Kirja on ristisiitos tajunnan virtaa ja aggression täyttämää kritiikkiä. Kappalejakoa ei ole ja lukijaa ei pidetä kädestä, välillä nyökkäilin argumentteihin ja välillä olin täysin eri mieltä. Kirja aiheutti pitkästä aikaa tunteita ja lukukokemus tuntui punk-konsertilta, jossa valokeilassa tuli roustatuksi niin bändi, yleisö, tekniikka, kuin koko taiteenlaji. Kirjassa siis lukeminen, kirjailija, lukija ja yhteiskunta.
Tosi jännä lukukokemus: vihainen tykittely, kuin olisi kuunnellut Thomas Bernhardin Hakkuu -kirjan teemojen tekstiä hc-punkin kuten Hatebreedin tulkitsemana. Biisi Looking Down The Barrel Of Today pyörii päässä ja sivistyksen kuolonkamppailu silmissä.
What a display of power. I enjoyed the debut novel by Alenius, though I felt like I didn't quite get it. The setup felt a bit distant to me. But there were very good elements and I was intrigued by him as a writer and as a thinker. Somehow I knew from the name and the description that this would be one hell of a ride and I was completely right. The first pages were annoying as hell and and it only escalated from there, but the annoying become first entertaining, then insightful and then downright genius. The depth of analysis took me by surprise and when I was overtaken by the insights it slapped me across the face with some stupid jokes, surprising turns and gloomy irony. Obviously not great literature but one of the best rants I've ever listened to. I just love when there's so much to say that you feel short of breath when listening. I'm just kinda sad that the anti-capitalist ethos feels already stale and repetitive. And that's the fault of capitalism in million different ways, of course, not the fault of any writer. If anything we should talk and write more about it. And the bar is set very high now with Alenius. Bravo, bravo, thank you.
"Kaikkein nöyryyttävin tappiohan on sellainen, jonka kanssa joutuu pärjäämään yksin - jota kukaan muu ei huomannutkaan."
"...sinä, joka et osaa sanoa lukemastasi yhtään mitään, mitään muuta kuin ´hengästyttävää tekstiä´, sinä, joka et ´ihan ymmärrä´ tätä, joka jo mietit jättäväsi ´leikin kesken´...mutta kokeile, kokeile jatkaa, ihan vain, jotta voit tuntea olosi ylpeäksi selätettyäsi tämän luku-urakan..."
"Hyvä kirjallisuus on aina, siinä muun sivussa, luonut jollain tasolla uskoa elämään tai päinvastoin vienyt sen mutta tehnyt oivalluksen, mutkan, jonkin hetkautuksen kautta."
"Mitään ei voi viedä hautaan mukanaan, paitsi tekijänoikeudet, seitsemäksikymmeneksi vuodeksi."
"Nykyisessä digitalisoituneessa maailmassa triviaalia tietoa kertyy joka sekunti, ja se myös säilyy kaikessa trivaalisuudessaan."
"Hän oli tuntenut jonkin kellon tikittävän äänekkäästi jo useamman vuoden ajan - mikään biologinen kello se ei ollut, pikemminkin teknologinen, ellei jopa ideologinen."
"On muuten käsittämätöntä, miten vähän attentaatteja kohdistuu liikemiehiin, pörssiyhtiöiden johtoon, investointipankkiireihin, hedgerahastovampyyreihin ja muihin sellaisiin parasiitteihin. En ymmärrä, miksi salamurhaajat ottavat niin usein poliitikot tähtäimiinsä - ei poliitikoilla ole lopuksi kovinkaan paljon vaikutusvaltaa, he ovat pelkkiä sätkynukkeja."
"Vaikka nykyinen järjestelmä kiistää yhä äänekkäämmin minkäänlaisen luokkien olemassaolon, ei työtä tekevä luokka, palkasta riippuvainen luokka ole kadonnut minnekään. Päinvastoin, jo korkeamman tason tietotyökin, esimerkiksi tutkimus ja opetus, on saanut tehdastyömäisiä piirteitä erinäisten vaikuttavuuskertoimien ja kehittyneiden työvalvontateknologioiden sekä säännöllisen tulosarvioinnin myötä."
"Sen, mitä porvariluokka on tehnyt, täytyy työväenluokan tehdä. Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän viesti on: Älä yritäkään. Ei tule tapahtumaan. Olet toivottoman yksin. Nykyinen järjestelmä ei usko, ei halua kuvitellakaan työväenluokan todellista järjestäytymistä, sillä se tietää sen merkitsevän pääoman loppua, vaan tarjoaa aina vain uusia representaatioita, harhautuksia ja sumutusta."
Arsi Aleniuksen teos Katsotaanhan puhelimiakin, on kirjan takakannen mukaan "hurja monologi ja palavasieluinen saarna, kirjallisen talousmetsän kritiikki, joka näkee kirkkaasti myöhäiskapitalistisen maailman järjettömyyden".
Tämä oli kyllä mielenkiintoinen, vajaan 140 sivun, lukupaketti. Tämä pitää ehdottomasti lukea joskus uudelleen.
Yllä muutamia lainauksia teoksesta, joka on jotain esseen ja monologin väliltä. Välillä Alenius puhuttelee suoraan lukijaa, välillä teksti on tajunnanvirtaa, välillä lainataan muita kirjailijoita, lopussa teos liukuu tietokirjallisuuden puolelle. Laintaaan lopussa jopa Marxin Pääomaa ja suunnitellaan vallankumousta käytännön ohjeineen.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen annan tälle 3,4/5, mutta luulen, että toinen lukukerta tulee nostamaan arviota. Ekalla lukukerralla en ehkä tajunnut kaikkea (sitä Aleniuskin lukijalle sanoo suoraan, että et ymmärrä tästä mitään).
Reipasta tykittelyä. Ei tarvitse olla samaa mieltä, että voisi nauttia. Olisi luultavasti kummallistakin, jos olisi kaikesta samaa mieltä.
Kirja pelaa muodolla paljon. Kaikki kikkailu siinä on täysin perusteltua ja parantaa lukukokemusta. Sen on tarkoituskin olla päällekäyvä. Onpa raikasta.
Paikoihin ihan kiintoisia huomioita ja ajatuksia, mutta ehkä aiheena kapitalismikritiikki on sellainen, että siitä on vähän vaikea sanoa mitään kovin omaperäistä tai tuoretta. Meidän piti opiskeluaikana lukea kommunistinen manifesti ja kirjoittaa siitä essee, se tuli mulle tästä päällimmäisenä mieleen.
Vähän provosoiduin Virginia Woolfin haukkumisesta ja kommentit naiskirjallisuudesta olivat ylipäätään niin tunkkaisia. Tai ehkä tässä oli jotain monen ironiakerroksen alle laskostettua metakritiikkiä jota en tajunnut, mutta miten vaan, ei oikein toiminut mulle.
Hämmästyttävä ja hengästyttävä, sinne tänne sinkoileva romaani, kuin muutama tunti päänsisäistä, ankaraa monologia – toisinaan nautinnollinen sapekkuudessaan, toisinaan uuvuttava. Assosiaatioita ja viittauksia ties minne, väkevimpänä tendenssinä kapitalismikritiikki, joka loppuosassa tiivistetään hienoihin teeseihin. Onko kapitalismi singulariteetin saavuttanut entiteetti, joka käyttää ihmistä? Hieman samaan tapaan Yuval Harari esittää vehnäkasvin orjuuttaneen ihmisen maatalouden synnyn myötä. Hämmentävää kyllä, teos on varsin koherentti ja jopa hermeettinen kokonaisuus.
Kirja tuli sikäli tilaukseen, että tunnen kuuluvani osittain kirjan kohderyhmään sen faktan nojalla, että tämä teos sulautui lyhyehkönä kirjana hienosti 2024 Reading Challengeen tällä sivustolla, jonka saavuttamista käytän omatekemänä syynä lukea lisää romaaneja, varsinkin lyhyitä sellaisia. En silti koe olevani töissä yhtä paljon kuin olisin kirjoittajan visioimassa neuvostokommunismissa, johon romaanin kertoja päätyy hävettyään omaa kyvyttömyyttään pysyä työttömänä. Dostojevski on jo lentämässä roskakoriin, mutta mikään ei kuvaa käsillä olevan kirjan paatosta paremmin kuin kellari-ihmisen kyvyttömyys tuntea itseään edes hyönteiseksi, tai hänen angstinsa siitä, ettei hän kyennyt olemaan edes laiskuri. Eikö tässä ole nyt kyse juuri siitä? Utopiavisiointiin siirtyminen tuntuu alkupuoliskon kyynisyyden jälkeen niin hätäiseltä, että ehkäpä jopa äärireaktionaari kuten Dostojevski voisi tarjota joitain näkökulmia tähän näennäiseen umpikujaan. Defaulttimarxismi kuitenkin katkaisee orastavat filosofiset perspektiivit alkuunsa ja jäljelle jää vain: työ. En vain usko, että työ olisi automaattisesti mielekkäämpää jos se toteutettaisiin neuvostomuodossa: jos työläiset alkavat tehdä yhteistyötä tällä hetkellä olemassaolevien roolien rajoittamana, eivät he tule lopulta tekemään muuta kuin uusintamaan mukamas välttämättömiä asioita ja lisäksi he tulevat pettymään kun ruohonjuuriorganisaation myötä globaaliset verkostot romahtavat. Työ on sidoksissa teknologian todellisuuteen: mutta onko nykyteknologia ja niukkuus todella ainoaa aitoa todellisuutta? Jo valtion käsitteestä seuraa teknologian pimittämisen välttämättömyys, eikä tämä ole mikään salaliittoteoria vaan argumentti joka kaikkien tulee hyväksyä, jos ymmärtävät valtion käsitteen. Siitä puolestaan seuraa, että niin kauan kuin on ollut hierarkkisia, keskittyneitä valtayksiköitä, salainen teknologia on kehittynyt eikä sitä ole paljastettu ihmisille. Siitä taas seuraa, että sodat ovat näytösluonteisia jne. Rationaalisen ihmisen on pakko hyväksyä nämä väitteet. Ensimmäinen askel on siis tieteellinen pluralisaatio, episteeminen vallankumous, luonnonfilosofian paluu ja omaehtoinen tieteellinen tutkimus: on varmaa, että salaista tiedettä ei voi oppia valtavirran koulutuslaitoksista. Miten voimme tietää mikä on mielekästä työtä, elleivät universumin salat ole hallussamme? Näillä uusilla löydöksillä voisi olla jopa sellaisia vaikutuksia ihmisten tietoisuuteen, että niiden muodostama käsitys veisi asioita positiiviseen suuntaan.
Positiivisia asioita tässä kirjassa ovat kuitenkin mm. Eino Leinon haukkuminen ja hienosti käytetty lapsellisen lällyttelevä sävy. Lukijan suora puhutteleminen on myös kiinnostava kirjoitustekninen valinta. Lisäksi apurahataiteilijuus ja lössö amoraalisuus saavat kirjassa ansaittua kritiikkiä. Paljon tulee kuitenkin myös huteja kuten esim. naiskirjallisuuden kuvailussa: teoksessa väitetään, että naiset pysyvät etäällään stereotyyppisesti mieskirjallisuudeksi käsitetystä materiaalista kuten poliittisesta historiasta, vaikka Suomen kuuluisin naiskirjailija Sofi Oksanen on erikoistunut nimenomaan tällä saralla. Ja juuri vähän aikaa sitten luin Tiina Lehikoisen Punelman jne jne. Lisäksi rikkaan eliitin samaistaminen luksusbrändejä himoitseviin massoihin ei oikein toimi, koska kaikkihan tietävät, ettei Zuckerbergillä tai Gatesillä ole tarvetta näyttää varallisuuttaan luksusvaatteiden muodossa. Suurin ongelma kuitenkin on, että kirjan taustaongelma, työn mielekkyys ja sen suhden ihmisarvoon, ratkaistaan ehdottamalla...lisää työtä!
Vyöryvä monologiromaani kapitalismista, sivistyksen rappiosta ja kirjallisuudesta. Ajatukset (pääsääntöisesti) loistavia, niin sanottu esillepano ei. Toisin kuin Alenius kuvittelee, meillä lukijoilla on vielä muutama aivosolu jäljellä, ja aivosoluni olisivat arvostaneet hiotumpaa rakennetta assosiatiivisen tajunnanvirran sijaan.
Vimmainen, tulisieluinen ja uhkarohkean kirpeä. Tajuttoman suolaista tekstiä, joka miltei ryöppyää yli. Joskin paikoin lamaannuttavaa realismia, jona uuvuttaa kunnes vastaan tulee vallankumous ilman repäisevää halua mukaan. En ehkä enää tiedä uskonko siihen, että ihminen keskustelee ihmiselle vai sille, että hyödyke juttelee toiselle. Epäilen kirjan löytyvän Li Anderssonin yöpöydältä kirjanmerkkinä punainen lippu
Bongasin kirjan kirjaston uutuuskirjojen hyllystä ja kannen mitäänsanomattomuus sai minut tarttumaan siihen. Ehdottomasti ajatuksia herättävä ja erilainen lukukokemus. Naiskirjallisuuden ja -kirjailijoiden kritisointi ei ollut mitenkään fressiä, se tuntui paikoitellen enemmän vähättelyltä, kuin niinkään varteenotettavalta kritiikiltä, mikä vähän söi kirjan uskottavuutta.
Olipas kiukkuinen filosofi. Vähän kuin lukisi Supernaiivia. Pidin kyllä hänen tyylistään ja äänestään, en löydä heti vertauskohdetta. Yhteiskuntateoreettinen loppukyhäelmä oli söpöä.
Tavallaan arvostan kirjaa, joka kehtaa suoraan hyökätä lukijan kimppuun. Onpahan ainakin uusi kokemus. Silti en tiedä, onko tämä paras tapa välittää lukijalle sanomaa tai tietoa. Tone policing, Arsi Alenius ehkä sanoisi. Tajunnanvirtamaisuus on vähän se pointti, mutta toisaalta puuroksihan se teksti menee. En tiedä, hämmentävä. Osittaisin haluaisin vain lainata kirjaa ja sanoa että tulipahan luettua loppuun, hämmästyttävä kirja, etenkin alku oli ihan että vau jne mitä siinä nyt sanottiinkaan liian pintapuolisista lukijoista. Lue, jos haluat lukea kapitalismikritiikkiä eikä kokeellinen muoto haittaa.