Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: "Suzanne", "I'm Your Man", "Take This Waltz". Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?
Oikeustieteen maisteri, Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija Tua Harno (s. 1984) voitti romaanillaan Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun, johon lähetettiin yli tuhat käsikirjoitusta.
Harno meni lukion jälkeen opiskelemaan oikeustiedettä, mutta haave kirjailijan ammatista sai hänet hakemaan Teatterikorkeakouluun. Pääsy dramaturgian koulutusohjelmaan on ollut hänen elämänsä merkittävin käänne.
Olipa upea kirja, yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista! Olen iloinen, että pystyin lukemaan tätä kiireettöminä lomapäivinä, koska sukupolvesta toiseen polveileva tarina vaati keskittymistä, eikä tätä halunnut lukea hätiköiden. Lukemisen jälkeenkin teksti jäi jotenkin kaihertamaan mieltä - näin kiinnikö sitä olemme omassa historiassamme, kun teemme valintoja lasten hankkimisesta tai lähtemisistä ja jäämisistä? Leonard Cohenin musiikkin on kuulunut vahvasti nuoruusvuosiini, nyt on selvästi aika kaivaa kirjassa mainitut laulut esiin ja kuunneltavaksi. Kiitos kirjaa kierrättäneille! Harnon uusin kirja on nyt aivan pakko saada luettavaksi...
4.5 tähteä. Harnon kieli on soljuvaa ja ennen kaikkea kaunista, ja tarina sisäisestä kaipuusta aina muualle on kuvattu koskettavasti ja elävästi. Erityisesti Fridan ja Raimon hahmot ovat moniulotteisia ja kirjan tarinat heräävät eloon niin, että niihin on itsekin helppo kuvitella jatkoa tai niiden aukkoja on helppo täyttää.
Aluksi tuntui, että hahmoja oli liikaa: varsinkin ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana, kun myös aikatasoja oli mukana monia ja tuntui, että kirja kertoo niin Fridan, tämän isän, tämän isoisän, tämän isoisoäidin ja vielä isoisotädinkin tarinaa. Kun kaikki hahmot olivat lopulta tuttuja, oli kirjaa ihana lukea. Kuten jo mainitsin, Frida ja Raimo olivat ehdottomasti parhaat hahmot. Poju jäi hieman karikatyyrimaiseksi, samoin esimerkiksi Hilkka ja Ester, mutta he kuitenkin palvelivat nimenomaan päähenkilön tarinaa.
Olin antamassa tälle viisi tähteä, mutta ihan loppu ja varsinkin epilogi tuntuivat todella kiirehdityiltä. Joka tapauksessa aion tutustua Harnon muihinkin teoksiin tulevaisuudessa, niin vahva ja positiivinen vaikutelma hänen kyvyistään jäi. Ihmettelen, miksi en ole kuullut hänestä aiemmin mitään.
Huikean kauniisti kuvattu tunteettomuutta lähimmäisiä kohtaan, omia lapsia ja puolisoita. Kun olo on levoton eikä voi jäädä. Ei voi pysähtyä kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu ja miksi. Surumielinen mutta aito kirja. Pidin. "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?" Niin, miksi kaipaamme niitä, joita ei voi koskaan saada ymmärtämään ja tuntemaan. Surullista.
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita: Mitä lapset ovat muuta kuin omaa turhamaisuutta, ajattelen, omaa halua nähdä itsensä elävän, lähettää lapsessa pullopostia tulevaisuuteen. Hei olin tällä joskus. Tunsin ja elin, enkä tiennyt, mitä se tarkoittaa, joten lähetän tämän viestin. Ehkä kaikki kysymykset saavat vastauksen.
Luulin isän seisovan takanamme katsomassa, vähän niin kuin luulin, että äiti pitää tarakasta kiinni, kun opettelen pyöräilemään. Mutta yhtäkkiä humahtaa läpi tietoisuus siitä, että takana ei ole ketään.
On niin vaikea muistaa sitä, mitä ei ymmärrä, ja toisin päin: sitä, minkä on ymmärtänyt, ei voi unohtaa.
Sanat voivat olla totta vain, jos ne pidetään hautaan asti. Niin paljon siitä, mitä sanomme, muuttuu valheeksi myöhemmin meidän sitä tarkoittamatta. Me emme pysty pitämään sanojamme, ja kun sana ei muutu lihaksi, se muuttuu valheeksi.
Emil, kunpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia. Anna minun olla yhtä hyvä sinulle kuin sinä olet minulle.
Isä oli erityisen hyvä rakastamaan ihmisiä etäältä, ajatuksissaan.
Jotenkin tuntui, että Ester Morales oli rehellinen huijaus, kuin taikatemppuesitys, jossa siimat näkyivät. Sen takia hänen seurassaan oli helppo olla.
Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?
Emil olisi halunnut jotenkin vakuuttaa Joonatanille Markon ja Susannan saapuvan aivan pian. Aamulla tai myöhemmin koskaan Joonatan ei edes muistaisi heidän olleen poissa. Mutta miten sen olisi kertonut lapselle, joka ei vielä ymmärtänyt puhetta? Emil pysyi pitkään pinnasängyn äärellä, hän ei halunnut Joonatanin joutuvan uudestaan heräämään pimeyteen, jossa ei olisi ketään.
Hänen silmänsä ovat minun pojallani. Mio nousee pinnasängyn laitaa vasten kuin Joonatan kauan sitten, katsoo minua ja osoittaa sormella huoneita. Mutta ei ole ketään, joka puuttuisi.
Oivaltavia havaintoja arjesta ja elämästä, ja Harno kirjoittaa kauniisti. Loppujen lopuksi hyvin surullinen kirja. Pisti ajattelemaan.
Olen huomannut, että pidän enemmän kirjoista, joissa on minä-kertoja kuin ulkopuolisesta kuvauksesta. Tässäkin kirjassa pidin enemmän minä-kertojan nykyisyydestä kuin kolmannessa persoonassa kerrottua menneisyyden tarinaa hänen villihköstä isoisästään. Jäin miettimään miksi kaksi eri tasoa? Selittääkö isoisän levottomuus, tai toisaalta mielenterveysongelmista kärsivän isän toiminta Fridan omia valintoja? Miksi niistä kirjoitetaan, jotka lähtevät, eikä niistä jotka jäävät?
As a person who balances with questions of staying or leaving, actually has with most adult life,I was hoping for a more interesting angle for the subject. The reasoning or feelings between each choice. Instead I was reading a story of a man who escaped again and again for responsibility and left mess behind for others to deal with. And as a result family or families with real struggle and mental illness. All I found was selfishness and no reasoning at all. Pretty sad story. And family line with troubles. I think the subject could have offered more possibilities and interesting views. But not this time.
Vuosia sitten, kun luin tämän ensimmäistä kertaa, jäi mieleeni Cohenin rätisevä ja viipyilevä ääni, sekä mielikuva nostalgiasta sinne missä ei ole ollut. Molemmat nousivat jälleen pintaan, ja siitä huolimatta tarina oli pettymys, ikään kuin ensimmäisellä kertaa kirja olisi ollut enemmän, monipuolisempi, haikeampi.
Harnon romaanissa teemoja käsitellään monipuolisesti ja freesisti: teosta voisi tulkita esimerkiksi ydinperheen kritiikkinä ja kuvauksena maskuliinisuuden kriisistä sotien jälkeen. Hahmot ovat moniselitteisiä, ristiriitaisiakin. Toisinaan kerronta onnistuu löytämään myös tasapainon selittämisen ja näyttämisen välillä alleviivaamatta liikaa. Viittaukset Cohenin lyriikoihin toimivat nekin hienosti kokonaisuutta korostaen.
Parasta on kuitenkin rakenne: Onko Harnon teos kirja kirjan sisässä, lukeeko/konstruoiko minäkertoja toisia mieliä, vai onko teoksessa useampia kertojia? Kuka puhuu? Kaipuu on kaipuuta pois, mutta myös kaipuuta ymmärrykseen siitä, miksi tuli itse jätetyksi.
Lisää hiomista olisin kaivannut kieleen (pilkuttaminen, sivulauseet) ja suurta savottaa dialogiin. Sopiiko stadin mäsä todella tähän teokseen? Nykypäivän rakkaustarina ei sekään oikein jaksanut kiinnostaa, päähenkilöä enemmän kiinnostaa hänen sukunsa tarina.
Seuraava kirja näyttänee, mihin suuntaan Harno kirjailijana kehittyy.
Lähteä vai jäädä, kuinka paljon menneisyys, menneet sukupolvet ja heidän valintansa vaikuttavat.
Lukeminen soljuu, vaikka henkilöt vaihtuvat tarina kulkee luontevasti, siihen uppoutuu. Tapahtumia ja pohdintoja tapahtumista ja niiden vaikutuksista. Vaatiiko itsensä tunteminen sen, että tuntee menneisyytensä? Kuinka paljon sieltä voi hakea itseään ja ratkaisuja tähän päivään? Vai itääkö mennä niin kauas kuin mahdollista, ottaa täydellinen irtiotto, joskin, onko se edes mahdollista?
Kaunista kieltä ja helposti soljuvaa tekstiä. Muistutti minua Riikka Pulkkisesta sillä samalla tavalla tässä oli tuttuja elementtejä omasta arjesta mutta silti niin paljon sellaista mikä ei ollenkaan tuntunut realistiselta.
Viimeistään suora viittaus Leijoihin Helsingin yllä palautti mieleeni sen kun kerran yritin lukea tuota Westötä. Se ahdisti niin paljon etten päässyt kovinkaan pitkälle. Tämä ei koskettanut samalla tavalla.
4,5 tähteä melkein. Ihmeellisen tarkkanäköinen tarina nimenomaan lähtemisestä ja jäämisestä, vanhempien vaikutuksesta, päätöksistä ja itsekkyydestä. Kaunista kieltä oli ilo lukea. Ihan vähän arvosanasta verotti lopussa tuntunut tarinan venytys ja selittäminen, olkoonkin, että kirja oli nopealukuinen ja omalla tavallaan täydellisen pituinen.
Taiten kirjoitettu kipeänkaunis esikoinen. Jos en olisi lukenut Leijoja Helsingin yllä niin vähän aikaa sitten olisin varmaan pitänyt enemmän, Westö-viittauksia ja -henkisyyttä löytyy (mikä ei ole huono asia sinänsä).
Ne jotka jäävät herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita. Tarinakin oli pääasiassa kiehtova. Kokonaisuus kuitenkin jäi häiritsevän sirpaleiseksi, ja tuntuu kuin jotain olisi jäänyt tavoittamatta.
Leonard Cohen was they key inspiration here, but all I could hear the entire time was Twist in my Sobriety by Tanita Tikaram, which is mentioned in the beginning. What a great soundtrack for a book! An interesting story as well. https://www.youtube.com/watch?v=sJdgS...
Surumielinen ja henkilökohtaisesti vähän ahdistavakin kirja ihmisistä, jotka jäävät kun pitäisi lähteä tai lähtevät kun pitäisi jäädä. Ihmisistä, jotka eivät tunne itseään ja jotka yrittävät sovittaa itsensä rooliin, joka ei sovi heille.
Jossain 50. sivun kohdalla tajusin, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin, kuollaksenikaan en vaan muista että missä tai miksi. Muistijäljen vahvuus korreloi hyvin kirjan antamaan elämykseen - oikein hyvin kirjoitettu, mutta tarina ei vaan iske.
I finished the book one day before the due my first child is estimated to be born, and the book felt close. I also appreciate how the book is structured and found some psychological insights inspiring at the end of the book.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Sinnikäs lukeminen kannatti, loppua kohden aloin ymmärtää ja viimeinen neljännes oli jo ihanaa luettavaa. Kirjassa on paljon tutulta tuntuvia muistumia.
Harnon tekstistä jää samanlainen henkeäsalpaava ahdistuksen ja onnen rajamailla haahuileva fiilis kuin Leonard Cohenin lauluista. Pidin todella paljon.