What do you think?
Rate this book
Kalevala ja opas sen lukemiseen
Keitä ovat Ilmarinen, Louhi ja Lemminkäinen? Miksi Aino hukuttautui, kuka ryösti Sammon ja ketä naarattiin Tuonelan virrasta? Kalevala on avain suomalaiseen kulttuuriin, mutta nykylukijalle kansalliseepos voi olla haasteellista luettavaa.
Tämä teos sisältää Elias Lönnrotin kansanrunoista kokoaman Kalevalan, joka julkaistiin vuonna 1849. Kirjassa on myös lukijan opas, joka sisältää kaaviot eepoksen henkilöistä ja tapahtumista, tietopaketin Kalevalan syntyvaiheista sekä sanaston ja hakemistot.
Tämä teos sisältää Elias Lönnrotin kansanrunoista kokoaman Kalevalan, joka julkaistiin vuonna 1849. Kirjassa on myös lukijan opas, joka sisältää kaaviot eepoksen henkilöistä ja tapahtumista, tietopaketin Kalevalan syntyvaiheista sekä sanaston ja hakemistot.
368 pages, Hardcover
First published January 1, 2015
29 people are currently reading
107 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 16 of 16 reviews
October 24, 2016
Nykylukijalle ajoittain melkoisen raskasta luettavaa, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Uusi painos selityksineen, juonitiivistelmineen, sanastoineen yms. erinomainen.
June 11, 2021
Sanattomaksihan tämä vetää. Kieleltään niin kaunis, juoneltaan samaan aikaan huvittava ja ajatuksia synnyttävän syvällä käyvä, ja henkilöhahmoiltaan puhutteleva ja tunteita herättävä.
Ja koska voin, listaan vielä henkilökohtaiset lempikohtani teoksesta:
Ainon itsemurha
Lemminkäisen kuolema ja kokoaminen Tuonen virrasta
Pohjolan isännän kuolema
Kullervon koko tarina
Ja koska voin, listaan vielä henkilökohtaiset lempikohtani teoksesta:
Ainon itsemurha
Lemminkäisen kuolema ja kokoaminen Tuonen virrasta
Pohjolan isännän kuolema
Kullervon koko tarina
February 25, 2021
2,5 ⭐️
Todellakin lukemisen arvoinen ja tärkeä teos! ❤️ Lukukokemus oli kuitenkin pääosin aika raskas ja hidaslukuinen.
Todellakin lukemisen arvoinen ja tärkeä teos! ❤️ Lukukokemus oli kuitenkin pääosin aika raskas ja hidaslukuinen.
July 11, 2021
Kalevala oli minulle itämurteiden puhujana mainettaan huomattavasti helppolukuisempi. Tykkään kielellä leikittelystä, joten runojen värikkyys, kielen käyttämisen monipuolisuus sekä sanoilla, riimeillä ja alkusoinnuilla leikittely viehättivät. Kalevalan luettuani olen varsin hämmentynyt siitä, että Väinämöinen on korotettu sankarihahmoksi ja Louhesta on tehty pahis. Kumpuaako tämä tulkinta kenties Kalevalan ulkopuolelle jätetystä kansanrunoudesta? Kalevan pojathan ne Pohjan akalta ryöstää tyttären ja varastaa omaisuutta.
April 29, 2023
Sen sijaan, että kehuisin teoksen jälleen maasta taivaisiin, pitäydyn tällä kertaa luettelemaan erinäisiä mielestäni mielenkiintoisia ja jopa käänteentekeviä eroja Vanhan ja Uuden Kalevalan välillä. (Tämä vertailu oli lukukerran mielekkäintä antia, siinä missä Vanhan lukukerralla ihastelin enemmän kieltä ja tarinankerronnan joustavuutta. Nämä aspektit eivät olleet uudemmassa versiossa muuttuneet kuin korkeintaan johdonmukaisuudeltaan.)
- Uudessa Ilmatar uiskentelee vedessä, ja hänen polvelleen sotka munii munansa. Vanhassa Väinämöinen on vastaavassa roolissa. Lisäksi Vanhassa Väinämöistä ampuu joku random “Lappalainen”, siinä missä Uudessa ampumavälikohtaus kudottiin taitavammin Joukahaisen tarinaan (ja Joukahaisen siskokin sai ikioman nimen!).
- Vanhassa Ilmarisen suhde Pohjalan tyttiin oli ongelmallisempi. Tytti ei millään olisi halunnut lähteä kotoa, ja häistä Ilmarisen kotiin palattaessa hän toivoo olevansa jos minkäkin elukan kanssa aviomies-rautionsa sijaan. Lisäksi Ilmarisella on melko omistava ajoasento: hän kourii tyttiä rinnoista ja pitää toista jalkaansa rempseästi naisen reisillä. Uudessa tämä probleemi ratkaistiin esittelemällä kaksi eri Pohjan tyttiä: ensimmäisen kanssa mentiin kivasti naimisiin ja kotiin matkattiin siveellisemmin (sepon koura tytin lanteilla), toinen haettiin ikään kuin korvaukseksi siitä, että vanha vaimo kuoli tapaturmaisesti. Ilmarinen palaa Pohjolaan, toteaa, että “Muija kuoli, antakaa uus.”, ymmärrettävän vastustelun jälkeen hän kaappaa ex-vaimonsa siskon, joka sitten rypistelee vastaan (nytpä ne Ilmarisen kourat on neidon nisillä!) ja lopulta rupeaa Kalevalan kankailla harjoittamaan niin paljon haureutta muiden kanssa, että Ilmarinen muuttaa hänet lokiksi.
- Kullervon saaga sai rutkasti traagisempia piirteitä: Kullervo luulee Untamon tappaneen hänen perheensä, hän harjoittaa siskonsa kanssa sukurutsaa, hän riitaantuu löytämänsä, elossa olevan perheen kanssa perinpohjaisesti, hän lähtee surmaretkelle Untamolaan (vaikka mitään kostettavaa ei varsinaisesti ole Untamon kaltoinkohtelua lukuunottamatta) ja surmaa lopulta itsensä. Heittämällä teoksen monimutkaisin ja surullisin saaga.
- Lemminkäisen saagaa pidennettiin ja hänen hahmoaan kehitettiin paremmin: hän käy Saarella kaksi kertaa (sikäli kuin molempien kertomusten saari on juuri se Saari), ryöstää Kyllikin, rikkoo valansa ei kerran vaan kahdesti jne.
- Vanhassa Väinämöisen kanteleen koppa oli “kuusesta kumisevasta” siinä, missä Uudessa itse koppakin oli hauen luista. Tämä oli mielestäni erinomainen lisä, sillä näin Väinämöisen kahden kanteleen välillä on kuoleman ja elämän dikotomia vahvempana. (Koppa ja naulat luuta, hiuksen Hiiden ruunasta vs. koppa suostumuksensa antanutta koivua, naulat käen kukkumista kullasta ja hiukset kauniilta immeltä.)
- Iku-Turso!
- Sammon ryöstön jälkeen Lemminkäinen alkaa Väinämöisen kiellosta huolimatta laulaa rääkyä, jolloin kurki lentää karkuun Pohjolaan herättäen rääkymisellään Louhen. (Vanhassa Väinämöinen kieltää ketään laulamasta ennen, kuin he pääsisivät lähelle kotia. Näin tapahtuu, Väinämöinen alkaa laulaa lähellä kotia ja siitä kurki rääkäisee niin, että Pohjolassa herätään. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä on aika järjetön lisä - eikä vain siksi, että Väinämöisestä on luotu kuva jumallaulajana.)
- Demoninen Loviatar tulee tuulesta raskaaksi, etsii synnytyssijaa (vrt. Marjatta) turhaan, saa lopulta “Jumalalta, Luojalta” neuvot painua Pohjolaan sikiämään, josta sitten syntyvät Kalevalaan lähetettävät sairaudet. Vanhassa Louhi oli tämä sikiäjä - hänen hahmonsa siis limittyi Loviattaren kanssa (Louhea kutsuttiin kyseisessä kohtauksessa Louhittareksi).
- Väinämöisen karhujahti yhdistettiin paremmin juoneen. Vanhassa Väinämöinen vaan randomisti tappaa karhun, kun taas nyt karhu olikin Louhin lähettämä peto.
- Kun Louhi manasi auringon ja kuun vaskivuoreen piiloon, Väinämöinen ja Ilmarinen menivät Vanhassa lyömään tulta taivaankanteen, mutta tuli kirposi, tippui maahan ja sai aikaan ties mitä vahinkoa lapsenmurhasta kulovalkeaan. Nyt tämä tuli olikin peräisin Ukon miekasta, ja se tipahti maahan taivaallisen immen hyppysistä.
- Marjatan saaga sai huimasti enemmän lihaa luidensa ympärille: Vanhassa Marjatta vaan vetää puolukan helttaansa, tulee raskaaksi, pyytää piikaansa hakemaan kylpysijaa synnyttämiseen, synnyttää Jeesuksen, Väinämöinen epämääräisesti ehdottaa, että Jeesusta lyötäisiin halolla päähän, mitä poika toruu, Väinämöinen lähtee “kaiken kallella kypärin” huit hiiteen ja sen pituinen se. Uudessa Marjattaa kuvataan huomattavasti neitseellisemmäksi (hän ei esim. suostu lypsämään lehmiä, koska ne ovat “olleet” härkien kanssa), ja hänen mystinen puolukkaraskautensa antaa hänelle perheensä ja tuttaviensa keskuudessa porton leiman. Kun synnyttämisen aika tulee, hänen perheensä ajaa hänet ulos tiluksiltaan, ja lopulta hän päätyy talliin synnyttämään. Hänen lapsensa katoaa yhtenä päivänä, ja kun Marjatta kysyy tähdeltä ja kuulta apua, nämä vastaavat melko kalseasti, että poika (eli Jumala) loi heidät kurjaan, yksinäiseen elämään, joten heitä ei kiinnosta auttaa Marjattaa. Lapsi löytyy lopulta suolta. Lapsi halutaan ristiä, mutta haureussyytösten vuoksi paikalle tarvitaan tuomari, joka voi kertoa asian todellisen laidan: Väinämöinen kutsutaan, hän tuomitsee äpärän kuolemaan, mutta äpäräpä lukee madon luvun Väinämöiselle huomauttaen tätä aikaisemmista synneistään, kuten Ilmarisen panttaamisesta ja Ainon ahdistelusta. Väinämöinen suuttuu, hyppää veneeseen ja ajelehtii kauas pois - vannoen kuitenkin jonain päivänä vielä palaavansa! (Erittäin mielenkiintoinen lisä, sillä tämän myötä kristinuskon voitto ei olekaan niin ilmiselvä.)
- Loppulaulu saa inhimillisempiä sävyjä. Vanhassa loppulaulu lähinnä sanoi, että laulajalla olisi toki vielä lauluja, mutta alkaa tulla nälkä, eikä ilman rahapalkkaa kandee turhia laulella - laulamisen pioneerityö on kuitenkin suoritettu, ja tästä on jälkipolvien hyvä jatkaa. Uudessa loppulaulun laulaja tuo omaa persoonaansa paremmin esille, kertoo omista murheistaan (miten hän ei ole käynyt kouluja, koska on täytynyt auttaa emoa kotitilalla isän kuoltua), miten hän on täysin itseoppinut taidossaan ja miten “nykyään” hän yksinäisenä lähinnä laulelee puille. Lakonisesta listauksestani huolimatta lopetus on tunteikas ja erinomainen parannus vanhasta versiosta.
- Uudessa Ilmatar uiskentelee vedessä, ja hänen polvelleen sotka munii munansa. Vanhassa Väinämöinen on vastaavassa roolissa. Lisäksi Vanhassa Väinämöistä ampuu joku random “Lappalainen”, siinä missä Uudessa ampumavälikohtaus kudottiin taitavammin Joukahaisen tarinaan (ja Joukahaisen siskokin sai ikioman nimen!).
- Vanhassa Ilmarisen suhde Pohjalan tyttiin oli ongelmallisempi. Tytti ei millään olisi halunnut lähteä kotoa, ja häistä Ilmarisen kotiin palattaessa hän toivoo olevansa jos minkäkin elukan kanssa aviomies-rautionsa sijaan. Lisäksi Ilmarisella on melko omistava ajoasento: hän kourii tyttiä rinnoista ja pitää toista jalkaansa rempseästi naisen reisillä. Uudessa tämä probleemi ratkaistiin esittelemällä kaksi eri Pohjan tyttiä: ensimmäisen kanssa mentiin kivasti naimisiin ja kotiin matkattiin siveellisemmin (sepon koura tytin lanteilla), toinen haettiin ikään kuin korvaukseksi siitä, että vanha vaimo kuoli tapaturmaisesti. Ilmarinen palaa Pohjolaan, toteaa, että “Muija kuoli, antakaa uus.”, ymmärrettävän vastustelun jälkeen hän kaappaa ex-vaimonsa siskon, joka sitten rypistelee vastaan (nytpä ne Ilmarisen kourat on neidon nisillä!) ja lopulta rupeaa Kalevalan kankailla harjoittamaan niin paljon haureutta muiden kanssa, että Ilmarinen muuttaa hänet lokiksi.
- Kullervon saaga sai rutkasti traagisempia piirteitä: Kullervo luulee Untamon tappaneen hänen perheensä, hän harjoittaa siskonsa kanssa sukurutsaa, hän riitaantuu löytämänsä, elossa olevan perheen kanssa perinpohjaisesti, hän lähtee surmaretkelle Untamolaan (vaikka mitään kostettavaa ei varsinaisesti ole Untamon kaltoinkohtelua lukuunottamatta) ja surmaa lopulta itsensä. Heittämällä teoksen monimutkaisin ja surullisin saaga.
- Lemminkäisen saagaa pidennettiin ja hänen hahmoaan kehitettiin paremmin: hän käy Saarella kaksi kertaa (sikäli kuin molempien kertomusten saari on juuri se Saari), ryöstää Kyllikin, rikkoo valansa ei kerran vaan kahdesti jne.
- Vanhassa Väinämöisen kanteleen koppa oli “kuusesta kumisevasta” siinä, missä Uudessa itse koppakin oli hauen luista. Tämä oli mielestäni erinomainen lisä, sillä näin Väinämöisen kahden kanteleen välillä on kuoleman ja elämän dikotomia vahvempana. (Koppa ja naulat luuta, hiuksen Hiiden ruunasta vs. koppa suostumuksensa antanutta koivua, naulat käen kukkumista kullasta ja hiukset kauniilta immeltä.)
- Iku-Turso!
- Sammon ryöstön jälkeen Lemminkäinen alkaa Väinämöisen kiellosta huolimatta laulaa rääkyä, jolloin kurki lentää karkuun Pohjolaan herättäen rääkymisellään Louhen. (Vanhassa Väinämöinen kieltää ketään laulamasta ennen, kuin he pääsisivät lähelle kotia. Näin tapahtuu, Väinämöinen alkaa laulaa lähellä kotia ja siitä kurki rääkäisee niin, että Pohjolassa herätään. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä on aika järjetön lisä - eikä vain siksi, että Väinämöisestä on luotu kuva jumallaulajana.)
- Demoninen Loviatar tulee tuulesta raskaaksi, etsii synnytyssijaa (vrt. Marjatta) turhaan, saa lopulta “Jumalalta, Luojalta” neuvot painua Pohjolaan sikiämään, josta sitten syntyvät Kalevalaan lähetettävät sairaudet. Vanhassa Louhi oli tämä sikiäjä - hänen hahmonsa siis limittyi Loviattaren kanssa (Louhea kutsuttiin kyseisessä kohtauksessa Louhittareksi).
- Väinämöisen karhujahti yhdistettiin paremmin juoneen. Vanhassa Väinämöinen vaan randomisti tappaa karhun, kun taas nyt karhu olikin Louhin lähettämä peto.
- Kun Louhi manasi auringon ja kuun vaskivuoreen piiloon, Väinämöinen ja Ilmarinen menivät Vanhassa lyömään tulta taivaankanteen, mutta tuli kirposi, tippui maahan ja sai aikaan ties mitä vahinkoa lapsenmurhasta kulovalkeaan. Nyt tämä tuli olikin peräisin Ukon miekasta, ja se tipahti maahan taivaallisen immen hyppysistä.
- Marjatan saaga sai huimasti enemmän lihaa luidensa ympärille: Vanhassa Marjatta vaan vetää puolukan helttaansa, tulee raskaaksi, pyytää piikaansa hakemaan kylpysijaa synnyttämiseen, synnyttää Jeesuksen, Väinämöinen epämääräisesti ehdottaa, että Jeesusta lyötäisiin halolla päähän, mitä poika toruu, Väinämöinen lähtee “kaiken kallella kypärin” huit hiiteen ja sen pituinen se. Uudessa Marjattaa kuvataan huomattavasti neitseellisemmäksi (hän ei esim. suostu lypsämään lehmiä, koska ne ovat “olleet” härkien kanssa), ja hänen mystinen puolukkaraskautensa antaa hänelle perheensä ja tuttaviensa keskuudessa porton leiman. Kun synnyttämisen aika tulee, hänen perheensä ajaa hänet ulos tiluksiltaan, ja lopulta hän päätyy talliin synnyttämään. Hänen lapsensa katoaa yhtenä päivänä, ja kun Marjatta kysyy tähdeltä ja kuulta apua, nämä vastaavat melko kalseasti, että poika (eli Jumala) loi heidät kurjaan, yksinäiseen elämään, joten heitä ei kiinnosta auttaa Marjattaa. Lapsi löytyy lopulta suolta. Lapsi halutaan ristiä, mutta haureussyytösten vuoksi paikalle tarvitaan tuomari, joka voi kertoa asian todellisen laidan: Väinämöinen kutsutaan, hän tuomitsee äpärän kuolemaan, mutta äpäräpä lukee madon luvun Väinämöiselle huomauttaen tätä aikaisemmista synneistään, kuten Ilmarisen panttaamisesta ja Ainon ahdistelusta. Väinämöinen suuttuu, hyppää veneeseen ja ajelehtii kauas pois - vannoen kuitenkin jonain päivänä vielä palaavansa! (Erittäin mielenkiintoinen lisä, sillä tämän myötä kristinuskon voitto ei olekaan niin ilmiselvä.)
- Loppulaulu saa inhimillisempiä sävyjä. Vanhassa loppulaulu lähinnä sanoi, että laulajalla olisi toki vielä lauluja, mutta alkaa tulla nälkä, eikä ilman rahapalkkaa kandee turhia laulella - laulamisen pioneerityö on kuitenkin suoritettu, ja tästä on jälkipolvien hyvä jatkaa. Uudessa loppulaulun laulaja tuo omaa persoonaansa paremmin esille, kertoo omista murheistaan (miten hän ei ole käynyt kouluja, koska on täytynyt auttaa emoa kotitilalla isän kuoltua), miten hän on täysin itseoppinut taidossaan ja miten “nykyään” hän yksinäisenä lähinnä laulelee puille. Lakonisesta listauksestani huolimatta lopetus on tunteikas ja erinomainen parannus vanhasta versiosta.
November 15, 2016
Kas, lukemiseen meni lähes tasan vuosi! Hah, kirjan loppuosiossa (Opas Kalevalan lukemiseen) neuvottiinkin että eepos toimii parhaiten niin että lukee vähin erin luku / tarina kerrallaan ja sulattelee. Tässä välissä onkin tullut luettua ja kuultua ja laulettua monenmoista muutakin kansantarina.
Mullistava, huima, niin monin tavoin inspiroiva pitkällinen lukukokemus, ja kiitos Lönnrot että ammoin kursit eriaikaisista runoista kasaan juonellisen kokonaisuuden, koska tuhansia ja tuhansia ihmeellisiä sanoja ja yksityiskohtia oli paljon helpompaa hahmottaa suurta vaikkakin keksittyä kertomusta vasten.
Mullistava, huima, niin monin tavoin inspiroiva pitkällinen lukukokemus, ja kiitos Lönnrot että ammoin kursit eriaikaisista runoista kasaan juonellisen kokonaisuuden, koska tuhansia ja tuhansia ihmeellisiä sanoja ja yksityiskohtia oli paljon helpompaa hahmottaa suurta vaikkakin keksittyä kertomusta vasten.
December 6, 2016
Kalevalan kankahilta tuonne Pohjolahan pitoihin
eli kyvykäs kansa, rinnan vanhan Väinämöisen.
Tästäpä taru tutuksi, satu soma on silmosille,
parsi päähän veisaamahan, vanhan virsi virkoaman.
eli kyvykäs kansa, rinnan vanhan Väinämöisen.
Tästäpä taru tutuksi, satu soma on silmosille,
parsi päähän veisaamahan, vanhan virsi virkoaman.
January 9, 2023
En oikein tiedä miksi tämä hieno kirja oli jäänyt minulta lukematta näinkin pitkään. Ehkä käsitykseni teoksesta on ollut vääränlainen. Kenties jotkin tulkinnat ovat vieneet Kalevalan mielikuvaa väärään suuntaan, latistaneet ja arkipäiväistäneet näitä suuria, maagisia tarinoita.
Jo kieliasu tekee tästä teoksesta aivan ainutlaatuisen. Kieli on vanhanaikaista, mutta myös äärettömän rikasta ja hauskaa. Riimit napsahtelevat kohdilleen täsmällisesti ja usein onkin pakko toistaa tekstiä ääneen, jopa hyräillä mielessään sellaisella monotonisella karjalaisella nuotilla. Kalevalaa ei kannatakaan lukea nopeasti ahnehtien, vaan hitaasti sanoja maistellen ja kielikuvia ihastellen.
Asiat toistetaan usein, mikä voi tuntua raskaalta, mutta se osoittaa myös ilahduttavaa mielikuvituksen lentoa kirjoittajalta. Kirja on täynnä hienoja ilmaisuja ja sanontoja, joista jotkin ovat jääneet elämään arkikielessä, kuten vaikkapa ”aukaisi sanaisen arkun”, ”meni soitellen sotahan” ja ”ei vara venettä kaa’a”.
Olen hieman kateellisena seurannut maailmalla jylläävää viikinkibuumia, mutta Kalevalan tarinat vetävät hyvinkin vertoja viikinkien seikkailuille. Pohjolan pidot, Väinämöisen nielaiseva Antero Vipunen, puolukasta raskaaksi tuleva Marjatta sekä pelottava Louhi, joka syöksee maailman pimeyteen piilottamalla kuun ja auringon, ovat aivan fantastisia saagoja.
Runojen ymmärtämistä helpottaa kappaleiden välissä olevat lyhyet kiteytykset, jossa avataan tapahtumia nykykielellä.
Mielestäni yksi mielenkiintoinen ulottuvuus on naisten ja etenkin äitien rooli tarinoissa. Mikään ei ole hurjempaa kuin Pohjolan emännän viha. Eikä mikään ole vahvempaa kuin äidin rakkaus lapsiaan kohtaan. Kirjan huikein kohtaus on mielestäni se, jossa Lemminkäisen äiti haravoi Tuonelan virrasta kuolleen poikansa palaset ja loitsii sitten hänet uudestaan eloon.
Kalevalasta on tehty monenlaisia tulkintoja, hyviä ja huonoja, mutta jokaisen kannattaa tehdä omansa. Tarinankerronta on sellaista, että se jättää mielikuvitukselle runsaasti tilaa. Asioita ja henkilöitä ei kuvailla pikkutarkasti eikä yliluonnollisia tapahtumia pyritä selittämään. Jokainen voi mielessään kuvitella omat hahmot ja omat maisemat, oman Kalevalansa. Minulle tarinat ovat tulleet uniinkin.
Jo kieliasu tekee tästä teoksesta aivan ainutlaatuisen. Kieli on vanhanaikaista, mutta myös äärettömän rikasta ja hauskaa. Riimit napsahtelevat kohdilleen täsmällisesti ja usein onkin pakko toistaa tekstiä ääneen, jopa hyräillä mielessään sellaisella monotonisella karjalaisella nuotilla. Kalevalaa ei kannatakaan lukea nopeasti ahnehtien, vaan hitaasti sanoja maistellen ja kielikuvia ihastellen.
Asiat toistetaan usein, mikä voi tuntua raskaalta, mutta se osoittaa myös ilahduttavaa mielikuvituksen lentoa kirjoittajalta. Kirja on täynnä hienoja ilmaisuja ja sanontoja, joista jotkin ovat jääneet elämään arkikielessä, kuten vaikkapa ”aukaisi sanaisen arkun”, ”meni soitellen sotahan” ja ”ei vara venettä kaa’a”.
Olen hieman kateellisena seurannut maailmalla jylläävää viikinkibuumia, mutta Kalevalan tarinat vetävät hyvinkin vertoja viikinkien seikkailuille. Pohjolan pidot, Väinämöisen nielaiseva Antero Vipunen, puolukasta raskaaksi tuleva Marjatta sekä pelottava Louhi, joka syöksee maailman pimeyteen piilottamalla kuun ja auringon, ovat aivan fantastisia saagoja.
Runojen ymmärtämistä helpottaa kappaleiden välissä olevat lyhyet kiteytykset, jossa avataan tapahtumia nykykielellä.
Mielestäni yksi mielenkiintoinen ulottuvuus on naisten ja etenkin äitien rooli tarinoissa. Mikään ei ole hurjempaa kuin Pohjolan emännän viha. Eikä mikään ole vahvempaa kuin äidin rakkaus lapsiaan kohtaan. Kirjan huikein kohtaus on mielestäni se, jossa Lemminkäisen äiti haravoi Tuonelan virrasta kuolleen poikansa palaset ja loitsii sitten hänet uudestaan eloon.
Kalevalasta on tehty monenlaisia tulkintoja, hyviä ja huonoja, mutta jokaisen kannattaa tehdä omansa. Tarinankerronta on sellaista, että se jättää mielikuvitukselle runsaasti tilaa. Asioita ja henkilöitä ei kuvailla pikkutarkasti eikä yliluonnollisia tapahtumia pyritä selittämään. Jokainen voi mielessään kuvitella omat hahmot ja omat maisemat, oman Kalevalansa. Minulle tarinat ovat tulleet uniinkin.
January 19, 2023
(Finnish book, Finnish review)
Kalevalan kansallishistoriallista merkitystä ei voine arvostella, mutta eihän tämä kirjana kovin kummoinen ole. Laulurunouden lukeminen on vähän kuin näytelmien tai elokuvakäsikirjoitusten lukeminen, eli ei toimi. Lyhyemmät ja toiminnallisemmat pätkät olivat ihan viihdyttäviä, mutta ikuisesti jatkunut h��äosio puolestaan ei.
Opas itsessään tarjoaa ihan mukavasti yleistietoa, muttei kuitenkaan mene sitten kovin syvälle. Olisin melkein kaivannut runojen rinnalla olevaa selitystä. Samoin myös runojen alkuperä ohitetaan lähes täysin, eikä Karjalaa juuri mainita.
Muistelen lukeneeni Kalevalan joskus 2000-luvulla aiemmin, mutta tämä taisi olla ajalta ennen GR-tiliä.
Kalevalan kansallishistoriallista merkitystä ei voine arvostella, mutta eihän tämä kirjana kovin kummoinen ole. Laulurunouden lukeminen on vähän kuin näytelmien tai elokuvakäsikirjoitusten lukeminen, eli ei toimi. Lyhyemmät ja toiminnallisemmat pätkät olivat ihan viihdyttäviä, mutta ikuisesti jatkunut h��äosio puolestaan ei.
Opas itsessään tarjoaa ihan mukavasti yleistietoa, muttei kuitenkaan mene sitten kovin syvälle. Olisin melkein kaivannut runojen rinnalla olevaa selitystä. Samoin myös runojen alkuperä ohitetaan lähes täysin, eikä Karjalaa juuri mainita.
Muistelen lukeneeni Kalevalan joskus 2000-luvulla aiemmin, mutta tämä taisi olla ajalta ennen GR-tiliä.
June 28, 2018
Kaikkea en ymmärtänyt, enkä alkupuolelta enää mitään muista, MUTTA
olen kielen ystävä, Kalevala on avain suomen kielen syntymiselle.
Jos vierasmaalaiset tutustuvat suomen kieleen lukemalla Kalevalaa, minulla ei ole yhtään syytä olla sitä tekemättä. Koulussa jo Kalevalaa luin, mutta tarvittiin yli 40 vuotta, että asia rupesi kiinnostamaan.
Nyt luin kirjan kronologisesti loppuun. Tämän jälkeen otan sen käsittelyyni aiheittain. Ajatuksen ei parane antaa harhailla lukiessa; monta kertaa jouduin palaamaan tekstissä taaksepäin.
Kirjan ulkoasu on kaunis.
olen kielen ystävä, Kalevala on avain suomen kielen syntymiselle.
Jos vierasmaalaiset tutustuvat suomen kieleen lukemalla Kalevalaa, minulla ei ole yhtään syytä olla sitä tekemättä. Koulussa jo Kalevalaa luin, mutta tarvittiin yli 40 vuotta, että asia rupesi kiinnostamaan.
Nyt luin kirjan kronologisesti loppuun. Tämän jälkeen otan sen käsittelyyni aiheittain. Ajatuksen ei parane antaa harhailla lukiessa; monta kertaa jouduin palaamaan tekstissä taaksepäin.
Kirjan ulkoasu on kaunis.
March 28, 2021
Itse runot olivat vaihtelevan kiinnostavia, hauskoja, tylsiä, surullisiakin. Parhaita ehdottomasti ääneen luettuna, itse luin osuvimpia kohtia ääneen äidilleni. Näistä on selvästi tullut paljon sananlaskuja suomen kieleen, eli tämä on myös historiallisesti ja kielitieteellisesti kiinnostavaa luettavaa.
Tunsin aiemmin tarinan pääpiirteet, mutta tässä painoksessa olleet tiivistelmät, muut selitykset, sanasto ja paikka- sekä henkilöhakemisto olivat todella hyödyllisiä, iso plussa niistä.
Tunsin aiemmin tarinan pääpiirteet, mutta tässä painoksessa olleet tiivistelmät, muut selitykset, sanasto ja paikka- sekä henkilöhakemisto olivat todella hyödyllisiä, iso plussa niistä.
March 31, 2023
No niin, tulipahan luettua! Kalevalainen runomitta on kyllä cool ja nopeasti siihen tottui, kun vaan kärsivällisesti jaksoi lukea. Loitsut ja rituaalit tuli luettua vähän silmät ristissä, mutta enemmän toimintaa sisältävät kohtaukset veivät mukanaan. Yllättävän viihdyttävä lukukokemus! Ja tämän myötä voikin sitten katsella suomalaisen kulttuurin kehitystä vähän eri näkökulmasta.
February 26, 2023
Vaikka lukukokemuksena varsin raskas, kieli oli todella kaunista.
March 18, 2023
Ehdottoman hienoja apuja tästä versiosta teoksen ymmärtämiseen ja selättämiseen.
April 12, 2023
Haastavasta kieliasusta huolimatta Kalevala on jopa yllättävänkin hyvä teos, jossa pisaa toimintaa, jännitystä ja draamaa enemmän kuin kymmenessä modernissa novellissa yhteensä!
January 8, 2025
Sinänsä ihan kiinnostava luettava, mutta lukukokemuksen ja ymmärryksen kannalta katsottuna ei😅
Displaying 1 - 16 of 16 reviews