Koskettava kertomus vammaisen tytön elämästä saa yllättävän käänteen.
Aarno ja Niina ovat teini-ikäisen Annikan omaishoitajia. Halvaantunut Annika on ollut koko ikänsä pyörätuolissa ja pystyy kommunikoimaan vain avustetusti tietokoneella. Runojen kirjoittaminen tuo Annikan elämään lohtua, ja pitkästä aikaa perhe suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Mutta pimeyden voimat ovat liikkeellä. Vanhemmat joutuvat puolustamaan Annikaa outoa vihollista vastaan. Kuka haluaa perheelle pahaa? Entä kuka on vanha merimies ja mitä hän yrittää viestittää?
Lyhyt, mutta intensiivinen. Halvaantuneen teini-ikäisen tytön vanhemmat kommunikoivat lapsensa kanssa fasilitoinnin kautta, mikä herätti heti epäilyksiä, vaikka kommunikointimenetelmä kuvataankin alussa hyvin ongelmattomana – Annika on jopa kirjoittanut runoja fasilitoinnin avulla.
Tarina saa kuitenkin epäluotettavampia käänteitä ja kertojiin suhtaudutaan epäluuloisemmin. Miten suhtautua, kun Annika alkaa kommunikoida hyvin ristiriitaisia asioita vanhempiensa kautta? Miten vanhempien oma mielenterveys kestää raskaan omaishoidon?
Vanhan merimiehen tarinassa on lyhyeen mittaansa nähden paljon mielenkiintoista ainesta vaikeasta vammaisuudesta, omaishoitamisesta ja fasilitoinnista. Tarina lipuu paikoin melkoisiin kauhutunnelmiin ja jättää lopuksi sekavan, mutta mielenkiintoisen tunteen.
Tämä arvoituksellinen, yllättävä, lukijaansa aliarvioimaton, ovela ja kaikin puolin kiinnostava romaani jää mieleen pyörimään ja häiritsemään lukemisen jälkeen vielä pitkäksi aikaa. Se lienee yksi todella hyvän romaanin merkki!
Vaikeasti CP-vammaisen tytön kommunikointia ja sen mahdollisuuksien rajoja pohtiva juonenkulku saa yllättäviä asennonmuutoksia epäluotettavaksi muuttuvan kerronnan ja näkökulmatekniikan, sekä muun kielellisen ja juonellisen pelaamisen myötä. Kielen ja kommunikoinnin keinojen tematiikka läpäisee paitsi juonen, myös kerronnan tasolla. Kokonaisuudesta tulee moneen suuntaan antava vyyhti, jota selvitellessään ei lukija pääse helpolla.
Uskaltaisin väittää tätä kevään 2014 kiinnostavimmaksi kirjaksi. Ainakin yhdeksi niistä.
Onneksi en pidä kirjoista, joiden ainoa tarjonta on kertoa lukijalle, mitä sitten tapahtui ja miten kaikki päättyi. Koska silloin en ehkä olisi pitänyt tästä, ja tämä on niin hieno teos, että se ansaitsee tulla pidetyksi. Erinomainen rakenne, kaunista kieltä, elävä kuvat vähillä sanoilla. Sanoi jotain olennaista, en ole vielä varma mistä kun pitää antaa hautua, mutta ihmisyydestä nyt ainakin. Hienoa työtä.
Olipa kauhea tarina, tai kokoelma tarinoita, joista ei päässyt selvyyteen mikä oli houretta ja mikä sisäkkäistä tarinaa.. Kirjassa on kolme kertojaääntä, isä Aarno, äiti Niina ja vaikeasti vammainen tytär Annika. Synnynnäisen vammansa vuoksi Annika on käytännössä täysin liikuntakyvytön. Pari vuotta takaperin perhe tutustui fasilitointiin, ja nyt vanhemmat voivat vihdoin kommunikoida tyttärensä kanssa. Elämä näyttäisi olevan tarjoamassa lisää iloisia yllätyksiä, sillä kustantamo kiinnostuu Annikan runokokoelmasta. Lisäksi lääkäri kertoo uudesta leikkauksesta, jolla voitaisiin kenties palauttaa pieni osa käden liikuntakyvystä. Toivo on kuitenkin riski. Jos se pettää, ei paluuta tuttuun arkeen ole. Kriisi ajaa lopulta Aarnon ja Niinan traagisella tavalla eri suuntiin.
En ole koskaan lukenut näin tarkkaa kuvausta vaikeasti vammaisen ihmisen elämästä. Kuvaus omaan mieleen vangitusta älykkäästä nuoresta naisesta oli tuskallista. Aihe oli siis poikkeuksellinen ja hienosti käsitelty, mutta olisin kovasti toivonut toisenlaista loppua..
tää tuntu siltä et makais peiton alla kipeenä tunnustelemassa miten kuume nousee koko ajan ja sit ku yrittää nousta ekaa kertaa koko päivänä seisomaan ni silmissä sumeneekin ja pitää ottaa seinistä tukea ku näkee vaan tähtiä ja jotain kuumeen synnyttämiä pikku-ukkoja huoneen nurkassa
Kuka tämän kirjan sitten onkaan kirjoittanut? Tosi upea tutkielma kertojasta ja sopiva rekisteri, tavallaan harrastajakirjoittajamainen tyyli. Pitkästä aikaa kirja, jonka voisi lukea heti uudelleen.
Huh ja vau. Kirjailija on löytänyt kerronnallisesti erittäin vaikuttavan tavan käsitellä fasilitaatiota, kommunikaatiota, vammaisuutta, perhedynamiikkaa, todellisuutta ja monia muita tärkeitä teemoja. Lukijan eteen tuodaan paljon ja omaa suhtautumistaan asioihin tulee väkisinkin miettineeksi. Kokonaisuutena tämä on aivan mainio teos!
Yle Areenasta löytyy kiinnostava Yli-Juonikkaan radiohaastattelu teoksen taustoihin liittyen. Kirjailija sanoo, että kirja on oikeastaan ohjelmoitu kahteen kertaan luettavaksi. Ensimmäinen lukukerta jää todella vaivaamaan mieltä, eikä toinenkaan lukukerta selitä teosta auki, mutta yksityiskohdat kirkastuvat ja tietyt yhteydet hahmottuvat vasta toisella lukemalla. Tämä kirja imaisee mukaansa ja on sinänsä nopeasti ja helposti luettu, mutta sitä voi halutessaan jäädä tutkimaan ja pohdiskelemaan pitkäksikin aikaa.
Vanhan merimiehen tarina toimii myös tietynlaisena vastinparina mm. palkintoja saaneelle Salainen metsäni -dokumentille (2017) ja saman henkilön nimissä julkaistulle runokirjalle Antakaa minulle ääni (2018).
Annika on vaikeasti vammainen ja kommunikoi vanhempiensa avustamana, kiistanalaista fasilitointimenetelmää käyttäen. Hän kirjoittaa runoja ja haaveilee oman runokirjan julkaisemisesta. Äiti hoitaa häntä kotona ja isä työskentelee virkamiehenä ja hukkuu loputtomiin paperitöihin ja organisaatiouudistuksiin. Kirjan kertoja vaihtelee vanhempien ja Annikan näkökulmien väillä.
Useiden peräkkäisten vastoinkäymisten myötä Annikan kommunikaatio alkaa muuttua ristiriitaiseksi ja pelottavaksikin, ja perhe alkaa pikkuhiljaa suistua yhä synkkenevämpiin vesiin.
Kirjan maailma on todella ovelasti rakennettu. Arki on tuttua ja turvallista, näennäisesti elämä soljuu rutiininomaisesti eteenpäin, mutta koko ajan jotain on vähän vinksallaan. Kertojat ovat epäluotettavia, eikä etenkään loppua kohden voi enää olla varma kuka puhuu ja kenen suulla.
Vanhan merimiehen tarina viittaa niin nimensä kuin tarinansakin puolesta The Rime of the Ancient Marineriin, jossa merimies tappaa albatrossin, ja tästä rangaistukseksi menettää koko miehistönsä ja joutuu jäämään iäisyydeksi maan päälle kertomaan tarinaansa varoittavana esimerkkinä. Tarinan tarkastelu tämän kautta avasi itselleni ihan uudenlaista näkökulmaa moniin kirjan tapahtumiin. Toki tämän voi lukea myös ihan vaan pienoisromaanina, joka tarkastelee perheen uupumista, mielen särkymistä, omaishoitajuutta, vaikeavammaisten oikeuksia ja asemaa yhteuskunnassa, eutanasiaa ja ihmisten välistä kommunikaatiota. Tämä oli tosi mielenkiintoinen ja juonikas lukukokemus.
Yllätyshyvä! Yllätyshyvä! Mun eka kokonaan luettu Yli-Juonikkani, tuon Loimaan pojan kirja. Merkit olivat jo ilmassa, että voisi iskeä muhun ja huh kylläpä se täräyttikin. Seurassani on todistajia, että huudahdin muutamassa kohdassa ääneen kirjaa lukiessani.
Kirjassa on juoni. Tää on sinänsä paljastettava asia, sillä olin kuvitellut, että hänen kirjoissaan ei juonta olisi. On äiti, isä ja vaikeavammainen tytär. Tytär käyttää fasilitointisysteemiä runojen kirjoittamiseen ja niitä tarjotaankin innokkaalle kustantajalle. Hän vaikuttaa olevan niistä kiinnostunut, mutta mitä sitten tapahtuu? Koko kirjan sävy muuttuu, eikä ole liioiteltua sanoa, että se saa jopa kauhuelementtejä.
Kirja on mielettömän vetävä, nopealukuinen ja huisin jännittävä, sekä juuri oikealla tavalla päätä raavituttava. Kirjan nimi on hieman harhaanjohtava, vai onko sittenkään - tätä jään pohtimaan. Tekisikö mieleni lähettää Yli-Juonikkaalle sähköpostilla lista kysymyksiä? Ehdottomasti.
Yksi huonommistä kirjoista minkä olen ikinä lukenut. Mielettömän tylsää. Ostin kirjan, koska takapuolen kuvaus luo tälläisen yliluonnolisen tunnelman. Mutta ei siis sanakaan vanhasta merimiehestä eikä yliluonnollisuudesta.
Tässä kirjassa elähdytti erityisesti epäluotettava kerronta ja loppupuolen alituisen kyräilevä ja epäilevä ilmapiiri, johon kolme eri kertojaa tuo oman, ihan yhtä vakuuttavan näkökulmansa varmana aavistustensa oikeellisuudesta. Vaikka kaiken aikaa luulin tietäväni mitä tapahtuu, saattoi tietoni osoittautua vääräksi jo seuraavan puheenvuoron aikana, ja koko juonen juoksu mahdollisesti kääntyä nurinpäin tai kellahtaa muuten vaan kumoon. Ilahduttavaa! Tietenkin perehtyneisyys vaikeasti vammaisiin ja vammautuneisiin ja tähän puheena olevaan fasilisaatioon olisi varmasti auttanut ja tehnyt koko kirjasta vielä monta kertaa mielenkiintoisemman, nyt jouduin omaa taustatietämättömyyttäni tyytymään uuden oppimiseen ja erilaisten näkökulmien omaksumiseen ilman perustavaa mielipidettä tai tietoa siitä, kenen puolella haluaisin edes olla.
Kirjan viimeiset kappaleet käänsivät vielä kerran koko hoidon ympäri ja uuteen uskoon, pyörittelivät vähän myötä- ja vähän vastapäivään, lopputuloksena se, että jälkitunnelmat olivat tyytymättömät ja vähän ärtyneet siitä, ettei ollut yhtään varma ymmärsikö. Eli se viimeinen mullistus oli vähän liikaa tälle lukijalle, kuitenkin, vaikka pitäisi varmaan olla vaan tyytyväinen siitä, että tässä ei ainakaan tullut vähätellyksi. Muuten todella mielenkiintoinen teos, joka valaisi myös omaishoitajien arkea ja antoi elävän esimerkin siitä, kuinka vähän erinäisiä liikuntarajoitteita ja niiden hienoja ja henkilökohtaisia vivahteita ylipäätään ymmärretään.
Löysä kirja, jossa nimi ei tunnu viittaavan mihinkään kirjassa. Kyllähän se lopussa tulee esiin, kun jäljellä on n. 1/8 kirjasta jäljellä, mutta sitä ennen menee niin paljon sivuja arjen kuvailuun. Ja se tärkein asia tulee jotenkin itsestään selvästi, että miten neliraajahalvautunut tyttö OPPII kirjoittamaan fasilitoidusti eli avustetusti vanhempiensa kanssa. Että tuosta vaan naps osaa kirjoittaa kuulemiaan sanoja. Jos kirjan oli tarkoitus olla todenmukaisuutta tavoitteleva, niin olisi sen voinut selittää - toisaalta epäily tällä tavalla kerrottuna jää kallellaan yhteen suuntaan vaikka kirja kertoo myös vaikeavammaisen tytön ajatukset.
Tämä kirja ei vaan toimi, ei niin millään. Onneksi ei mennyt tämän verran enempää aikaa lukea se. Hyvästä yrityksestä tulee toinen tähti, muuten jäisi yhteen. Kuitenkin aihepiiri ihan "mielenkiintoinen" ja asetelma.
Takakannen teksti antoi olettaa jotain muuta kuin mitä sisältö oli. Lopuksi mietin kuka oli kukin (niin sekaisin menin). Jotenkin kesken jäi tuo tarina olisin kaivannut selkeämpää lopetusta ja selitystä kuka lopulta oli hullu vai oliko kukaan. Mikä oli totta ja mikä kuviteltua. Herätti kuitenkin ajattelemaan itsemääräämisoikeutta tilanteessa, jossa ei pysty edes kommunikoimaan täysin itsenäisesti.
Olipas tämä. Kolme kertojaa, kaikkien ääni lopussa täysin epäluotettava. Loppua kohden tunnelma meni lukijankin mielessä vainoharhaiseksi ja epäileväksi.
En varmaan ollut koko ajan ihan kärryillä, mutta se oli tarkoituskin? Vaikea tästä mitään on sanoa, vaikka päättyi jo tunti sitten.
Ovia, ikkunoita ja kattoluukkuja avaava kertomus. Ikkunanavain saattaa vähän haetuttaa itseään. Mutta enpä ole ennen ajatellut tällaisia asioita. Se on aina hyvä. Tosi hyvä. Ja vieläkin ajattelen. Ja värisen.
Tästä en tiedä, mitä sanoisin. Erikoinen, erilainen, hienosti eri henkilöiden näkökulmat samaan tilanteeseen. En tiedä, mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtui...