Ystävän muotokuva

by Pentti Holappa

Pentti Holapan romaani kertoo kahden nuoren miehen intohimoisesta ja raatelevasta ystävyydestä sodanjälkeisinä vuosina. Aistillisen lihasromantiikan ja sävykkään kulttuuriparodian täyttämässä teoksessaan 50-luvun modernistina julkisuuteen tullut kirjailija irtautuu sovinnaisista kaavoista rohkeammin kuin koskaan aikaisemmin.

"Asser Vaho on minun päässäni ja vie siellä kaiken liikenevän tilan eikä tyydy edes siihen. Asser on ekspansiivinen, valloittaja ja kuten kaikki valloittajat hän tunkeutuu uusille alueille hävittämällä kyliä viljelyksiä, tappamalla pahaa-avistamattomia ja syyttömiä ihmisiä. - - Sarvitta ja hampaitta: Olen päättänyt kirjoittaa romaanin Asser Vahosta."

Genres: Fiction, Finnish Literature, LGBT

480 pages, Hardcover

First published January 1, 1998

About the author

Pentti Holappa (born August 11, 1927) was a Finnish poet and writer. Born in Ylikiiminki to a family of modest means, he held numerous jobs before becoming Minister of Culture. Self-educated, he has published close to fifteen volumes of poetry, six novels, and numerous essays. He has also worked as a translator; among the poets and authors whose work he has translated into Finnish are Charles Baudelaire, Pierre Reverdy, and J. M. G. Le Clézio. He received the Finlandia Prize in 1998.

Reviews

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-1997, 1999: 118/118)
1998: 6/6
1984-2023: 124/268

4+/5. (Ohhoh, tämä kirjoitus on ehtinyt keräämään muutaman tykkäyksen jo vaillinaisenakin, eli silloin, kun tässä oli vain nuo alla olevat sitaatit ja vuoden 1998 kaikki ehdokkaat omassa paremmuusjärjestyksessäni.) Että otanko Pentti Holapan mieluummin prosaistina vai lyyrikkona? Jos valinta pitäisi tehdä vain näiden Finlandia-ehdokasteosten perusteella, niin vastaukseni on ehdottomasti "prosaistina". Mutta muuta en ole sitten Holapalta lukenutkaan kuin hänen kaikki kolme Finlandia-ehdokastaan eli runoteokset Savun hajua (1987) ja Sormenjälkiä tyhjässä (1992) ja sitten tämän romaanin Ystävän muotokuva. Nuo Holapan Finlandia-runot olivat omaan makuuni sellaisia kuin lähes kaikki muutkin Finlandia-ehdokasrunot – eli vähän liian säyseitä ja kilttejä. Ystävän muotokuvaa taas voi olla hankala syyttää säyseydestä ja kiltteydestä. Kirjassa Pentti Holappa niminen kirjailija ja romaanihenkilö "piirtää" muotokuvan kuvataiteilija Asser Vahosta, johon hänellä on ollut monivuotinen suhde. Tietysti kovasti kiinnostaisi lukea Pentti Holapan elämänkerta (onko sellaista?) tämän Ystävän muotokuvan rinnalla, että voisi arvioida, missä määrin romaanihahmo Pentti Holappa ja tosielämän Pentti Holappa ovat yhtenevät. Oliko vaikkapa oikealla Holapallakin heteroavioliitosta kaksi kirjailijan "työkyvyn tuhonnutta" tytärtä, joihin hänellä oli vähintäänkin ongelmallinen suhde (en nyt viitsi tähän hätään edes kysyä Googlelta)? Mutta olihan tämä erinomainen romaani ihan riippumatta sen tosipohjaisuuden tai fiktiivisyyden asteesta... Pentti Holappa on ainakin tässä Ystävän muotokuvassaan jonkin sortin provokaattori – ja siitä ei tietysti voi antaa muuta kuin plussaa. Melko tuoreeltaan tämän romaanin julkistamisen ja palkitsemisen jälkeen muistan kuulleeni erään lukijapalautteen, jossa pidettiin ennen muuta tarpeellisena ilmoittaa, kuinka oksettavia olivat tämän kirjan (homo)seksikohtaukset. No, kirjan 480 sivuun nähden ovat ne seksikohtaukset (mukaanlukien insesti- ja homoseksikohtaukset) nähdäkseni kuitenkin niin vähäiset, että jos niistä haluaa provosoitua, kannattaa ehkä valita luettavakseen jotakin muuta (miten olisi vaikkapa Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää). Me Too -kampanjan (ja miksei Black Lives Matterinkin) jälkeisenä aikana joku voisi provosoitua ennen muuta näistä alle poimimani kaltaisista sitaateista, joista joku voisi haistaa jopa jonkinlaisia misogynistisiä tendenssejä. Mutta sittenhän romaanin Pentti Holappa aivan ääneen pohtiikin omaa mahdollista naisvihamielisyyttään, ja tulee muistaakseni siihen tulokseen, että onhan hänellä nyt ainakin yhdestä romaaninsa naishenkilöstä hyvää(kin) sanottavaa... Ystävän muotokuva oli nähdäkseni siis erinomainen teos, mutta ei kuitenkaan niin erityinen, että haluaisin hankkia sen omaksi kirjahyllyynikin ja lukea vielä myöhemmin uudelleenkin. Vaikka Pentti Holappa olisi epäilemättä osannutkin arvostaa omaa neroksi julistamistaan, niin nerokkuutta en välttämättä ainakaan tästä teoksesta tavannut. Kun taas Mari Mörön Kiltin yön lahjoissa sitä neroutta nähdäkseni sitten olikin. Oma Finlandiani olisi siis epäilemättä mennyt Mörölle. Hankalaa mennä Finlandia-valitsijan pään sisään (kuka ikinä hän sattui tuolloin olemaankaan), mutta uskon Holapan menneen Mörön edelle ainakin kirjansa lähes tiiliskiveä tavoittelevalla paksuudellaan ja poliittisella teemallaan.

"Prostituoiduksi ei vapaaehtoisesti ryhdy, jos ei jollain lailla pidä ammatista, jos ei kyltymättä kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä, sukupuolielinten lämpöä, limakalvojen hehkua." (s. 232)

"... vain moukat hoitavat huonosti omaisuuttaan. Siitä syystä orjayhteiskunta ei ollut niin epäinhimillinen kuin nykyisin selitetään. Nuoret orjat pidettiin hyvässä lihassa, työkuntoisina, naiset seksipartnereina ja uuden orjasukupolven synnyttäjinä, vanhukset lapsenkaitsijoina. Sairaatkin hoidettiin terveiksi aivan samoin kuin kotieläimet. Vain toivottomasti sairaat teurastettiin." (s. 273)

"Nautinnon korkeinta huippua, pyörryttävää pelkoa ja häpeää naiset tosin eivät mieheen yhtyessään tavoita. Paitsi jos heidät väkivalloin raiskataan – silloin ehkä." (s. 297)

"Älykäs nainen Elli oli, ja on toivoakseni yhä, mutta olin koko ajan tietoinen siitä, että hänen tutkimuksensa myötäili muodin valtavirtaa ja että hän kalasteli halpoja kiitoksia. Saikin niitä. Kukapa feminismin iskulauseita olisi viime vuosikymmeninä uskaltanut kyseenalaistaa. Naisia on sorrettu ja sorretaan yhä, niin kai, sielläkin missä nuoret miehet tekevät itsemurhia, kun heitä uhataan emotionaalisesti kastraatiolla. Kaula poikki, jos uskallat nostaa oman tai peniksesi pään!" (s. 369)

"Hän oli nyt vain äiti, muut inhimilliset piirteet karisivat hänestä. Hän oli omalla tavallaan ollut hyvinkin itsekäs olento, niin kuin ovat kaikki kirjastoissa ja korkeakouluissa ahertavat naiset, vaikka kuinka vaikuttaisivat harmailta ja säälittäviltä hiirulaisilta. Sellainen oli ollut myös Elli, mutta nyt hän oli äkkiä muuttunut, nyt hän säteili – mitä? Äitiyttä. Kaunista se oli, sitä en kiistä, eteenkin etäältä katsoen." (s. 423)

5- Mari Mörö: Kiltin yön lahjat 1998
4+ Pentti Holappa: Ystävän muotokuva 1998V
4+ Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu 1998
4+ Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom 1998
4+ Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava 1998
3,5 Harri Tapper: Missä kurkien aura on 1998

[Mari / 1001 kirjaa · Rating 5 out of 5]

En haluaisi antaa tälle kirjalle viittä tähteä, mutta annan silti.

[Timo Pietilä · Rating 4 out of 5]

Finlandia-palkinnon voittaja vuodelta 1998. Kirja kertoo Pentti Holappa nimisen miehen ihastumisesta/rakastumisesta toiseen mieheen, lahjakkaaseen ja mainetta saavaan taiteilijaan. Kirja on kerrottu minä-muodossa osittain kronologisesti, mutta kronologiaa monin paikoin rikkoen, kun kertoja kommentoi asioita “kaikkitietävänä” vuosikymmeniä myöhemmästä näkökulmasta, epäillen välillä omia muistikuviaan ja miettien tapahtuikohan jotain asiaa oikeasti ollenkaan, vai onko se vain muistettu jostain elokuvasta ja vahingossa sekoitettu “oikean” elämän muistoihin. Varsinaisesti “ystävä” lakkaa olemasta ystävä jo noin puolessa välissä kirjaa, kun jonkintasoinen mustasukkaisuus ja itsenäistymisen toive saa kertojan muuttamaan pois ystävänsä asunnosta. Loppuun asti hänen uransa seuraaminen kuitenkin kiinnostaa kertojaa, toisaalta pienellä vahingonilolla, kun taide ainakin kertojan arvion mukaan alkaa olla (tai on ehkä aina ollut) yleisöä kosiskelevaa kaupallista figuratiivista, “kaunista” taidetta, toisaalta taas taiteilijan taiteeseen kohdistunut arvostelu, etenkin kertojan puolison taholta, nostattaa jopa rajuja vihan tunteita. Tarinan nimellinen päähenkilö on viime kädessä kovin sivuroolissa ja on jopa ilmeisen tarkoituksellisen epäuskottavasti kuvattu; kyseessä on varsinainen miesten mies, joka erottelematta lumoaa ja viettelee jokaisen lähellään olevan täysin sukupuolesta riippumatta kokematta ikinä mitään tunnontuskia tai ongelmia runsaista suhteistaan ja olettaa, että kaikki ympärillä hyväksyvät asian. Kirjan todellinen päähenkilö on kertoja, jonka elämää, epäonnistunutta avioliittoa, jonka kuvaus jää suhteellisen vähäiseksi, sillä ei naisella, edes vaimolla, tyttäristä puhumattakaan, kertojan elämässä erityisen tärkeää roolia ole, he ovat vain kulissien ylläpidon kannalta hyödyllisiä. Toisaalta kirjoittajaa ei ole uskominen missään, koska hän myöntää valehtelevansa ja muokkaavansa “totuutta” (mitä se sitten ilmeisen fiktionaalisessa kirjassa sitten onkaan). Koko kirjan sävyä kuvaa hyvin lainaus: “saatan minä erehtyä, mutta tällä kertaa en tietoisesti valehtele”.

Kielellisesti kirja on todella hienosti kirjoitettu ja on mukaansa tempaava kieltä. Seksikohtaukset olivat ylivoimaisesti rajuimpia, mitä missään Finlandia-voittajassa olen kohdannut. Etenkin loppupuolella kirjassa on aika terävää ja ehkä jopa happamen puolelle menevää ironisointia taidemaailman sisäänlämpiävyydestä ja kriitikkojen tavasta nostaa taiteilija ylös ja kerran ylös nostettua taitelijaahan taas ei voi haukkua, kun silloin tulisi myönnettyä itsekin erehtyneensä. Kyseessä oli hyvä, suositeltava ja luettava kirja, Finlandia-voittajissa se on selvästi puolen välin paremmalla puolella.

[Mika Auramo · Rating 3 out of 5]

Pentti Holapan vuonna 1998 kirjoittama ja Finlandia-palkittu romaani on niin sanottua autofiktiota, eli siinä on alkuun nuori kirjailija nimeltä Pentti sekä hänen ystävänsä ja rakastettunsa taidemaalari Asser Vaho.

Kirja on nimensä mukainen, ja siinä piirtyy vuosikymmenten varrella moniulotteinen kuva hänen ystävästään, johon kirjailija oli tutustunut jo opiskeluaikoinaan 1950-luvulla. Ystävyys siis syvenee rakkaudeksi, ja varsinkin eroottisuutta paisutellaan ihan uusiin sfääreihin, jollaiseen ei ollut aikaisemmin vielä totuttu palkintoseremonioissa (ellei mukaan lasketa muutamia muita palkintoehdokkaita Juha Seppälän Supermarketin tapaan).

Kertomuksessa liikutaan eri aika- ja tunnetasoilla sujuvasti eri ajoista ja tapahtumista toisiin, ja välillä ollaan kirjoittamassa tätä romaania, välillä ollaan vastarakastuneita ja rutiköyhä opiskelija ja sitten poiketaan Pariisissa kirjoittamassa ja nauttimassa elämästä. Kuitenkin orastavan rakkauden ensi hetkiin on uhrattu paljon tilaa, ja kirjan lopun fragmentinomaiset episodit luotaavat päähenkilön elämän tähtihetkiä – unohtamatta kirjailijan itseironista tarkastelua jättämästään miesystävästään.

Vuosikymmenet vaihtuvat, ja Asser katoaa maailmalle, mutta lopulta palataan takaisin Helsinkiin ja kirjailijaminän pohdintoihin, miksi Asser teki aikoinaan aloitteen hänen suhteensa. Miksi Asser tarvitsi häntä, sillä hehän olivat niin sanotusti kuin eri planeetoilta? Pentti kuvittelee Asserin tarvinneen hänet ehkä jonkinlaiseksi satelliitikseen.

Nuoruuden rakastavaiset kohtaavat vielä kerran, ja vieraantumisen tematiikkaa korostetaan tragedialla, jonka osapuoleksi Pentti oli tahtomattaan joutunut. Yhteisiä nimittäjiäkin alkaa olla yhä vähemmän, ellei sellaiseksi lasketa kummallista tutkijaa nimeltä Edward Ehrensvärdiä, jonka elämäntyönä on tehdä ikuisuusprojektiksi venähtänyttä tutkimusta taiteilijasuuruudesta eli Asser Vahosta – eli sitä muotokuvaa tehdään ikään kuin kahdesta eri näkökulmasta.

[Mika Lamminpää · Rating 5 out of 5]

Viime vuonna edesmenneen Pentti Holapan upea romaani rakastamisen vaikeudesta. Holappa on jotenkin jännästi erilainen suomalainen kirjailija; hän on yksi keskeisistä modernistilyyrikoistamme, mutta aivan eri koulukuntaa kuin Manner ja Haavikko. Ja romaanikrijailijanakaan hän ei koskaan ole pyrkinyt Linnaksi Linnan paikalle. Häntä ei ole kiinnostanut kirjoittaa "sitä suurta suomalaista romaania", joka käsittelisi kansalaissotaa, talvisotaa tai jatkosotaa. Ehkä pidän hänestä juuri siksi. Kirjallisuudessahan kaikki on tärkeää, paitsi aihe. Olen lukenut Holapalta yhden näytelmänkin, Adieu. Sekin oli jotenkin ihan outolintu suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Näytelmä jonka aiheena on ekokatastrofi. Kuka muu muka siihen aiheeseen olisi yrittänyt tarttua, ja vielä selvinnyt siitä?

[Heidi · Rating 5 out of 5]

Yksi parhaimmista lukemistani ikinä.
Suuri intohimoromaani.
Suuri taiteilijaromaani.
Suuri homoromaani.
Ajankuva, raaka, kaunokirjallinen.

Teos leikittelee totuudella ja kuvitelmalla, taiteilijanvapaudella. Se on tiivis, kiehtovan naisvihamielinen, puhtaan itserakas, kutkuttava rooli- ja ajatusleikki täynnä viitteitä todellisuuteen ja taidehistoriaan. Se on rehellisesti valheellisen kertojan tiiliskivi, omakuva vai ystävän muotokuva vai luonnos ja yritys tavoittaa paljain. Raain. Aidoin?

Ainut miinus turhasta paisutuksesta. Toisaalta, jos kertoja"minä" on todellinen vanha herra, niin suotakoon kokemus- ja tunnerikkaan mutta alistetun elämän muistelu juuri näin.

[MarjaHannele · Rating 4 out of 5]

Luin kirjaa useamman päivän. Se oli liian intensiivinen luettavaksi pidempään kerralla. Vihasin ja rakastin kirjaa. Näin montaa seksikohtausta en olisi halunnut lukea yhdestä kirjasta. Kirjan näkökulma ja psykologisuus saivat jatkamaan älykkään ja oivaltavan tekstin lukemista. Tätä kirjaa mietin pitkään.

[Mona Kokkonen · Rating 3 out of 5]

Finlandia winner 1998.
I'm on a project to read every Finlandia winner book. A few ones missing!

[Juha K]

Pakko sanoa että kirjan pikkutarkat seksikohtaukset ovat jollain tavalla häiritseviä. Ei sinänsä sisältönsä puolesta, vaan siksi että tulee sellainen olo että vanha mies haluaa omaksi ilokseen puhua ruokottomia, eikä välitä mitä muut ajattelevat. Jonkinlaista hekumointia omilla nuoruuden irstailuilla, mikäs siinä, mutta en haluaisi olla niiden yleisönä. Eikä kukaan tietysti minua pakotakaan, kunhan haluaisin lukea näitä Finlandia-palkittuja. Tympeää katkeran miehen itsensä kehumista ja muiden haukkumista tyhmäksi esim. koulutustaustan vuoksi. Ei jatkoon.

[Tiina · Rating 3 out of 5]

Kirjassa periaatteessa käydään läpi Asser Vahon elämän vaiheita minä-kertojan kuvaamana. Mies ihastuu toiseen, ystävyys on tosiaan ajoittain raatelevaa, ajoittain palkitsevaa, ajoittain välttämätöntä. Homoseksuaalisuus, tuo kielletty paha, sekoittaa mieltä monessakin mielessä. Joissain kohdissa kerronta on voimakasta, kuvailevaa ja kaunistakin. Toisissa kohdissa itselleni jää vähän pitkänsitkeä vaikutelma.

[Annikka K]

Nyt meni multa kyllä tää kirja ihan hukkaan. Luin tosi nopeasti, vähän niinku närkästyneenä. Asiaan ehkä vaikutti aikaisemminkin mainittu traumani, nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, älyttömän paksu kirja, jonka luin pakon edessä viime talvena. Siinä oli myös jotenkin samoilla äänenpainoilla kuvattu ylettömän viehko ja viriili taidemaalari. Muutenkin minulla on typerä pakkomielle aina lukea loppuun kaikki kirjat, jotka olen aloittanut. Kun järkevät ihmiset jättävät kesken, minä alan lukea hirveetä vauhtia enkä enää edes oikein pysty vastaanottamaan mitään, luen vain ja koko ajan huomaan pelkästään asioita, jotka vahvistavat kielteistä näkökulmani.