What do you think?
Rate this book
Adress-sviten #1
Kulosaarentie 8, Kulosaari, Puh. 35
Häkellyttävän mestariteoksen ensimmäinen näytös, ainutlaatuisen muistelmaromaanitrilogian ensimmäinen osa. Kulosaarentie 8 on uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa. Se on kertomus henkiinjäämisestä häpeän, nöyryytysten, sodan keskellä, epätoivon tragedia, jonka häpeämättömät kohtaukset muuttavat hetkeksi mustaksi komediaksi. Samalla hävyttömyydellä se laukoo härnääviä kommentteja uudempaan Suomen historiaan, riisuu paljaaksi suomenruotsalaisen yläluokan kulosaarelaisen idyllin.
165 pages, Hardcover
First published January 1, 1975
4 people are currently reading
82 people want to read
About the author
Henrik Tikkanen
43 books5 followersHenrik Tikkanen was a Finnish-Swedish writer and artist. He worked as a columnist and cartoonist for Hufvudstadsbladet and later Helsingin Sanomat, and as an advertising illustrator.
He wrote a number of novels, mostly in Swedish. His breakthrough was the autobiographical series beginning with Brändövägen 8 (1975, translated to English as Snob's Island / A Winter's Day). Several of his books have anti-war themes.
He wrote a number of novels, mostly in Swedish. His breakthrough was the autobiographical series beginning with Brändövägen 8 (1975, translated to English as Snob's Island / A Winter's Day). Several of his books have anti-war themes.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 28 of 28 reviews
June 29, 2022
Srećom po nas kojima su najpoznatiji Finci Mumijevi i Deda Mraz, ovaj pisac je ukopan na antiratnom položaju sa koga se ne traži nikakvo predznanje. Zapravo, on ne traži ništa preko čitaj-kako-je-napisano, a šta ima da kaže saopštava već u prvoj prvcatoj rečenici:
“Ovo je strašna priča o naprasnoj smrti, propasti, kurvanju i rakiji.”
Treća, međutim, glasi: “U Finskoj je pripovedanje kao zimski dan. Kratak i mračan i teško je videti šta se nalazi malo dalje.”
Eto, to vam je Henrik Tikanen.
On piše u zakivcima: jednopotezno, kratkim udarcima (uglavnom u glavu), šaljući vas direktno na patos – od smeha ili muke, sasvim svejedno – a kako je znatnoga porekla i buržujskog, lepim manirima vodi računa da vam na tom patosu bude zabavno. Zbog toga bira crni humor, sarkazam i autoroniju, te sam plaća svoj ceh, ostavljajući čitaoca da rasterećen uživa (za razliku od, recimo, Bernharda koji traži da mu se podmetne de-de rame, ili Selina koji pruža ruku iz ropca mizantropije, a od obojice je bespoštedniji, zlobniji i gorči).
Brendevegen 8, prvi deo trilogije je detinjstvo i ponajviše podseća na veoma inteligentnog Adrijana Mola. Samo podseća. Tikanen je veoma i ozbiljan i inteligentan i svestan, pre svega čovek, a potom i umetnik. Tu vam bude kul, ali ništa za padanje u nesvest, pa ne možete ni naslutiti kako će vas do kraja smlaviti.
Drugi, Bevervegen 11 je mladost, mnogo masturbacije i defloracija na -35 stepeni, nema se posao, posle se crtaju stripovi. Malo bolje zezanje, uglavnom zato što vam je teren poznat, pa je udobnije.
Treći, Marijegatan 26 je čir na želucu. E, tu više nema zezanja (muka je čak i kad u kadar uleti mama Tuve Janson).
Sve tri priče su strašne, u svim trima su smrti naprasne, propasti, kurvanje i rakija (više grog i pivo, ko voli precizno). U tome vam prođe kratkih i mračnih 450 strana dok ne primetite. A onda dolazi ono malo dalje zbog koga je Tikanen car.
Šta ćete videti malo dalje stvar je izbora, nudi se svašta i jedva čekam da malo prođe pa da čitam opet. Najgora mogućnost je da se ne odlepite od “antiratni roman” što se potencira više nego što ima potrebe, a na piščevu štetu. Evo zašto:
Čeprkanja po finsko – ruskim odnosima kroz istoriju nisu uputna, naročito ne u kontekstu aktualnih udarnih vesti. Ipak, ako kao prosečno nezainteresovani nepoznavalac geopolitičkih stremljena posegnete za informacijama – tek toliko da se ne obrukate na Slagalici – mogući zaključci su:
- Jbt, koliko ja nemam pojma
- Fala ti bože što nisam morala da učim rusku nacionalnu istoriju
- Posezanje za sintagmom “granica Istoka i Zapada” zarad obrazlaganja bilo čega lokalnog ima
smisla samo do nivoa bureka/pite s mesom.
Sa (eksplicitno) neutralne pozicije kojom postiže legitimitet objektivnog kritičara sveopšteg licemerja, Tikanenu uopšte nije bitno ni ko je koga ubijao ni zašto, već insistira na dezerterstvu kao jedinom izboru razuma, zbog čega se rat može smatrati samo mizanscenom, jer duž rovova iz prvog dela neće nići leje ruža ni na narednih trista strana. Uzgred, oko tog zašto istoričari još dumaju, te pitanje da li je Finska u Drugom svetskom ratu bila na strani SS-a ili se za svoj groš tulka sa boljševicima čeka konsenzus struke, bez obzira što su brojači leševa odavno podneli višecifrene izveštaje, knjigovođe ispostavile račun za ratnu odštetu, a narod skapavao u bedi dok nije isplaćena. Možda je i moguće napabirčiti koji dokazić na koju to stranu autor naginje, ali ni to čeprkanje nije uputno i može doneti samo kratkotrajnu eureku, nakon koje ćete se osetiti namagarčenim, budući da će Tikanen sve čega se takne ražalovati na fi septičke jame.
To jutru ne smeta da sviće među dlakavim nogama ćelavog pesnika, smrti da orgazmira kroz ljudsku strepnju, a svakom finu književniku da pijanči bez kart-blanš koju donosi fina reč depresija.
Mnogo bih bila zahvalna kad bi mi neko rekao šta se desilo s ovim
“Ovo je strašna priča o naprasnoj smrti, propasti, kurvanju i rakiji.”
Treća, međutim, glasi: “U Finskoj je pripovedanje kao zimski dan. Kratak i mračan i teško je videti šta se nalazi malo dalje.”
Eto, to vam je Henrik Tikanen.
On piše u zakivcima: jednopotezno, kratkim udarcima (uglavnom u glavu), šaljući vas direktno na patos – od smeha ili muke, sasvim svejedno – a kako je znatnoga porekla i buržujskog, lepim manirima vodi računa da vam na tom patosu bude zabavno. Zbog toga bira crni humor, sarkazam i autoroniju, te sam plaća svoj ceh, ostavljajući čitaoca da rasterećen uživa (za razliku od, recimo, Bernharda koji traži da mu se podmetne de-de rame, ili Selina koji pruža ruku iz ropca mizantropije, a od obojice je bespoštedniji, zlobniji i gorči).
Brendevegen 8, prvi deo trilogije je detinjstvo i ponajviše podseća na veoma inteligentnog Adrijana Mola. Samo podseća. Tikanen je veoma i ozbiljan i inteligentan i svestan, pre svega čovek, a potom i umetnik. Tu vam bude kul, ali ništa za padanje u nesvest, pa ne možete ni naslutiti kako će vas do kraja smlaviti.
Drugi, Bevervegen 11 je mladost, mnogo masturbacije i defloracija na -35 stepeni, nema se posao, posle se crtaju stripovi. Malo bolje zezanje, uglavnom zato što vam je teren poznat, pa je udobnije.
Treći, Marijegatan 26 je čir na želucu. E, tu više nema zezanja (muka je čak i kad u kadar uleti mama Tuve Janson).
Sve tri priče su strašne, u svim trima su smrti naprasne, propasti, kurvanje i rakija (više grog i pivo, ko voli precizno). U tome vam prođe kratkih i mračnih 450 strana dok ne primetite. A onda dolazi ono malo dalje zbog koga je Tikanen car.
Šta ćete videti malo dalje stvar je izbora, nudi se svašta i jedva čekam da malo prođe pa da čitam opet. Najgora mogućnost je da se ne odlepite od “antiratni roman” što se potencira više nego što ima potrebe, a na piščevu štetu. Evo zašto:
Čeprkanja po finsko – ruskim odnosima kroz istoriju nisu uputna, naročito ne u kontekstu aktualnih udarnih vesti. Ipak, ako kao prosečno nezainteresovani nepoznavalac geopolitičkih stremljena posegnete za informacijama – tek toliko da se ne obrukate na Slagalici – mogući zaključci su:
- Jbt, koliko ja nemam pojma
- Fala ti bože što nisam morala da učim rusku nacionalnu istoriju
- Posezanje za sintagmom “granica Istoka i Zapada” zarad obrazlaganja bilo čega lokalnog ima
smisla samo do nivoa bureka/pite s mesom.
Sa (eksplicitno) neutralne pozicije kojom postiže legitimitet objektivnog kritičara sveopšteg licemerja, Tikanenu uopšte nije bitno ni ko je koga ubijao ni zašto, već insistira na dezerterstvu kao jedinom izboru razuma, zbog čega se rat može smatrati samo mizanscenom, jer duž rovova iz prvog dela neće nići leje ruža ni na narednih trista strana. Uzgred, oko tog zašto istoričari još dumaju, te pitanje da li je Finska u Drugom svetskom ratu bila na strani SS-a ili se za svoj groš tulka sa boljševicima čeka konsenzus struke, bez obzira što su brojači leševa odavno podneli višecifrene izveštaje, knjigovođe ispostavile račun za ratnu odštetu, a narod skapavao u bedi dok nije isplaćena. Možda je i moguće napabirčiti koji dokazić na koju to stranu autor naginje, ali ni to čeprkanje nije uputno i može doneti samo kratkotrajnu eureku, nakon koje ćete se osetiti namagarčenim, budući da će Tikanen sve čega se takne ražalovati na fi septičke jame.
To jutru ne smeta da sviće među dlakavim nogama ćelavog pesnika, smrti da orgazmira kroz ljudsku strepnju, a svakom finu književniku da pijanči bez kart-blanš koju donosi fina reč depresija.
Mnogo bih bila zahvalna kad bi mi neko rekao šta se desilo s ovim
July 24, 2020
Prevario me je utisak.
Pomislio sam da se ovo delo nalazi između razoružavajuće bistrine Knausgora i pripite lucidnosti (bizarnog humora) Akija Kaurismakija. Međutim, Tikanen je, iako povezan, nesvodiv na navedene asocijacije.
Poput Tuve Janson, Henrik Tikanen je Finac čiji je maternji jezik švedski. Ovo je relatativno česta pojava, svakako češća nego što bi se na prvi pogled reklo – mnogo istaknutih članova finskog društva pripadali su grupi koja je govorila švedski. Međutim, govoriti švedski kao maternji ne znači i biti Šveđanin. Štaviše, sami Šveđani ne gledaju na švedsku manjinu u Finskoj kao svoju – već kao donekle izdvojenu grupu. Razlog se nalazi u prošlosti. Finska se kroz istoriju klatila između ruske i švedske okupacije. Ova uslovljenost zahtevala je posebnu snalažljivost i pregršt (trulih) kompromisa, koji će svoj vrhunac dostići u Drugom svetskom ratu. Nikad nisam razmišljao o Finskoj kao o zemlji gde se sudaraju istok i zapad, ali imajući u vidu geopolitičke okolnosti, to viđenje prilično odgovara istini. (Mada, ta priča o susretu istoka i zapada je gotovo uvek proizvoljna i manipulativna – a narodi Balkana vole da samo oni imaju taj „povlašćeni” a neudobni status, pa se proizvode kompleksi tipa „kuća na sred druma” i slično.)
I pazite sad – status Finske u Drugom svetskom ratu, toliko je zamršen, da ni istoričari, a kamoli finski narod, neće moći da objasne šta se zapravo tu sve ispodogađalo. Ovo je u toj meri zamršeno, da situacija sa Jugoslavijom deluje jednostavnije. Naime, Finska je bila ujedno i komunistički projekat i saradnik okupatora i saveznička strana i zemlja koja je odvojeno ratovala sa Rusijom i zemlja čije su vlasti dozvolile dolazak 100 000 nacista u Laponiju, i, ponajviše, zemlja u kojoj niko nije znao kako, zašto, zbog čega i protiv koga ratuje.
Henrik Tikanen, i sam učesnik Drugog svetskog rata, napisao je jednu antiherojsku, anti-ratnu povest o tome kako je Finska želela da se izbori „za svoje mesto u svesti sveta”.
Naravno, i anti-ratne knjige uvek su ratne knjige, samo sa drukčije upisanim vrednostima. One su, kako Tikanen primećuje – pornografija nasilja (113), dok rat, kao alkohol, „ne otkriva istinu, nego razobličuje đavolove prijatelje”. Tikanen je bespoštedan prema sebi, prema svojoj domovini, porodici, ali njegovo dominantno osećanje nije jad i gnev, čak ni ozlojeđenost, već cinizam, ali i jedno specifično razumevanje za ljudske slabosti.
Tikanen piše odličnu, izuzetno crnohumornu prozu, ujedno angažovanu i ličnu.
(Jedna tema za razmišljanje – mislim da je doživljaj tragikomičnog/apsurda/crnog humora, temeljno drukčiji u književnostima severa u odnosu na književnosti juga. Skandinavci zaista imaju jednu posebnu šaru, koju je teško uobličiti u reči.)
Takođe, treba istaći kako Hikanen detaljno (i izuzetno duhovito) piše o svojoj neverovatnoj porodičnoj istoriji, koja je podrazumevala najrazličitije ekscentrike, „s uma sišavše”, intelektualce, pionire, umetnike, pirate... Time se efektno se registruju neuralgične tačke finskog društva, koje nam se čini, iako daleko, srodno.
Skidam kapu za prevod Spase Ratković i dodatne komentare! Profesionalizam je uparen sa odličnim osećajem za jezik – prevod, prosto, teče.
I jedan odlomak, sasvim kratak:
„Pošto sam imao oca koji se nije plašio bikova, dedu koji se plašio samo bake i baku koja se baš ničeg nije plašila (koliko ja znam, verovala je u boga), nije ni čudo što sam naučio da najviše cenim ono čega sam najmanje imao – hrabrost.
Dosta je vremena prošlo dok se nisam dovoljno ohrabrio da svoju hrabrost više ne dokazujem, nego da otvoreno priznam da se plašim. Da se plašim skoro svega.” (31)
P. S. Jedan zanimljiv podatak koji sam nedavno saznao. Finska je zemlja sa najvećim brojem oružja po glavi stanovnika u čitavoj Evropi!
Pomislio sam da se ovo delo nalazi između razoružavajuće bistrine Knausgora i pripite lucidnosti (bizarnog humora) Akija Kaurismakija. Međutim, Tikanen je, iako povezan, nesvodiv na navedene asocijacije.
Poput Tuve Janson, Henrik Tikanen je Finac čiji je maternji jezik švedski. Ovo je relatativno česta pojava, svakako češća nego što bi se na prvi pogled reklo – mnogo istaknutih članova finskog društva pripadali su grupi koja je govorila švedski. Međutim, govoriti švedski kao maternji ne znači i biti Šveđanin. Štaviše, sami Šveđani ne gledaju na švedsku manjinu u Finskoj kao svoju – već kao donekle izdvojenu grupu. Razlog se nalazi u prošlosti. Finska se kroz istoriju klatila između ruske i švedske okupacije. Ova uslovljenost zahtevala je posebnu snalažljivost i pregršt (trulih) kompromisa, koji će svoj vrhunac dostići u Drugom svetskom ratu. Nikad nisam razmišljao o Finskoj kao o zemlji gde se sudaraju istok i zapad, ali imajući u vidu geopolitičke okolnosti, to viđenje prilično odgovara istini. (Mada, ta priča o susretu istoka i zapada je gotovo uvek proizvoljna i manipulativna – a narodi Balkana vole da samo oni imaju taj „povlašćeni” a neudobni status, pa se proizvode kompleksi tipa „kuća na sred druma” i slično.)
I pazite sad – status Finske u Drugom svetskom ratu, toliko je zamršen, da ni istoričari, a kamoli finski narod, neće moći da objasne šta se zapravo tu sve ispodogađalo. Ovo je u toj meri zamršeno, da situacija sa Jugoslavijom deluje jednostavnije. Naime, Finska je bila ujedno i komunistički projekat i saradnik okupatora i saveznička strana i zemlja koja je odvojeno ratovala sa Rusijom i zemlja čije su vlasti dozvolile dolazak 100 000 nacista u Laponiju, i, ponajviše, zemlja u kojoj niko nije znao kako, zašto, zbog čega i protiv koga ratuje.
Henrik Tikanen, i sam učesnik Drugog svetskog rata, napisao je jednu antiherojsku, anti-ratnu povest o tome kako je Finska želela da se izbori „za svoje mesto u svesti sveta”.
Naravno, i anti-ratne knjige uvek su ratne knjige, samo sa drukčije upisanim vrednostima. One su, kako Tikanen primećuje – pornografija nasilja (113), dok rat, kao alkohol, „ne otkriva istinu, nego razobličuje đavolove prijatelje”. Tikanen je bespoštedan prema sebi, prema svojoj domovini, porodici, ali njegovo dominantno osećanje nije jad i gnev, čak ni ozlojeđenost, već cinizam, ali i jedno specifično razumevanje za ljudske slabosti.
Tikanen piše odličnu, izuzetno crnohumornu prozu, ujedno angažovanu i ličnu.
(Jedna tema za razmišljanje – mislim da je doživljaj tragikomičnog/apsurda/crnog humora, temeljno drukčiji u književnostima severa u odnosu na književnosti juga. Skandinavci zaista imaju jednu posebnu šaru, koju je teško uobličiti u reči.)
Takođe, treba istaći kako Hikanen detaljno (i izuzetno duhovito) piše o svojoj neverovatnoj porodičnoj istoriji, koja je podrazumevala najrazličitije ekscentrike, „s uma sišavše”, intelektualce, pionire, umetnike, pirate... Time se efektno se registruju neuralgične tačke finskog društva, koje nam se čini, iako daleko, srodno.
Skidam kapu za prevod Spase Ratković i dodatne komentare! Profesionalizam je uparen sa odličnim osećajem za jezik – prevod, prosto, teče.
I jedan odlomak, sasvim kratak:
„Pošto sam imao oca koji se nije plašio bikova, dedu koji se plašio samo bake i baku koja se baš ničeg nije plašila (koliko ja znam, verovala je u boga), nije ni čudo što sam naučio da najviše cenim ono čega sam najmanje imao – hrabrost.
Dosta je vremena prošlo dok se nisam dovoljno ohrabrio da svoju hrabrost više ne dokazujem, nego da otvoreno priznam da se plašim. Da se plašim skoro svega.” (31)
P. S. Jedan zanimljiv podatak koji sam nedavno saznao. Finska je zemlja sa najvećim brojem oružja po glavi stanovnika u čitavoj Evropi!
February 24, 2021
Tartuin tähän vähän niin kuin taustalukemisena ennen Märta Tikkasen teoksiin paneutumista. Oli tosi virkistävä lukukokemus! En tiennyt olevani näin kiinnostunut suomenruotsalaisen kulttuurisuvun elämästä Kulosaaressa. Kiehtova ja karu muistelmateos, jossa käsitellään mm. alkoholismia tosi vaikuttavalla ja suoralla tavalla. Pidin!
April 18, 2024
Severnjak koji se razračunava s porodicom i malogradjanskom sredinom, oštriji i jezgrovitiji od Knausgora.
May 25, 2024
Henrik "parempi kuin Knausgård" Tikkanen! Kulosaarentie 8 on eka osa viisiosaisesta omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Tämä osa on julkaistu alunperin mun syntymävuonn 1976 mutta toimii edelleen loistavasti! Hienoa, todella tiivistä ja voimakasta tekstiä, tässä osassa tosi vahvaa sodanvastaista teemaa.
P.S. en ole Knausgårdia lukenut, tuo lainaus ei ole mun 😀 Mutta ainakin on selvää että elettiin sitä ennenkin ja osattiin myös autofiktiota kirjoittaa
P.S. en ole Knausgårdia lukenut, tuo lainaus ei ole mun 😀 Mutta ainakin on selvää että elettiin sitä ennenkin ja osattiin myös autofiktiota kirjoittaa
April 23, 2021
Henrik Tikkasen osoitesarjan aloittavassa pienoisromaanissa autofiktio on ironista, sarkastista ja selvästi nimenomaan fiktiota kulkiessaan iskevien juttujen kertominen edellä. Tikkanen on piinallisen teräväkielinen kiteyttäjä, jonka lauseista aukeaa aforistisia tasoja, ja hän kirjoittikin uransa aikana paljon aforismeja sanomalehtiin.
Joudun yleensä vaikeuksiin kun kirjoitan ironiasta, mutta never stop the madness ja taas vedetään. Kun Henrikiä ja Märtaa usein vertaillaan omituisin tavoin, ja edgyt kulttuurijäbät näyttävät yleensä pitävän Henrikiä parempana, sanoisin itse että näiden kahden kirjailijan lähestymistapa teksteihinsä on keskenään niin erilainen, että paremmuusvertailut ovat outoja. Henrikin kerronta on todella ironista, mikä ehkä antaa lisää jäbäpisteitä kun liian tosissaanhan ei kannata mitään ottaa, mutta on Märtakin käyttänyt ironiaa häneltä lukemissani teoksissa – se on vain paljon hienovaraisempaa. Henrik sen sijaan on sukeltanut kirjoituksessaan ironiasammioon, josta kirjan sivut ovat tulleet yhtä humalaan kuin niillä kuvatuista henkilöistä suurin osa on alkoholin takia. Viihdyttäväähän Henrikin tekstejä on lukea, lauseissa on ytimekästä voimaa ja teoksen sisäistekijä tuntuu varmaotteiselta ja näkemyksissään jämäkältä.
Suvun kipupisteitä esiin tuova, ajoittain karnevalistinen kerronta on varmasti vaikuttanut myöhempään kotimaiseen “tunnustuskirjallisuuteen”; esimerkiksi juuri lukemassani Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa näkisin olevan jotain samaa kuin Tikkasella. Traumaattisten kokemusten kipu on kääntynyt nauruksi, välillä kyynelten läpi. Tikkasen kirjoituksessa on tiettyä äijämäisyyttä, mutta tunteita se ei väistele; kertoja kuvaa miten lähti pyöräilemään itkien kuollutta koiraansa, josta oli saanut enemmän turvaa kuin aikuisista perheessään. Sotakokemuksissa korostuvat nuoren miehen hölmöys ja turhamaisuus, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotaan käytännössä sellaisen ajattelun pohjalta, jota kutsutaan nykypäivänä FOMOksi. Naisjuttuja kirjassa kerrotaan jonkin verran enkä niitä jaksa erityisesti moralisoida, mutta sitä kyllä ihmettelen, että välillä ne eivät motivoidu suhteessa muuhun kerrontaan oikeastaan lainkaan; kunhan nyt on pitänyt päästä mainitsemaan. Kaikesta huolimatta aion kyllä varata niteen uudestaan ja lukea sarjan loputkin osat. Jotain tenhoa tässä on.
“Mutta paheeni oli sittenkin koitunut sielulleni vahingoksi. Olin menettänyt uskon tahdonvoimaani, olin tosissani yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt. Sitä paitsi oli ilmeistä että äitini vanhemmat kaikessa viisaudessaan pitivät moraalia arvokkaampana kuin totuutta, ja se sai minut kahden vaiheille kummassa minun tulisi pitäytyä.” (s. 46)
“Kun isä seuraavana aamuna heräsi, suuta kuivi ja kädet vapisivat. Hän ei ollut kuuluisa, rikas eikä onnellinen. Sängyssä hänen vieressään makasi nainen joka ei varmastikaan pettäisi häntä. Ajatus oli ällöttävä, isä hyväksyi vain intohimoisen uskollisuuden.” (s. 60)
“Sota on kuin viina, se ei paljasta totuutta, mutta päästää paholaisen ystävät irralleen.” (s. 116)
Joudun yleensä vaikeuksiin kun kirjoitan ironiasta, mutta never stop the madness ja taas vedetään. Kun Henrikiä ja Märtaa usein vertaillaan omituisin tavoin, ja edgyt kulttuurijäbät näyttävät yleensä pitävän Henrikiä parempana, sanoisin itse että näiden kahden kirjailijan lähestymistapa teksteihinsä on keskenään niin erilainen, että paremmuusvertailut ovat outoja. Henrikin kerronta on todella ironista, mikä ehkä antaa lisää jäbäpisteitä kun liian tosissaanhan ei kannata mitään ottaa, mutta on Märtakin käyttänyt ironiaa häneltä lukemissani teoksissa – se on vain paljon hienovaraisempaa. Henrik sen sijaan on sukeltanut kirjoituksessaan ironiasammioon, josta kirjan sivut ovat tulleet yhtä humalaan kuin niillä kuvatuista henkilöistä suurin osa on alkoholin takia. Viihdyttäväähän Henrikin tekstejä on lukea, lauseissa on ytimekästä voimaa ja teoksen sisäistekijä tuntuu varmaotteiselta ja näkemyksissään jämäkältä.
Suvun kipupisteitä esiin tuova, ajoittain karnevalistinen kerronta on varmasti vaikuttanut myöhempään kotimaiseen “tunnustuskirjallisuuteen”; esimerkiksi juuri lukemassani Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa näkisin olevan jotain samaa kuin Tikkasella. Traumaattisten kokemusten kipu on kääntynyt nauruksi, välillä kyynelten läpi. Tikkasen kirjoituksessa on tiettyä äijämäisyyttä, mutta tunteita se ei väistele; kertoja kuvaa miten lähti pyöräilemään itkien kuollutta koiraansa, josta oli saanut enemmän turvaa kuin aikuisista perheessään. Sotakokemuksissa korostuvat nuoren miehen hölmöys ja turhamaisuus, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotaan käytännössä sellaisen ajattelun pohjalta, jota kutsutaan nykypäivänä FOMOksi. Naisjuttuja kirjassa kerrotaan jonkin verran enkä niitä jaksa erityisesti moralisoida, mutta sitä kyllä ihmettelen, että välillä ne eivät motivoidu suhteessa muuhun kerrontaan oikeastaan lainkaan; kunhan nyt on pitänyt päästä mainitsemaan. Kaikesta huolimatta aion kyllä varata niteen uudestaan ja lukea sarjan loputkin osat. Jotain tenhoa tässä on.
“Mutta paheeni oli sittenkin koitunut sielulleni vahingoksi. Olin menettänyt uskon tahdonvoimaani, olin tosissani yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt. Sitä paitsi oli ilmeistä että äitini vanhemmat kaikessa viisaudessaan pitivät moraalia arvokkaampana kuin totuutta, ja se sai minut kahden vaiheille kummassa minun tulisi pitäytyä.” (s. 46)
“Kun isä seuraavana aamuna heräsi, suuta kuivi ja kädet vapisivat. Hän ei ollut kuuluisa, rikas eikä onnellinen. Sängyssä hänen vieressään makasi nainen joka ei varmastikaan pettäisi häntä. Ajatus oli ällöttävä, isä hyväksyi vain intohimoisen uskollisuuden.” (s. 60)
“Sota on kuin viina, se ei paljasta totuutta, mutta päästää paholaisen ystävät irralleen.” (s. 116)
August 12, 2023
Mnogo mi sve sviđa kako Tikanen cinično i kroz crni humor posmatra i komentariše svet oko sebe. Potpuno je bespoštedan prema porodici, prijateljima, domovini, onima koji rat vide kao herojstvo, a dezerterstvo kao izdaju. A najviše je kritičan prema sebi.
May 1, 2023
Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. 1975. Alkuperäisteos Brändövagen 8 Brändö tel 35. Suomentaja Elvi Sinervo
Muutama viikko sitten luin Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004, Tammi).
Ja koska en ollut koskaan lukenut mitään Märtan aviomiehehen tuotannosta, Henrik Tikkaselta (1924-1984), halusin paikata lukemattoman aukon.
Henrik kirjoitti laaja-alaisesti mm matka- ja lastenkirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hän kirjoitti myös aforismeja ja paikinoita ja toimi myös piirtäjänä (nämä kaikki tiesin vaimonsa teoksesta) mm. Hufustadsbladetissa 1947-1967 ja Helsingin Sanomissa 1967-1984.
Aloitin tutustumisen osoitekirjoista, sen ensimmäisestä osasta, Kulosaarentie 8, josta todellakin huomasi heti, että kirjoittaja taitaa sanan säilän ja pakinat.
Osoitesarjaan kuuluu myös teokset Majavatie 11 (1976), Mariankatu 26 (1977) sekä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982) ja kaikissa näissä osoitteissa Henrik asui Märtan ja lastensa kanssa eli näiden teosten syntyä voi lukea Märtan Kaksin - teoksesta. Tikkanen kuvaa näissä pienoisromaaneissa omalla sarkastisella ja rehellisellä, tunnustuskirjallisuudellekin ominaisella tyylillä (veikkaan siis, koska olen lukenut vain ensimmäisen osan) suomenruotsalaista sivistyneistöä 1920-luvulta 1970-luvulle. Mutta kuitenkin, itsekkäästi ja asianaakuuluvasti, keskiössä lienee aina Henrik perheineen.
Heti ensimmäisellä sivulla lukijalle syötetään ymmärrys siitä, että perheelle, suvulle, ei käy hyvin.
“Tämä on karmea tarina synnillestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtalooan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.”.
Ja ennustus toteutuu - perheelle ei käy hyvin; isä kuolee viinapullo kädessään, ryyppää itsensä hengiltä. Veljessarjan vahin tappaa itsensä keskellä sotaa, ampuu itseän päähän. Kaksosveljistä toinen päätyy myös itsemurhaan, toinen uuvuttaa itsensä perheen muilla kiroilla.
Kulosaarentie 8:n teksti on vauhdikasta, puheenomaistakin ja lukiessa koin usein jännää läheisyyttä kirjoittajaan. Aivan kuin Henrik istuisi vieressäni, naukkailisi, tupakoisi ja selailisi suvun valokuva-albumeita. Kertoisi satiirisella tyylillään, ironian kuorruttamana tarinoita suvustaan.
Tikkasen lakoninen tyyli kulminoituu isoäidin tokaisussa vanhimman veljen itsemurhasta- “niin siinä sitten kävi”, hän sanoi, kuin ohimennen kuivasti tokaisten ja jatkoi puuhiaan.
Nautin Tikkasen kirjasta paljon! En edes arvannut miten kiinnostavaksi koin melko sisäsiittoisen suomenruotsalaisen kulttuuriperheen taipaleen ja Tikkasen omat ajatukset perheen kiroista - sotahulluudesta, äärimmäisyyden ihailusta, alkoholismista, ylenkatseesta, Runebergista, historian merkkihenkilöistä, masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sujeluskuntalaisuudesta, sodasta.
Traagista oli Tikkasen pohdinta veren perinnöstä - millaiseksi isäksi, aviomieheksi hän itse kasvaa, mitä vie perimässään omille lapsilleen.
Niin siinä sitten kävi, voisi lukijakin tokaista kirjan lopussa. Asiat tapahtuivat niin kuin ne tapahtuivat ja sen mukaan elämää jatketaan
Muutama viikko sitten luin Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004, Tammi).
Ja koska en ollut koskaan lukenut mitään Märtan aviomiehehen tuotannosta, Henrik Tikkaselta (1924-1984), halusin paikata lukemattoman aukon.
Henrik kirjoitti laaja-alaisesti mm matka- ja lastenkirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hän kirjoitti myös aforismeja ja paikinoita ja toimi myös piirtäjänä (nämä kaikki tiesin vaimonsa teoksesta) mm. Hufustadsbladetissa 1947-1967 ja Helsingin Sanomissa 1967-1984.
Aloitin tutustumisen osoitekirjoista, sen ensimmäisestä osasta, Kulosaarentie 8, josta todellakin huomasi heti, että kirjoittaja taitaa sanan säilän ja pakinat.
Osoitesarjaan kuuluu myös teokset Majavatie 11 (1976), Mariankatu 26 (1977) sekä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982) ja kaikissa näissä osoitteissa Henrik asui Märtan ja lastensa kanssa eli näiden teosten syntyä voi lukea Märtan Kaksin - teoksesta. Tikkanen kuvaa näissä pienoisromaaneissa omalla sarkastisella ja rehellisellä, tunnustuskirjallisuudellekin ominaisella tyylillä (veikkaan siis, koska olen lukenut vain ensimmäisen osan) suomenruotsalaista sivistyneistöä 1920-luvulta 1970-luvulle. Mutta kuitenkin, itsekkäästi ja asianaakuuluvasti, keskiössä lienee aina Henrik perheineen.
Heti ensimmäisellä sivulla lukijalle syötetään ymmärrys siitä, että perheelle, suvulle, ei käy hyvin.
“Tämä on karmea tarina synnillestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtalooan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.”.
Ja ennustus toteutuu - perheelle ei käy hyvin; isä kuolee viinapullo kädessään, ryyppää itsensä hengiltä. Veljessarjan vahin tappaa itsensä keskellä sotaa, ampuu itseän päähän. Kaksosveljistä toinen päätyy myös itsemurhaan, toinen uuvuttaa itsensä perheen muilla kiroilla.
Kulosaarentie 8:n teksti on vauhdikasta, puheenomaistakin ja lukiessa koin usein jännää läheisyyttä kirjoittajaan. Aivan kuin Henrik istuisi vieressäni, naukkailisi, tupakoisi ja selailisi suvun valokuva-albumeita. Kertoisi satiirisella tyylillään, ironian kuorruttamana tarinoita suvustaan.
Tikkasen lakoninen tyyli kulminoituu isoäidin tokaisussa vanhimman veljen itsemurhasta- “niin siinä sitten kävi”, hän sanoi, kuin ohimennen kuivasti tokaisten ja jatkoi puuhiaan.
Nautin Tikkasen kirjasta paljon! En edes arvannut miten kiinnostavaksi koin melko sisäsiittoisen suomenruotsalaisen kulttuuriperheen taipaleen ja Tikkasen omat ajatukset perheen kiroista - sotahulluudesta, äärimmäisyyden ihailusta, alkoholismista, ylenkatseesta, Runebergista, historian merkkihenkilöistä, masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sujeluskuntalaisuudesta, sodasta.
Traagista oli Tikkasen pohdinta veren perinnöstä - millaiseksi isäksi, aviomieheksi hän itse kasvaa, mitä vie perimässään omille lapsilleen.
Niin siinä sitten kävi, voisi lukijakin tokaista kirjan lopussa. Asiat tapahtuivat niin kuin ne tapahtuivat ja sen mukaan elämää jatketaan
March 30, 2022
”Då jag hade en far som inte var rädd för tjurar och en morfar som inte var rädd för någonting annat än mormor och en mormor som över huvud taget inte var rädd, vad jag vet, hon trodde på Gud, var det inte så underligt att jag lärde mig skatta högst det jag hade minst av, mod. Det dröjde länge innan jag blev så modig att jag vågade låta bli att ge prov på mitt mod och öppet erkänna att jag var rädd. Rädd för det mesta.”
1975 slog den här autofiktiva romanen ner som en bomb då den avslöjade djupa avgrunder i en borgerlig fin familj, och myntade en nya finlandssvensk litterär genre: blottarelitteratur. Henrik växer upp på Brändövägen med en alkoholiserad far, en kylig mor och tvillingbröder (från en annan mamma som dog i barnsäng). Föräldrarna levde som bokstavstroende till uttrycket ”livet är en fest”. Brödernas enda fysiska kontakt med fadern var via slag. Henrik blev inte slagen.
”Jag har aldrig blivit slagen av någon som jag har sett i ögonen. Det förvånar mig för jag tycker att jag ser just så ut att man gärna skulle vilja slå mig. Huvudet liknar en päronformade boxboll och den skitförnäma näsan tigger om att bli tillknusslad. Men jag har tydligen inte det rätta kasttecknet i pannan för att bli slagen.”
Den här uppväxtskildringen sätter för ovanlighetens skull den premierade i fokus. Henrik växer upp under orättvisa förhållanden men det är hans tvillingbröder som förfördelas. Henrik får lära sig om orättvisor via sina privilegier. Och där får jag en föraning om Märta Tikkanens förtjusning i denne vad det verkar klarsynte man som tycks sky dubbelmoral. Hon är en av mina favoritförfattare och jag har länge tänkt att jag vill läsa något av hennes lastbare make.
”Som ett exempel på min brist på tillförlitlighet som sanningsvittne kan jag berätta att jag vid tiden för min fars död tyckte att han var en skurk och min mor nästan en ängel. När min mor sen dog tyckte jag tvärtom. Nu tycker jag bara väldigt synd om oss allesammans.”
Hans pappa dricker för mycket och någon tar sitt liv. Henrik själv upprepar sen alkoholismen. Det är tragiskt värre och Tikkanen skriver visserligen utan försköningar men med uppenbart syfte att roa läsaren. Och det lyckas han med. Det är en välformulerad och underhållande skröna. Men det handlar på tok för mycket om onani, krig och finska politiker för att roa mig hela vägen.
”Jag tror inte ett ögonblick att Penelope var trogen alla de år hennes äkta man var borta. Jag tror att det pågick ett herrans knullande på Itaka och det tycker jag inte var mer än rätt. Må fan ta den gamla hypokriten Homeros.”
1975 slog den här autofiktiva romanen ner som en bomb då den avslöjade djupa avgrunder i en borgerlig fin familj, och myntade en nya finlandssvensk litterär genre: blottarelitteratur. Henrik växer upp på Brändövägen med en alkoholiserad far, en kylig mor och tvillingbröder (från en annan mamma som dog i barnsäng). Föräldrarna levde som bokstavstroende till uttrycket ”livet är en fest”. Brödernas enda fysiska kontakt med fadern var via slag. Henrik blev inte slagen.
”Jag har aldrig blivit slagen av någon som jag har sett i ögonen. Det förvånar mig för jag tycker att jag ser just så ut att man gärna skulle vilja slå mig. Huvudet liknar en päronformade boxboll och den skitförnäma näsan tigger om att bli tillknusslad. Men jag har tydligen inte det rätta kasttecknet i pannan för att bli slagen.”
Den här uppväxtskildringen sätter för ovanlighetens skull den premierade i fokus. Henrik växer upp under orättvisa förhållanden men det är hans tvillingbröder som förfördelas. Henrik får lära sig om orättvisor via sina privilegier. Och där får jag en föraning om Märta Tikkanens förtjusning i denne vad det verkar klarsynte man som tycks sky dubbelmoral. Hon är en av mina favoritförfattare och jag har länge tänkt att jag vill läsa något av hennes lastbare make.
”Som ett exempel på min brist på tillförlitlighet som sanningsvittne kan jag berätta att jag vid tiden för min fars död tyckte att han var en skurk och min mor nästan en ängel. När min mor sen dog tyckte jag tvärtom. Nu tycker jag bara väldigt synd om oss allesammans.”
Hans pappa dricker för mycket och någon tar sitt liv. Henrik själv upprepar sen alkoholismen. Det är tragiskt värre och Tikkanen skriver visserligen utan försköningar men med uppenbart syfte att roa läsaren. Och det lyckas han med. Det är en välformulerad och underhållande skröna. Men det handlar på tok för mycket om onani, krig och finska politiker för att roa mig hela vägen.
”Jag tror inte ett ögonblick att Penelope var trogen alla de år hennes äkta man var borta. Jag tror att det pågick ett herrans knullande på Itaka och det tycker jag inte var mer än rätt. Må fan ta den gamla hypokriten Homeros.”
December 22, 2018
Dette er memoarer etter min smak. Drikkfeldige finner svøpt i tragedie, smurt inn med galgenhumor.
July 2, 2024
Började läsa Henrik Tikkanen utan några förväntningar, mest för att jag älskar Märta Tikkanens bok Århundradets kärlekssaga. Ångrar ej! En välskriven uppväxtskildring som blandar in allvarsamma ämnen om alkoholism, klass, manlighet och krig. Stundtals rolig och stundtals vackert skriven (och stundtals för mycket om runkning). Många citat att spara! Intressant att även lära sig mer om Finlands historia.
December 6, 2020
Efter att ha läst Märta Tikkanens Århundradets kärlekhistoria, en ganska rå beskrivning av ett äktenskap som ger mycket, men också en narcisistisk make Henrik, som är självupptagen, alkoholmissbrukare, hade jag inte precis några höga tankar om författaren. Nyfikenheten tog överhand och efter det första lite trevande 10 sidorna, måste jag erkänna att jag fann boken intressant, självironisk, ärlig, oförskönande. Alkoholismen verkar ha varit påtaglig också för hans far och farfar.
Också krigets fasor, utan något nostalgiskt skimmer, är intressanta. Jag kan bra förstå att många i Finland satte både morgonkaffet och fläskkotletten i vrångstrupen flera gånger då boken kom ut på 70-talet, så ogenerat skriver Tikkanen om både familjen, bekantskapskretsen, kriget och landets ledare. Denna bok täcker barndomen, ungdomen och tidig vuxentid till det att fadern super ihjäl sig. Min bild av Tikkanen har blivit mera mångfasetterad och troligen fortsätter jag också läsa "adressbokssviten".
Också krigets fasor, utan något nostalgiskt skimmer, är intressanta. Jag kan bra förstå att många i Finland satte både morgonkaffet och fläskkotletten i vrångstrupen flera gånger då boken kom ut på 70-talet, så ogenerat skriver Tikkanen om både familjen, bekantskapskretsen, kriget och landets ledare. Denna bok täcker barndomen, ungdomen och tidig vuxentid till det att fadern super ihjäl sig. Min bild av Tikkanen har blivit mera mångfasetterad och troligen fortsätter jag också läsa "adressbokssviten".
May 30, 2019
I've read Vuosisadan rakkaustarina by Märta Tikkanen before. It was angry, raw and very direct and honest. It went through the nasty bits of her marriage with Henrik Tikkanen. I hated Henrik when I started this book.
What I found was very similar to the one I read previously: very honest, raw, direct and pure book. The prose was clever and short, ironic and insightful. This reminded me of Knausgård very much, it didn't spare any nasty part and didn't make anything more beautiful than it needs to be. It also reminded me of Céliné, but had a bit more hope in it and a little less humour (though with Céliné it's unintended).
Powerful.
What I found was very similar to the one I read previously: very honest, raw, direct and pure book. The prose was clever and short, ironic and insightful. This reminded me of Knausgård very much, it didn't spare any nasty part and didn't make anything more beautiful than it needs to be. It also reminded me of Céliné, but had a bit more hope in it and a little less humour (though with Céliné it's unintended).
Powerful.
August 27, 2023
Vuosi tai pari sitten luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, joka kertoo Märtan ja Henrikin perhe-elämästä. Nyt halusin tutustua avioparin toiseen puoleen ja niinpä tartuin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisen sarjan ykkösosaan.
"Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus."
Kirjan aloitus on vaikuttava ja pahaenteinen. Niinpä jälleen aloin ahmia tekstiä. Pian kuitenkin alkoi tulla jos jonkinlaisia sivupolkuja ja myös lukuisia viittauksia oman aikansa merkkihenkilöihin. Minulla nämä menivät osin sekaisin, osin ohi.
No, selväksi tuli, että moni Tikkasen esi-isä tai -äiti on ollut tekemisissä erilaisten merkkihenkilöiden kanssa. Sen sijaan turvallista, saati auvoista, ei taitanut olla juuri yhdenkään lähisukulaisen elämä, vaikka rahaa ja mainetta monilla oli. Sen sijaan viina, vietit ja hulluus vievät.
Tikkasella on tosiaankin sana hallussa, ja hän kertoo oman suomenruotsalaisen sukunsa vaiheista pirullisen tarkkanäköisesti. Teoksen tyyli on viihdyttävä, jutusteleva ja pakinamainen.
Isästään ja alkoholismista Tikkanen kirjoittaa hienosti. Isä ei suostu käsittelemään tunteitaan eikä ongelmiaan vaan juo. Samalla "hän pakotti vaimon avuttomana katselemaan vierestä miehensä kiihtyvää rappeutumista". Myös muu lähipiiri on tottunut siihen, että isä yrittää juoda itsensä hengiltä, mutta kun julma ja narsistinen isä viimein kuolee, Henrik suree. Hän katuu, ettei vastannut isän viimeiseen puheluun. Olisihan isä viimein voinut sanoa rakastavansa häntä.
Se, miten Tikkanen kuvaa sotaa ja sen aiheuttamia traumoja on myös kylmäävää. Tikkanen lähtee sotaan vapaaehtoisena, mutta toisin kuin velipuolensa, hän ei sopeudu. Tästäkin "kiitos" kuluu isälle, joka ei ole ikinä arvostanut Henrikin velipuolia vaan on kohdellut näitä huonosti. Sodassa veljet saavat hetken tuntea, että elämässä on jokin järjestys.
Henrikin komppanianpäällikkö on alkoholisti, joka yrittää nujertaa Tikkasen. "Hän laahasi hermojensa riekaleita paljaina perässään ja hulluuden koirat näykkivät niitä hampaillaan, hän sekoitti omat kauhunsa sodan kauhuihin ja ollessaan raittiina hän ei ylipäänsä uskaltanut lähteä etulinjaan. Vain ollessaan minun kanssani kahden ja voidessaan kiduttaa minua hän rauhoittui, ajoittain hän näytti jopa onnelliselta."
Pidin tavasta, jolla Tikkanen käsittelee asioita. Kuitenkin kerronta on niin jutustelevan polveilevaa, että jälkikäteen kokonaiskuva on sekava. Ehkä silti luen sarjan toisenkin osan. Vielä nimittäin ei käsitelty Märtan ja Henrikin yhteiseloa, ja juuri siitä haluaisin lukea miehen näkökulmasta.
Vaikuttavia kohtia sota-ajasta:
"Sodalla on vain yksi loppu, ja se on kuolema, ja sodan kuvaaminen on sitä, että kuvaa miten sotilaat kuolevat.
Niinpä siis, yksi minun ystävistäni sai kuulan silmiensä väliin juuri kun hän oli kertomassa minulle miten hän oli suunnitellut järjestävänsä itselleen siirron rintamalta pois. Hänen nenänsä vieressä oli pieni punainen reikä, mutta koko takaraivo oli poissa. Toinen silmä oli kääntynyt sisään päin ikään kuin hän pelästyneenä olisi yrittänyt katsoa minne aivot olivat lentäneet.
Petitoveriltani repäisi mahan halki pitkä metallikappale joka oli kuin turkkilainen käyräsapeli. Hämmästyneenä hän yritti tukkia takaisin suolia jotka kiemuraisina valuivat mahasta hänen sormiensa lomitse, mutta ei onnistunut ennen kuin oli kuollut."
"Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säilyneet naivistit ahmivat.
Sotaromaanit rappeutuvat auttamattomasti välivaltapornografiaksi, niin kuin on mahdotonta kirjoittaa puhdassydämistä rakkauskuvaustakaan jos tapahtumapaikkana on viidennen luokan bordelli."
"Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus."
Kirjan aloitus on vaikuttava ja pahaenteinen. Niinpä jälleen aloin ahmia tekstiä. Pian kuitenkin alkoi tulla jos jonkinlaisia sivupolkuja ja myös lukuisia viittauksia oman aikansa merkkihenkilöihin. Minulla nämä menivät osin sekaisin, osin ohi.
No, selväksi tuli, että moni Tikkasen esi-isä tai -äiti on ollut tekemisissä erilaisten merkkihenkilöiden kanssa. Sen sijaan turvallista, saati auvoista, ei taitanut olla juuri yhdenkään lähisukulaisen elämä, vaikka rahaa ja mainetta monilla oli. Sen sijaan viina, vietit ja hulluus vievät.
Tikkasella on tosiaankin sana hallussa, ja hän kertoo oman suomenruotsalaisen sukunsa vaiheista pirullisen tarkkanäköisesti. Teoksen tyyli on viihdyttävä, jutusteleva ja pakinamainen.
Isästään ja alkoholismista Tikkanen kirjoittaa hienosti. Isä ei suostu käsittelemään tunteitaan eikä ongelmiaan vaan juo. Samalla "hän pakotti vaimon avuttomana katselemaan vierestä miehensä kiihtyvää rappeutumista". Myös muu lähipiiri on tottunut siihen, että isä yrittää juoda itsensä hengiltä, mutta kun julma ja narsistinen isä viimein kuolee, Henrik suree. Hän katuu, ettei vastannut isän viimeiseen puheluun. Olisihan isä viimein voinut sanoa rakastavansa häntä.
Se, miten Tikkanen kuvaa sotaa ja sen aiheuttamia traumoja on myös kylmäävää. Tikkanen lähtee sotaan vapaaehtoisena, mutta toisin kuin velipuolensa, hän ei sopeudu. Tästäkin "kiitos" kuluu isälle, joka ei ole ikinä arvostanut Henrikin velipuolia vaan on kohdellut näitä huonosti. Sodassa veljet saavat hetken tuntea, että elämässä on jokin järjestys.
Henrikin komppanianpäällikkö on alkoholisti, joka yrittää nujertaa Tikkasen. "Hän laahasi hermojensa riekaleita paljaina perässään ja hulluuden koirat näykkivät niitä hampaillaan, hän sekoitti omat kauhunsa sodan kauhuihin ja ollessaan raittiina hän ei ylipäänsä uskaltanut lähteä etulinjaan. Vain ollessaan minun kanssani kahden ja voidessaan kiduttaa minua hän rauhoittui, ajoittain hän näytti jopa onnelliselta."
Pidin tavasta, jolla Tikkanen käsittelee asioita. Kuitenkin kerronta on niin jutustelevan polveilevaa, että jälkikäteen kokonaiskuva on sekava. Ehkä silti luen sarjan toisenkin osan. Vielä nimittäin ei käsitelty Märtan ja Henrikin yhteiseloa, ja juuri siitä haluaisin lukea miehen näkökulmasta.
Vaikuttavia kohtia sota-ajasta:
"Sodalla on vain yksi loppu, ja se on kuolema, ja sodan kuvaaminen on sitä, että kuvaa miten sotilaat kuolevat.
Niinpä siis, yksi minun ystävistäni sai kuulan silmiensä väliin juuri kun hän oli kertomassa minulle miten hän oli suunnitellut järjestävänsä itselleen siirron rintamalta pois. Hänen nenänsä vieressä oli pieni punainen reikä, mutta koko takaraivo oli poissa. Toinen silmä oli kääntynyt sisään päin ikään kuin hän pelästyneenä olisi yrittänyt katsoa minne aivot olivat lentäneet.
Petitoveriltani repäisi mahan halki pitkä metallikappale joka oli kuin turkkilainen käyräsapeli. Hämmästyneenä hän yritti tukkia takaisin suolia jotka kiemuraisina valuivat mahasta hänen sormiensa lomitse, mutta ei onnistunut ennen kuin oli kuollut."
"Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säilyneet naivistit ahmivat.
Sotaromaanit rappeutuvat auttamattomasti välivaltapornografiaksi, niin kuin on mahdotonta kirjoittaa puhdassydämistä rakkauskuvaustakaan jos tapahtumapaikkana on viidennen luokan bordelli."
April 22, 2024
En valinnut tietoisesti lukea tätä Henrik Tikkasen nk. osoitetrilogian ensimmäistä kirjaa hetiVäinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian perään, mutta näiden teosten muodostama kontrasti oli erittäin nautittava ja ajatuksia herättävä.
Tikkasista itselleni tutumpi on Henrikin vaimo Märta, jonka haastattelu kirjamessuilla joskus kauan sitten teki minuun vaikutuksen. En tosin ole muistaakseni Märtan kirjoja lukenut, vaikka Vuosisadan rakkaustarina onkin ollut lukulistalla. Henrik Tikkasen osoitekirjat ovat kuitenkin myös olleet lukulistalla jo pidempään, joten tarttumiseni tähän romaaniin ei ollut reaktio Linnan kansalliskirjaan.
Henrik Tikkanen on suomenruotsalaisen yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa, jonka lapsuudenkoti ja koko lapsuuden ympäristö sijaitsee Kulosaaressa. Kirja on tietysti kirjoitettu alun perin ruotsiksi, mutta alkuperäiskielistä lukematta voin todeta että Elvi Sinervon suomennos on erittäin onnistunut. Luin Wikipediasta, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on vallinnut vahva omakohtaisuuden perinne. Tässä Tikkasen omaelämäkerran ensimmäisessä osassa on minusta paljon samaa kuin muutama kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Taisteluni-autofiktiossa, jonka kirjoitti niinikään kielivähemmistöön kuuluva mies, jonka lapsuutta varjosti alkoholisoituneen isän sekoilu.
Karl-Ove Knausgårdin romaanit ovat kivuliaan omakohtaisia ja armottoman rehellisiä, mutta sisältävät välillä esseemäistä jäsenneltyä ajattelua. Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 on hyvin lyhyt, vain vähän yli sata sivua, mutta sisältää myös kivualista omakohtaisuutta ja esseemäisiä kohtauksia, erityisesti Jatkosodasta johon Tikkanen vapaaehtoisena lähti mukaan. Knausgårdiin verrattuna tyylissä on kuitenkin paljon enemmän sarkasmia ja ironiaa, sekä kielellisesti tiettyä runollisuutta. Lisäksi synkkään norjalaiseen verrattuna Tikkanen ei käytä kirjansa henkilöistä nimiä, vaan viittaa heihin ainoastaan "isänä", "äitinä", "äidinisänä", jne.
Palatakseni tuohon Täällä Pohjantähden alla -kirjaan: Pataporvarillisen ja leiskuvan suojeluskuntalaisen maailmankuvan Kulosaaresta katsottuna sama Sisällissota ja kapina näyttäytyy melko erilaisena kuin Pentinkulmalta käsin. Tikkanen on syntynyt vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta tapahtumia sivutaan esimerkiksi äidinisästä puhuttaessa, joka toimi Hennalan sotavankileirin lääkärinä Sisällissodan jälkeen. Siis sen saman sotavankileirin jossa Akseli Koskela odotteli kuolemantuomiotaan, jota ei sitten koskaan täytetty koska Iso-Britannia puuttui peliin.
Tikkanen suomii sukunsa maailmankuvaa myös suhteessa muuhun Helsinkiin. Kulosaarelaiset epäilevät muita kuin saaren omaa väkeä, ja yleinen mieliala on, ettei Kulosaareen kaivata uusia asukkaita. Toisaalta kun Tikkasen isä menettää sukunsa rahat ja heistä tulee "köyhiä", alkavat muut suhtautua heihin penseästi. Kirjoitin "köyhiä" lainausmerkeissä, koska kaikesta päätellen perhe ei varsinaisesti nähnyt nälkää. Köyhyys on suhteellista, mutta suomenruotsalaisen yläluokan rappio kai lienee Tikkasen hampaissa. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että luvassa on "karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta”
Teos oli kielellisesti viehättävän kuiva ja tarkka. Luulen, että tulen viihtymään myös kahden seuraavan osan parissa, vaikka tähän väliin onkin luettava jotain muuta (scifiä, mutta siitä myöhemmin), ettei mene pelkäksi äkäisten miesten lukemiseksi.
Tikkasista itselleni tutumpi on Henrikin vaimo Märta, jonka haastattelu kirjamessuilla joskus kauan sitten teki minuun vaikutuksen. En tosin ole muistaakseni Märtan kirjoja lukenut, vaikka Vuosisadan rakkaustarina onkin ollut lukulistalla. Henrik Tikkasen osoitekirjat ovat kuitenkin myös olleet lukulistalla jo pidempään, joten tarttumiseni tähän romaaniin ei ollut reaktio Linnan kansalliskirjaan.
Henrik Tikkanen on suomenruotsalaisen yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa, jonka lapsuudenkoti ja koko lapsuuden ympäristö sijaitsee Kulosaaressa. Kirja on tietysti kirjoitettu alun perin ruotsiksi, mutta alkuperäiskielistä lukematta voin todeta että Elvi Sinervon suomennos on erittäin onnistunut. Luin Wikipediasta, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on vallinnut vahva omakohtaisuuden perinne. Tässä Tikkasen omaelämäkerran ensimmäisessä osassa on minusta paljon samaa kuin muutama kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Taisteluni-autofiktiossa, jonka kirjoitti niinikään kielivähemmistöön kuuluva mies, jonka lapsuutta varjosti alkoholisoituneen isän sekoilu.
Karl-Ove Knausgårdin romaanit ovat kivuliaan omakohtaisia ja armottoman rehellisiä, mutta sisältävät välillä esseemäistä jäsenneltyä ajattelua. Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 on hyvin lyhyt, vain vähän yli sata sivua, mutta sisältää myös kivualista omakohtaisuutta ja esseemäisiä kohtauksia, erityisesti Jatkosodasta johon Tikkanen vapaaehtoisena lähti mukaan. Knausgårdiin verrattuna tyylissä on kuitenkin paljon enemmän sarkasmia ja ironiaa, sekä kielellisesti tiettyä runollisuutta. Lisäksi synkkään norjalaiseen verrattuna Tikkanen ei käytä kirjansa henkilöistä nimiä, vaan viittaa heihin ainoastaan "isänä", "äitinä", "äidinisänä", jne.
Palatakseni tuohon Täällä Pohjantähden alla -kirjaan: Pataporvarillisen ja leiskuvan suojeluskuntalaisen maailmankuvan Kulosaaresta katsottuna sama Sisällissota ja kapina näyttäytyy melko erilaisena kuin Pentinkulmalta käsin. Tikkanen on syntynyt vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta tapahtumia sivutaan esimerkiksi äidinisästä puhuttaessa, joka toimi Hennalan sotavankileirin lääkärinä Sisällissodan jälkeen. Siis sen saman sotavankileirin jossa Akseli Koskela odotteli kuolemantuomiotaan, jota ei sitten koskaan täytetty koska Iso-Britannia puuttui peliin.
Tikkanen suomii sukunsa maailmankuvaa myös suhteessa muuhun Helsinkiin. Kulosaarelaiset epäilevät muita kuin saaren omaa väkeä, ja yleinen mieliala on, ettei Kulosaareen kaivata uusia asukkaita. Toisaalta kun Tikkasen isä menettää sukunsa rahat ja heistä tulee "köyhiä", alkavat muut suhtautua heihin penseästi. Kirjoitin "köyhiä" lainausmerkeissä, koska kaikesta päätellen perhe ei varsinaisesti nähnyt nälkää. Köyhyys on suhteellista, mutta suomenruotsalaisen yläluokan rappio kai lienee Tikkasen hampaissa. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että luvassa on "karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta”
Teos oli kielellisesti viehättävän kuiva ja tarkka. Luulen, että tulen viihtymään myös kahden seuraavan osan parissa, vaikka tähän väliin onkin luettava jotain muuta (scifiä, mutta siitä myöhemmin), ettei mene pelkäksi äkäisten miesten lukemiseksi.
February 8, 2021
This memoir covers the childhood and youth of Henrik Tikkanen up to the funeral of his father, who drank himself to death after failing as an architect, a husband and a family man. Although Tikkanen warns the reader from the outset that he "shall twist and distort everything", there is no doubt that the bitterness and resentment he expresses throughout the book are very real. His first sentence reads: "This is a gruesome book about sudden death, ruin, adultery, and drink." And indeed that's exactly what we get. Tikkanen's family belonged to the Swedish-speaking elite of Finland. His father had 3 boys with his first wife, who died giving birth to twins. The author was the only son of his father's second marriage, which ended in divorce after his mother had an affair with a prominent politician. His father treated all his children badly, but was especially vicious towards the twins. Tikkanen's oldest brother committed suicide rather than go into the Army. One of the twins also took his own life later. Tikkanen describes experiences that are common to all children of dysfunctional families (being shunted about among various relatives while selfish parents pursue their own affairs) but also indicts the snobbish Swedish-speaking minority of Brändö (hence the title "Snobs' Island" for the British edition), the community where his father lived on sufferance after losing most of his money, and Finland more generally. While Finland today is a prosperous and democratic country, it has had a fairly turbulent history and had to fight hard for its independence. This book isn't exceptional in any way but it kept me interested.
July 21, 2021
In diesem Familien-/Gesellschaftsroman rechnet Henrik Tikkanen ziemlich hart ab. Mit den Schweden, den Finnen, den Russen, mit der Elite, mit seiner Familie und sogar sich selbst. In Nebensätzen gesteht er ein, dass er ein Alkoholiker und Kriegsdeserteur war, dabei steht er noch am Seltensten im Fokus. Ich glaube, dass holt er mit einem seiner zwei nachfolgenden Romanen nach.
Ich vergebe nur 3 von 5 Sternen, da der Roman zwar sehr kurzweilig, aber auch sehr gehetzt wirkt. Man hechtet von Person zu Person, hört ein paar schnippische, strafende Kommentare und dann geht es schon weiter. Man erfährt zwar sehr viel, aber gefühlt nur die extremsten Seiten der vorgestellten Personen. Mir fehlt da etwas die Tiefe, die Substanz
Lieblingsstellen:
"ERSTER TEIL
einer Geschichte, die lehrt, dass
wer nicht voraussehen will
und nicht zurücksehen kann
sich vorsehen sollte"
„Ungefähr um diese Zeit erschien meine Mutter auf der Bildfläche. Sie war neunzehn und sah aus wie eine Mittsommernacht an einem Seeufer. Sie war so schön, dass sie einfach gut sein musste, glaubte mein Vater. Meine Mutter war aber nicht so gut, wie sie schön war, in Wahrheit war sie so schön, dass sie sich nicht im Mindesten darum scherte, auch noch gut zu sein.“
„Das erinnert mich an Vater und den Stier von Abrahamsson. Sie sind sich auf einer Weide begegnet, und der Stier stand im Ruf, schrecklich gefährlich zu sein. Von Vaters Ruf hatte der Stier keine Ahnung und ging unerschrocken zum Angriff über.“
February 17, 2017
Nur zur Einstufung: Ich habe die deutsche Übersetzung von "Brändövägen 8" gelesen. Eine bitterböse Satire, die umso bestürzender wird, als dass sie sehr autobiographisch gefärbt ist. Tikkanens Schreibe ist zielgerichtet, nur scheinbar anekdotenhaft lakonisch, sie trifft direkt ins Schwarze. Warum mich das Buch trotzdem nicht mehr mitgerissen hat, liegt vermutlich vor allem daran, dass sich die geschilderte Welt sehr, sehr weit entfernt anfühlte und die dargestellten Menschen alle so lieblos überzogen werden, dass man am Ende fast wünscht, diese Epoche und diese Gesellschaftsschicht sollte einfach möglichst schnell verschwinden. Ein etwas zwiespältiges Leseerlebnis.
July 29, 2024
Tikkasen tuotanto on jäänyt lukematta, joten tällä liikkeelle. Olipa aikamoinen kuka kukin on -listaus ruotsinkielistä kulttuurieliittiä. Kun alkoholi on vahvasti elämässä mukana ei yleensä käy hyvin.
October 9, 2017
Loistavaa tekstiä, tiivistä ja itseironista kuvailua kirjoittajan lapsuudesta suomenruotsalaisessa Kulosaaressa. Suomen oma Knausgård!
July 26, 2020
4,5. Mycket underhållande och insiktsfull. Lakoniskt så det förslår!
July 9, 2021
När jag läser detta inser jag vad otroligt mycket slafsig litteratur man läser... Det här är elakt och gubbigt men fy fan vad bra! Finlands motsvarighet till den Myrdalska självbiografin.
January 20, 2022
Om man vill läsa om Henrik Tikkanen och hans familj är detta en bra bok.
October 5, 2022
Kuuntelin ja pidin. Kirja on kestänyt hyvin aikaa.
February 10, 2026
3,5. Kertomus suomenruotsalaisen yläluokan tyhjyydestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. En tiedä, missä menevät Tikkasen autofiktion ja totuuden rajat, mutta kovin suopeaa kuvaa hän ei lapsuudenperheestään ja kulttuuriympäristöstään anna. En ehkä varsinaisesti pitänyt tästä kirjasta, mutta jotenkin tykästyin sen kyynisyyteen ja provosoivaan, instituutioita kunnioittamattomaan tyyliin. Luen varmaan seuraavatkin!
March 19, 2016
Känner att jag har svårt att lämna en helt rättvis recension av den här boken, då det så tydligt inte var min typ av bok. Läste den på rekommendation från min käre far, som tipsade om Henrik Tikkanen eftersom han tycker Tikkanen är bra på att "skriva kort".
Då detta är något jag själv eftersträvar gav jag mig i kast med den kortaste boken av honom jag kunde hitta och...tja, språkmässigt är den solid. Har sett att andra läsare fann meningarna förvirrade, men jag upplevde det inte så. Läsmässigt tycker jag boken var lätt att följa. Vad gäller "handlingen"...
Jag är ingen stor läsare av självbiografier. Det kanske räcker som förklaring till varför jag hade svårt att investera mig i den här boken. Det finns inget klart mål med boken annat än att vi som läsare ska få vet vilken sorts familj och släkt författaren växt upp med (och hooo-boy, vilken familj det är). När jag kom till sista sidan kände jag mig inte mer upplyst än efter första kapitlet.
Men, men, jag är ju ingen läsare av självbiografier, så lyssna inte på mig när det kommer till detta. Säger bara att om du som jag inte är en stor självbiografientusiast, så är det här inte boken som kommer frälsa dig till en ny genre.
Då detta är något jag själv eftersträvar gav jag mig i kast med den kortaste boken av honom jag kunde hitta och...tja, språkmässigt är den solid. Har sett att andra läsare fann meningarna förvirrade, men jag upplevde det inte så. Läsmässigt tycker jag boken var lätt att följa. Vad gäller "handlingen"...
Jag är ingen stor läsare av självbiografier. Det kanske räcker som förklaring till varför jag hade svårt att investera mig i den här boken. Det finns inget klart mål med boken annat än att vi som läsare ska få vet vilken sorts familj och släkt författaren växt upp med (och hooo-boy, vilken familj det är). När jag kom till sista sidan kände jag mig inte mer upplyst än efter första kapitlet.
Men, men, jag är ju ingen läsare av självbiografier, så lyssna inte på mig när det kommer till detta. Säger bara att om du som jag inte är en stor självbiografientusiast, så är det här inte boken som kommer frälsa dig till en ny genre.
Want to read
October 1, 2009(added to amazon.com "Curious About These" list, c. October 2006.)
February 10, 2015
Kulosaarentie: "Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta."
Displaying 1 - 28 of 28 reviews