Vuoden 1972 ensimmäisinä tunteina ryhtyy rovaniemeläinen koulupoika pitämään totista, hykerryttävää päiväkirjaa.
Vilpittömissä merkinnöissään koululainen kuvaa pienyrittäjäperheen surkuhupaista arkea, ensirakkauttaan, paikallaan polkevaa vallankumousta ja Aune-tädin ponnisteluja oikeudenmukaisen noitatuomion saamiseksi käräjiltä.
Päiväkirjanpitäjä nauhoittaa mullistavalle keksinnölle, c-kasetille, isomummunsa muisteluja kielletystä rakkaudesta tsaarin vallityöläiseen, palmikkopäiseen hunghuusipoikaan. Päiväkirja kasvaa sukuromaaniksi, tavallinen paisuu tavattomaksi.
Esikoinen liikkuu 1600-luvun noitakomissiosta 1900-luvun alun revoljutsijaan, vallankumoukseen, mutta romaanin tarkastelupiste sijaitsee vuodessa 1972, jolloin rovaniemeläinen koulupoika saa syntymäpäivälahjakseen sitkeän lakritsipiipun, Osmondsin kasetin ja Leninin valitut.
Ihana! Jotkin sivuhenkilöiden tarinat olivat välillä vähän liikaa, sekoittivat päätäni ja pudottivat yhden tähden verran lukunautintoa, mutta muuten jotenkin kotoisa ja tuttu tunnelma, vaikken ole 13-vuotias poika (koskaan ollutkaan) enkä Lapissa viettänyt kuin pari talvisesonkia. Ja sitten se mehumaija.... :-)
Kirjassa parasta oli Tervon iskevä, herkullinen kerronta ja hyvää oli myös ajankuva ja henkilöt. Raskasta oli jotkin pätkät, missä kuljettiin eri kerroksissa ja ajassa, joitain tällaisia kohtia piti loikkien lukea.
Liian ajassa loikkivaa ajatuksen virtaa, että olisin pysynyt mukana. Hauskoja yksityiskohtia ajankuvauksissa. Esim. se kuinka ennen oli tapana tervehtiä saman maakunnan rekisterissä olevia autoja.
Murrosikää lähestyvä ja kivestensä laskeutumista odottava poika pitää päiväkirjaa, johon kirjaa totisia huomioita ympäröivästä 1970-luvun alun maailmasta rovaniemeläisperspektiivistään sekä isomummunsa muisteluita elämänsä rakkaudesta tsaarinvallan loppumetreiltä ja tämän mielisairaan tyttären tajunnanvirtaa kuvitellusta elämästään 1600-luvun noitavainojen aikana. Mukaan tulee myös äidin ruokareseptien taakse raapustamia kipeitä tunnustuksia.
Vasta viimeisillä sivuilla näiden kaikkien tarinoiden varsin nokkela yhteys selviää, ja käy ilmi, että tässä on kerrottukin näiden naisten jokseenkin traaginen tarina.
Tätä voisi pitää nykyisen nostalgia-aallon pärskeenä siinä missä espanjalaista Cúentame-sarjaa Alcántaran perheestä, ja onhan mukana runsaasti viittauksia ajan ilmiöihin ja tuotemerkkeihin, jotka tuolloin eläneet muistavat, mutta vire on koomisista elementeistä huolimatta oikeastaan lähinnä surullinen.
Saab 96 ei muuten ollut se farmarimalli. Tervo kuvailee ysikuutosena oikeastaan ysiviitosta.
Paljonkohan tässä oikeastaan on omaelämäkerrallista ainesta? Jos päiväkirjanpitäjä on Tervon omakuva, hän ei ainakaan päästä itseään jos muitakaan helpolla, vaan kuvaa nolotkin asiat julman toteavasti.
Tervon kirjojen kanssa vaaditaan alussa usein hieman kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä ennen kuin kerronnan rytmiin ja tyyliin pääsee sisälle, hahmot alkavat käydä tutuiksi ja tarina alkaa viedä eteenpäin. Alkupyristelyn jälkeen lukeminen on kevyttä ja tarina etenee. Sama pätee Esikoiseen.
Onko 70-luvun alun rovaniemeläinen työläisperheen arki ja ankeus sekä kouluikäisen pojanklopin yhden vuoden päiväkirjamerkinnät kiinnostavaa luettavaa, on tietenkin oma kysymyksensä. Perheen ja suvun ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa leimaa vahvasti sosialistinen työväenaate ja Leninin ihailu, jota tarkastellaan objektiivisesti pojan silmin ilman kannanottoja suuntaan tai toiseen. Jollain tapaa Tervo onnistuu myös rehevöittämään tarinaa keski-ajan noitavainoilla ja 1900-luvun alun Venäjän vallankumouksella. Kuten usein Tervon kirjoissa, kirjan viime metreillä onnistutaan kekseliäästi yhdistelemään lankoja ja juonenpätkiä, mutta tapahtuuko se tarinan ja lukukokemuksen kannalta liian myöhään.
Tervo on edelleen loistavan lauseen mies, joka osaa liikuttaa lukijaa kuin Hitchcock konsanaan. "Omaelämäkerrallisessa" kasvutarinassa on kosolti kohtia, joissa tekee mieli nousta seisomaan ja aplodeerata. Kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hataraksi ja vähän lonksuvaksi, se laulava pitkä legato puuttuu. Kolme tähteä tulee kriittisellä Tervo-asteikolla, sillä mies on kirjoittanut upeita kirjoja, tämä ei parhaita, hieno silti.
Jouhevasti kulkeva kertomus, joka siis perustuu löyhästi omaelämänkerrallisiin elementteihin. Tarinassa oli riittävästi yllätystä ja käännettä, joten se aika ajoin jopa imaisi mukaansa. Ongelmaksi muodostuu se, että itse en "ostanut" kertojaminää 13-vuotiaana poikana, vaan kirja tuli luettua juuri sellaisena kuin se on, viisikymppisen miehen muistelona lapsuudentunnoistaan.
Joo, olihan se ihan kiva kirja. Kolme tarinaa ikäänkuin sisäkkäin, päähenkilönä poika vuonna -71 ja sivussa kulkevat isoäidin ja tädin tarinat. Vähän oli sekavaa, varsinkin tädin tarina oli jotenkin pitkäveteinen ja vasta lopussa tarinat alkoivat käydä järkeen ja loppu pelastikin kirjan kolmannelle tähdelle, muuten olisi tullut vain kaksi.
Pidän Tervon lämpimästä lakonisesta huumorista. Itsekin 70-luvun lapsena/nuorena nautin tarkasta ajankuvasta Lep Zeppeliineineen, Lotto-tyttöineen ja Retu-kenkineen. Esmen rakkaustarina tuo kirjaan oman surullisenkauniin lisänsä.
Nokkelia ja teräviä huomioita lyhyissä lauseissa. Miksi vain yksi tähti? Siksi, että Tervon jokaisessa kirjassa jokainen roolihahmo suoltaa teräviä ja nokkelia lyhyitä lauseita.