Harvardin yliopiston entinen immunologian tutkija, tohtori Tetyana Obykhanych kirjoitti helppolukuisen tietopaketin rokotusten monista terveysuhista niille, jotka ovat ehkä saaneet jo tarpeekseen rokotemyönteisestä aivopesusta, jota tulee vuonna 2021 ihan joka tuutista.
Kolmeentoista lukuun jaoteltu kokonaisuus lähtee rokotebisneksen alkuhämäristä, hevosen antiseerumeista ihmiskäyttöön, myyttiin laumasuojasta ja koko rokoteparadoksista, ja lopussa on vielä nettilinkkejä tutkimuslähteisiin ja sivustoihin, joissa käsitellään mitä moninaisimpia rokotteiden aiheuttamia haittavaikutuksia ja kuviteltuja hyötyjä.
Antiseerumimysteeristä (kun hevoseen oli ruiskutettu kurkkumätää ja jäykkäkouristusta sisältäviä pistoksia) lohkesi Behringille ja Kitasatolle Nobelin lääketieteen palkinto reilut sata vuotta sitten. Sittemmin nykyään lähes jokainen suomalainen saa jo ensimmäisenä elinvuotenaan moneen tusinaan sairauteen rokotteen, joista osa on erittäin harvinaisia kuten kurkkumätä ja jäykkäkouristus. Tähän rokotedogmaan kuuluu kirjoittajan mielestä vasta-ainetuotannon olevan se peruspilari, vaikka tosin monen moneen nykyään rokotettavaan sairauteen on ollut ihan luontainen immuniteetti.
Obykhanych kyseenalaistaa myös immuniteetin rinnastamisen immunologiseen muistiin, ja hän käsittelee ensisijaista ja toissijaista immunologista vastetta. Tavallaan rokotteilla pyritäänkin monenkirjavin myrkyllisten lisäaineiden (alunan, elohopean, formaldehydin jne.) avulla ohittamaan T-solujen tehtävä ja ”ohjelmoidaan” b-solut tunnistamaan taudinaiheuttajat – tosin vaihtelevalla menestyksellä ja toisinaan vakavin elinikäisin sivuvaikutuksin. Tämä on johtanut tohtorin mukaan noidankehään ja lukuisiin autoimmuunisairauksiin erilaisista ihottumista ja astmasta aina Alzheimerin tautiin. Toisin sanoen pyrittäessä vahvistamaan elimistön immunologista muistia, tapahtumaketju saattaa lisätä tehosterokotusten myötä entisesti allergisia vasteita jokaisen myöhemmän allergeenialtistuksen yhteydessä. Näistä nostetaan esille tuiki tavalliset ruoka-aineallergiat, jolloin rokotettu on tullut allergiseksi peptideille tai proteiineille, minkä jokainen keliaakikkokin tuntee syötyään ranskanleipää.
Kirjassa käytetään monia katastrofeja esimerkkeinä lähdeviitteineen, millaisiin onnettomuuksiin on ajauduttu erilaisin rokotekampanjoin. Esimerkiksi vasta vuonna 1987 vedettiin Yhdysvalloissa markkinoilta OPV-rokote, kun sen tarkoitus oli suojata rokotettavat poliolta, mutta se aiheuttikin lapsihalvausta. Toinen kauhuesimerkki on Gardasil (papilloomavirusrokote), joka aluna tehosteaineena sai aikaan vakavia neurologisia oireita aivan liian monelle.
Suuri yleisö tuntuu pitävän rokotteiden aikaansaamaa suojaa todellisena, vaikka kyse on Obykhanychin mukaan vain illuusiosta, sillä positiivinen serologinen tulos on todiste immuniteetistä vain ilman rokotetta. Rokotetuilla ihmisillä immuniteetin serologinen testitulos olisi biologisesti merkityksetön, vaikka nykyään saa lukea, kuinka paljon vasta-aineita on elimistössä esim. koronavirusta vastaan jonkun saatua rokotteen. Oikeastaan nämä vasta-ainetestit mittaavat vain viruskohtaisten vasta-aineiden tasoja – ei siis vasta-aineiden virusta vastaan olevaa neutralisoivaa kapasiteettia. Siksi tarvitaankin jatkuvasti (eripituisin väliajoin) tehosterokotteita, jotta halutaan ylläpitää oletettu rokotesuoja. On yksinkertaisesti harhaluulo kuvitella, että rokotteet antaisivat elinikäisen suojan jotain sairautta vastaan, kuten moni meistä on tottunut uskomaan: ne tosin voivat lykätä ja usein vähentävät alttiutta sairastua (ainakin osalle rokotetuista). Rokotteiden tarkoitus on lähinnä manipuloida immuunipuolustusjärjestelmää, jotta tilapäinen suoja viruksien ja bakteerien aiheuttamille sairauksille olisi jollain tasolla saavutettavissa, kun taas lapsuudessa sairastettu harmiton tauti, kuten vesikokko, saa aikaan elinikäisen immuniteetin, toisin kuin rokotteella tavoiteltu sairastumisen estäminen. Siten vanhan ajan lapsuuden virustaudit voivat olla aikuisena sairastettuna huomattavasti vakavampia, kun rokotesuoja on menettänyt tehonsa – koska olemme tehneet ne taudit sellaisiksi. Voidaankin sanoa, että rokotteiden myötä harmittomista lastentaudeista on tullut vaarallisia seuraavissa sukupolvissa, varsinkin kun tehorokotettujen lasten äideillä on huomattavasti vähemmän viruskohtaisia vasta-aineita siirrettäväksi kuin luonnollisesti immuuneilla synnyttäjillä.
Sitten onkin aika käydä kausi-influenssarokotteiden kimppuun, joita tekijä pitää lähinnä oman terveytensä kanssa leikkimisenä ja venäläisenä rulettina. Kun on napattu rokote yhtä A-virustyyppiä vastaan, joka jyllää maailmalla, piikin mukana saadut vasta-aineet reagoivat tiettyyn patogeeniin, mutta ne eivät vastaa kokonaan elimistöön kulkeutuvaa taudinaiheuttajaa, mikä johtaa alhaiseen sitoutumiskykyyn, jos edes onnistuu tukahduttamaan patogeeniä. Tämä prosessi ikään kuin jäädyttää immuunipuolustusjärjestelmän ja mahdollistaa infektion etenemisen ja auttaa patologisen tilan kehittymisen – onhan näiden suoja vajaan kolmanneksen luokkaa. Pahimmillaan nämä vuosittaiset ”flunssashotit” voivat muuttaa seuraavan tai sitä seuraavan maailmalla myllertävän influenssan omalla kohdalla tappavaksi, vaikka ensi alkuun oli tuudittauduttu rokotteen luomaan valheelliseen turvallisuudentunteeseen.
Kirjan lopussa annetaan vielä ohjeita, miten itsehoito ja oman immuunipuolustusjärjestelmän ylläpitäminen ja elvyttäminen hoituvat. Esiin nostetaan mm. krooninen oksidatiivinen stressi, joka matala-asteisen tulehduksen myötä ovat osa hiljalleen rappeuttavia sairauksia nyky-yhteiskunnassa. Sitten kehutaan homeopatiaa ja annetaan vanhemmille ohjeita, mitä asioita pitäisi huomioida, kun mietitään omien lasten rokotusohjelmien orjallista noudattamista hallituksen virallisen linjan mukaisesti.
Obykhanych antaa monenmoista pohdittavaa, mitä tässä itsekin jonkin verran referoin ja hiukan yhdistelin muihin lähteisiin...