Pitkän aikaa olin antamassa neljää tähteä, mutta päädyin lopulta kolmeen.
Lehtinen kertoo henkilöhahmoista ja näiden sisäisestä kokemuksesta herkkyydellä ja koskettavasti. Lisäksi päähenkilöiden (kolmen homon ja yhden transsukupuolisen) kautta sukupuoli ja seksuaalisuus ilmenevät moninaisina, ei typistettyinä yksinkertaistuksina eikä niin, että hahmot olisivat vain seksuaalisuutensa/sukupuolensa. Henkilöhahmot ovat uskottavasti ja tarkkanäköisesti kuvattu kokonaisvaltaisina ihmisinä, jotka kamppailevat identiteettinsä ja minänsä kanssa.
Vaikka ajoittain tekstistä jäi vaikutelma hienoisesta yliyrittämisestä, kokonaisuutena Wurlitzer on kielellisesti hieno teos. Sen kieli on rikasta, vetävää ja virkistävää, siinä on oivaltavia kieli- ja vertauskuvia sekä tuoreita tapoja kuvata arkisiakin asioita. Esim. syöpäsairas nainen kokee sairauden rusentaman ruumiinsa pullataikinaksi, johon haluaisi upottaa nyrkkinsä ja jota toivoisi voivansa hakata ja vaivata. Lopulta taikinan syömäkelvottomuutta korostaakseen nainen kuulee lääkärin vertaavan syöpäpesäkkeitä rusinoihin ("Onpas aika paljon rusinoita yhdessä pullassa") - mikä hienointa, rusinat pullassa nähdään kielteisessä valossa.
Kaiken yllä kirjoitetun jälkeen saattaa tuntua kummalta, että annan vain kolme tähteä, mutta jokin tästä jäi kuitenkin puuttumaan. Romaanissa musiikki kulkee tekstin mukana niin merkittävässä roolissa, että kirjan ensisivuilla on luettelo artisteista ja kappaleista sekä sivunumerot, joilla nämä ovat oleellisesti läsnä. Kun katsoin artisti- ja biisilistaa ja näin siellä mm. liudan Kate Bushin ja Joni Mitchellin kappaleita, odotukseni ja toiveeni nousivat korkeuksiin.
Halusin siis pitää enemmän, mutta hento tyytymättömyys jäi kaiken kaikkiaan vaivaamaan. Hyvä ja lupaava esikoisromaani, mutta ei niin vahva kuin sellaiset esikoisteokset kuin Neljäntienristeys tai Kissani Jugoslavia. Tarinana Wurlitzer ei ehkä ollut niin vetävä kuin olisin toivonut, se jäi jotenkin irralliseksi. Tunsin ajoittain jopa lievää välinpitämättömyyttä.
Sen verran kuitenkin vakuutuin Lehtisen kyvyistä, että jos hän joskus (toivottavasti) julkaisee toisen romaaninsa, annan sille takuulla mahdollisuuden.
PS. Ihan pienenä sivuhuomiona: tällä kirjalla on muuten mielettömän upea kansi.