienosti sanoittaman omat havaintonsa ja tunteensa peilaten niitä historian käänteisiin. Mainio lukemista pandemian jälkeiseen nuhakuumeeseen.
Kirja selvitti hyvin sitä, miksi joillekuille Amerikka on the maa. Nyt ymmärrän heitä paremmin. Pidin myös tuokiokuvista sieltä täältä ympäri mannerta, ne auttoivat ymmärtämään Amerikan tänne asti näkyvää kaksijakoisuutta (land of the free/säännöt ja kiellot). Ehdottomasti paras pätkä minusta oli valtaanastujaisten aika, aito, rehellinen ja armoton kuvaus siitä, kun joutuu kyseenalaistamaan omat käsityksensä. Lopun naisten marssin vastapallo tuntui taas väkisin lisätyltä ja kaikessa voimassaankin vähäpätöiseltä, silottelulta jopa, enkä löytänyt siitä (kaipaamaani?) uskoa parempaan tulevaisuuteen ja Trumpin ajasta selviämiseen, ehkä siksi, että tällä välinhän tuore presidentti on ehtinyt toilailla yhtä sun toista. Toivoon tarvittaisiin enemmän ja isommat lusikat.
Aluksi ärsytti moni asia tässä kirjassa: en saanut selkoa, onko kyseessä matkakertomus, lehtijuttu vai essee, en pystynyt uskomaan että Itkonen olisi ajatellut niin kuin kirjoitti ajatelleensa ennen Trumpin valintaa, niin tietoisena tulevaisuudesta, en pitänyt välillä lyyriseksi yltyvästä minäminäjournalismista, jollaiseksi kirjan koin, en pitänyt namedroppailusta. Mutta niin vain kuvaukset Amerikan eri kolkista veivät mennessään ja kääntäessäni viimeisen lehden tunsin ymmärtäneeni tuosta myyttisestä maasta, jossa en ole koskaan käynyt, jotain syvällisempää, Juha Itkosen silmien kautta.
Pelästyin ensin huonoja arvioita, mutta yhdistelmä Itkosta ja Amerikkaa takasi kiinnostuksen. Lopun Trump-hysteriaa lukuunottamatta viihdyttävä ja oivaltava yhden miehen missio yrittää ymmärtää maailman mahtivaltiota ja löytää lopulta toivon.
Mielenkiintoisia lauseita: Viidenkymmenen vuoden päästä minäkin saatan vielä hyvin olla elossa, ja silti maailma, jossa kerran elin, on jo kadonnut. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Miten se tapahtui niin nopeasti ja miksi? Näin tuoreet rauniot herättävät levottomuutta: saatan itsekin elää aavekaupungissa mutten vain tiedä sitä vielä.
Keskustelu ihmisen kanssa jota ei näe enää ikinä, mitä järkeä siinä on? Vai onko nimenomaan siinä järkeä? Ihmeellistä miten paljon ihmisiä maailmassa on. Miten ystävällisiä me toisillemme yleensä olemme, päinvastaisesta käsityksestä huolimatta, ilman mitään varsinaista syytä. Jokin sitoo yhteen meitä kaikkia, sitä jotakin on mahdotonta tavoittaa sanoilla, ja silti sitä yrittää, sen takia minäkin kirjoitan.
Että tämä Jumalan omin käsin luoma maa kuitenkin ällistyttävää kyllä on niin arvoton, että sitä saa kohdella miten mielii, porata öljyä luonnonsuojelualueilta, polttaa hiiltä, syöstä hiilidioksidia ilmakehään, valuttaa myrkkyjä pohjavesiin.
Olen kiitollinen siitä, että aivoissani on myös jotain jollain tapaa yksityisempää ja intiimimpää kuin nämä puolen maailman jakamat amerikkalaiset muistijäljet.
Kiinnostava kirja. Monet matkakirjat ja kirjailijat sortuvat siihen, että kertovat turhankin paljon kirjailijasta itsestään kuin varsinaisesta aiheesta. Tässä tapauksessa jo kirjan nimi: Minun Amerikkani kertoo lähestymistavasta aiheeseen, ja tällä kertaa se on toimiva. Moniin Itkosen ajatuksiin Amerikasta yhteiskuntana ja sen kulttuurista sekä matkustamisesta yleisemmin on helppo samaistua, mikä lienee osittain ikäpolvikysymys. Trump ja presidentinvaalit ovat ehkä turhankin paljon mukana kerronnassa, mutta esim. Itkosen kuvaus osallistumisestaan Trumpin virkaanastujaisiin on kyllä hauskaa luettavaa.
Tämä oli hyvä! Päähenkilönä onkin tällä kertaa kirjailija itse. Se nivoo yhteen reportaasimaiset jutut eri matkoilta yhdeksi tarinaksi, jossa kirjailija yrittää selittää ehkä eniten itselleen, mistä Amerikassa - ja sen muutoksessa on kyse. Kirjoittaja yhtä aikaa kirjoittaa kirjaa ja kertoo taustoista kirjan takana. Välillä oikeiden henkilöiden päälle rakentuu fiktiivisiä hahmoja jotka edustavat muuttuvaa Amerikkaa. Minulla on lukematta Itkosen edellinen Perhoset, mutta jotenkin nyt pelkäänkin tarttua siihen, koska tykkäsin niin paljon tästä dokumentaarisesta otteesta.
Mielenkiintoisia huomiota Amerikan Yhdysvalloista Trumpin vaalikampanjan ajalta ja vähän myös vaalivoiton jälkeen. Olennaisinta tässä on Itkosen oman voimakkaan Amerikka-suhteen tutkiskelu. Lopussa kirja notkahtaa: Trumpin vaalivoitto lyö Itkosen sanattomaksi, tai ei niinkään, mutta Itkonen itsekin myöntää, että kirjan suunnitelma meni uusiksi.
Omakohtaisuus yhdistyy tyylillä yleisempään amerikkalaisuuden pohdintaan. Trump vie kirjasta myös suuren osan, mikä vie ajatukset Olavi Paavolaisen 1930-luvun ihmettelykirjoihin. Toivottavasti analogiat jäävät tähän.
Itkonen ja Itkosen kieli <3 Kuin hunajaa silmille, vaikka aihepiiri olikin kohtuullisen synkkä ja raskas. Oli virkistävää lukea Itkoselta vaihteeksi muutakin kuin fiktiota, ja mainiostihan tämä faktakin mieheltä sujuu.
Kiinnostava, henkilökohtainen, koskettava. Oma Trump-ahdistukseni sekä kasvoi että lientyi tätä kirjaa lukiessa. Itkosen lause on tarkka ja notkea, yksityiskohdat ja rinnastukset mielenkiintoisia. Suosittelen!
Kirja oli hyvin informatiivinen ja opin paljon uutta. Sain jäsenneltyä aiempaa tietämystäni Amerikasta. Jaan monet Itkosen ajatukset ja pohdinnat Amerikasta. Pidin valtavasti Itkosen kirjoitustyylistä.
Tämä sai minut kokemaan jonkinlaista yhteenkuuluvuutta Itkoseen, itsekin tunnustan olevani selittämättömästi kiinnostunut tästä ihmeellisestä maasta. Loppu oli makuuni turhan tunnepitoista, vaikka kirja olikin kaikkiaan päivakirjamainen.