Valokaaria

by Kristian Blomberg

Mitä hiljaisuudelle tapahtuu kun luulee sen päättyvän? Kristian Blombergin kolmas runokirja Valokaaria luo kauneuteen, ihmeen tuntuun ja vaistonvaraisuuteen perustuvia yhteyksiä mielen vakiintuneiden kulkureittien ohi kohti jotain, mitä? Syntyy hitaita ja miltei äänettömiä virtauksia, jotka ovat yhtä paljon ajattelua ja havaintoa kuin puhujan läheisyyteen liittyvää tunnelmaa. Tunnelma onkin tärkeä osa teoksen merkitystä: syvää kiintymystä maailmaan, elämään ja toisiin ihmisiin.

Genres: Poetry

73 pages, Paperback

First published February 1, 2015

Reviews

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Tutkimusmatkani Kristian Blombergin runouteen jatkuu. Aloitin uusimmasta Kaikessa hiljaisuudessa -kokoelmasta, nyt on vuorossa seuraava eli Valokaaria vuodelta 2015. Tämä on kompaktimpi teos: Kaikessa hiljaisuudessa oli aikamoinen runsaudensarvi, tämä on tiiviimpi ja pienimuotoisempi. Jotenkin hyvin poesialainen teos, mitä toki voi Poesian perustajajäseneltä ja entiseltä kustannuspäälliköltä odottaa.

Tyylilajina on enimmäkseen aforistinen fragmentti, vaikka mukana on osiollinen vähän pidempääkin pohdiskelua. Avausosio ”aurinkoa vanhempi” tykittelee kuitenkin menemään lyhyitä kysymyksiä tai havaintoja, jotka muodostavat jollain tapaa kuitenkin pidempiäkin linjoja. Samasta asiasta voi olla useampi huomio.

Kulkiessaan puitten välissä luuli kulkevansa tyhjässä tilassa,
kunnes näkymätön tarttui ihoon.

Seuraavassa ”myrskylyhty”-osiossa sivuille aukeaa enemmän tyhjää tilaa. Lyhyitä sirpaleita on sivulla vain kaksi, ympärillä runsaasti tilaa ajatella mitä mieleen juolahtaa. Sitä seuraavassa ”kynnyksiä”-osiossa ajatukset ovat taas paperilla tiuhemmassa. Blomberg pudottelee täkyjä, joihin voi tarttua tai olla tarttumatta. Pidän tällaisista ajatuksenkatkelmista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista.

Kauneuden mahdollinen määritelmä: jokin, joka tuntuu oikealta,
liikahtaa, saa alkunsa, on jo liikkeessä, on aina ollutkin.

Osiossa ”suuntavaisto (he)” edelleen jokseenkin irtonaiset ajatelmat on ladottu tiiviiksi, proosamaiseksi pötköksi ikäänkuin vuorosanoja. Mutta kuka puhuu? Onko tämä monologi vai keskustelu? Paikoin näissä teksteissä on enemmän keskustelun tuntua, paikoin vähemmän. Lopuksi palataan vielä ”ihmeen tuntua” -osion myötä fragmentaarisemman ilmaisun pariin.

Hiljainen rasahdus voisi tapahtua myös minulle.

Jos nauttii näistä irtonaisista ajatuksista, Valokaaria on silkkaa riemua, siinä missä Tennilän tai Marjamäen vastaavalla tavalla sirpaleiset tekstit. Valokaaria palkittiin vuonna 2015 Nihil Interit -runopalkinnolla vuoden parhaana runoteoksena; harmillisesti palkintoperustelut löytyvät vain Tuli & Savu -lehdessä. Täytyy sitten kuvitella mielessään. Suosittelen; itse olen tämänkaltaisen runoilmaisun ystävä ja viihdyin oivallisesti Blombergin aivoitusten äärellä.

[Emilia Hämäläinen · Rating 4 out of 5]

Teoksen minä on uuden äärellä mistä syystä tahansa (ero, suru, uusi alku uudessa paikassa, ihan mitä vain) ja tämän uuden näkökulman avulla huomaa pieniä asioita ja ilmiöitä mitä ei ehkä pysähtymättä olisi koskaan huomannut. Huomasin liikuttuvani kyyneliin ja pysäytin lukemisen pohtiakseni miten kaunis lukemani filosofinen ajatus olikaan.

[Aino · Rating 4 out of 5]

Tässä oli niin monta helmeä, että pakko palata pian takaisin tämän pariin.