Mirkka Rekola on filosofi ja runoilija, ajattelija ja näkijä. Niin kuin tutkija Liisa Enwald on osoittanut, monihahmotteisuus kuuluu oleellisesti kieleen, jolla Rekola tulkitsee maailmassa olemista ja modernin ihmisen kokemisen tapaa. Hänen kuvakielelleen on ominaista yhtäaikainen tarkkuus ja avoimuus, hänen runonsa ovat lyriikkamme avarimpia kohtaamispaikkoja.
Tämä laitos on täydennetty Mirkka Rekolan viimeisimmällä runokokoelmalla Valekuun reitti (2004).
Luin tästä teoksesta uudistetun laitoksen joka ulottui vuoteen 2004. Mirkka Rekola on hämmästyttävä runoilija, jonka arvostus on koko ajan vain noussut. Aikoinaan häntä oudoksuttiin koska hän ei sopinut muodissa olleen poliittisen runouden muotiin eikä liioin vielä tuohon aikaan ahtaasti puristaneeseen heteronormatiiviseen muottiin - hän itse tokaisi joskus että luontoa se on luonnon oikkukin. Mutta ajan mittaan hänen asemansa on vain vahvistunut, ja nykyään ollaan kai aika yksimielisiä siitä että hän kuuluu modernin lyriikan kirkkaimpaan kärkeen, Eeva-Liisa Mannerin, Paavo Haavikon ja Pentti Saarikosken rinnalle.
Rekolan esikoiskokoelma Vedessä palaa (1954) oli jo valmiin runoilijan työtä, mutta vuoden 1965 kokoelmassa Ilo ja epäsymmetria hän saavutti täyden mestaruuden, eikä hänen otteensa lipsunut vielä viimeisissäkään kokoelmissa. Itselleni läheisimpiä ovat Kohtaamispaikka vuosi (1977) ja Kuutamourakka (1981).
Kuunneltuna en saanut tästä kyllä oikeastaan mitään irti. Joitakin kauniita lauseita, mutta luultavasti pitäisi lukea. Tai sitten en vaan ole oikea lukija tälle.