Meidänhän piti olla maailman onnellisin kansa. Siitä huolimatta moni meistä sitkuttelee jaksamisensa rajalla, palautuu huonosti ja nukkuu vielä huonommin. Tilastojen mukaan keskuudessamme on uupuneita enemmän kuin koskaan. Ja ongelmien ratkaisemiseksi olemme lähinnä epäilleet itseämme. Ajatelleet, että niiden taustalla olemme me itse eivätkä olosuhteet. Niinpä olemme tukeutuneet alati piteneviin työpäiviin, resilienssiin ja itseohjautuvuuteen sekä satsanneet älykelloihin, mindfulnessiin ja shindo-hoitoihin. Juha T. Hakalan Suoritusyhteiskunta on kirja hyvinvoinnista koronan jälkeisessä maailmassa, vakavaa työelämäasiaa huumorilla sävytettynä. Se on jatkoa Hakalan aiemmille työelämää ja elämäntapaa tarkasteleville kirjoille Kohtuuden kirja (2017) ja Vähemmällä enemmän (2020). Ajanmukaisen työelämäoirekuvaston ohessa Suoritusyhteiskunta tarjoaa tukun kekseliäitä keinoja töiden organisointiin ja aikatauluihin, mutta myös oikeaan asenteeseen ja mielen hallintaan. Yksi kirjan perusteeseistä on: kaiken rientämisen keskellä olemme ehkä sittenkin kadottaneet otteen perusasioista. Voi olla, että hyvinvointiamme ylläpitävät tekijät ovat sittenkin likempänä kuin arvaammekaan.
Aika pintapuolisesti käydään läpi työelämän ilmiöitä, joista jokainen aikaansa seuraava on jo muutenkin kuullut. Hakala vielä kehystää kirjan omituisesti kertomalla tarinan isästään, joka toimi sähkölinjojen asentajana Lapissa, jonka jälkeen nykytyöelämän ongelmien esittely tuntui väkisinkin pinnalliselta. Sori nyt vaan, mutta pitkät Teams-kokousputket nyt vaan eivät tunnu miltään verrattuna lähes ikiroutaisen maan takomiseen rautakangella keskellä jotain pöpelikköä.
Lopussa sentään muistutettiin oman asenteen tärkeydestä, mutta se oli vähän liian vähän, vähän liian myöhään.
Juha T. Hakalan Suoritusyhteiskunta on kriittinen puheenvuoro ylikorostuneesta tehokkuudesta ja jatkuvasta itsensä kehittämisen pakosta. Kirja haastoi ajatuksiani monin tavoin, vaikka se ei täysin muuttanut käsityksiäni joistakin sen keskeisistä väitteistä.
Yksi kirjan ansioista on sen tapa kyseenalaistaa modernin työelämän ja yhteiskunnan jatkuva suorittamisen eetos. Olen samaa mieltä siitä, että elämän ei pitäisi olla pelkkää tavoitteiden perässä juoksemista ja että jatkuva paine voi olla vahingollista. Hakala onnistuu osoittamaan, miten loputon tehokkuuden tavoittelu ei välttämättä tuota parempia tuloksia, vaan voi johtaa uupumukseen ja merkityksen katoamiseen.
Yksi keskeinen teema, joka herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia, on mukavuusalueen ja epämukavuuden merkitys kehittymiselle. Olen samaa mieltä siitä, että mukavuusalue alkaa terminä olla kulunut ja ärsyttävä, mutta uskon silti, että kehitys vaatii epämukavuuden sietämistä. Juuri siksi onnistuminen tuntuu niin palkitsevalta – koska se vaatii ponnistelua. Kuitenkin kirjan ajatus siitä, että narua ei pidä jatkuvasti pitää piukalla, resonoi vahvasti. Jatkuva itsensä ylittäminen ei voi olla itseisarvo, ja myös palautumiselle ja inhimillisyydelle on annettava tilaa.
Pidin erityisesti kirjan positiivisista näkökulmista, joissa korostetaan tyytyväisyyden merkitystä ja sitä, että riittävän hyvä voi olla tarpeeksi. Hakala ei vastusta kunnianhimoa, vaan haastaa kysymään, kenen ehdoilla ja millä hinnalla sitä tavoitellaan. Tämä on arvokas muistutus maailmassa, jossa tehokkuudesta on tullut itseisarvo.
Kokonaisuutena Suoritusyhteiskunta on ajatuksia herättävä ja tärkeä puheenvuoro, joka kannustaa pohtimaan omaa suhdetta suorittamiseen. Se ei muuttanut kaikkia näkemyksiäni, mutta antoi uusia kulmia siihen, kuinka tasapainoilla kunnianhimon ja palautumisen välillä.
Pysy töissä mukavuusalueella. Olet lahjakas siinä ja siten tehokkain ja levollisin. Hankkiudu eroon niistä asioista töissä missä et ole hyvä ja mistä et tykkää. Joku muu hoitaa ne paremmin.
Ihan hyvää luettavaa kaikille tehokkuutta palvovaan yhteiskuntaan väsyneille ja muillekin. Mitään kovin uutta tai sen syvempää teos ei sisältänyt mutta ihan kelpo katsaus aiheeseen.
Eihän parisataasivuinen teos voi mitenkään perata läpi kaikkea olennaista yhteiskunnan suorittamisesta ja löytää niihin ratkaisuehdotuksia. Tässä teoksessa käsitelläänkin vain joitakin suorittamisen tapoja. Olisin kaivannut vähän kattavampaa ja monipuolisempaa asian käsittelyä. Mutta ehkä lukijat eivät yleisesti jaksa lukea niin paksuja teoksia. Ehkä sellainen teos ei olisi ostajalle houkutteleva.
Ihan mukavaa kuunneltavaa kyllä. Hakala on julkaissut monia vastaavia teoksia. Aiemmin olen lukenut häneltä Tylsyyden ylistyksen, joka oli vastaava, ihan ok, teos.