What do you think?
Rate this book
Länsimaiden tuho
Kuin nykyaikaistettu teos Oswald Spenglerin (1880-1936) kirjasta Länsimaiden perikato (1918-22).
285 pages
First published January 1, 2009
4 people are currently reading
27 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 2 of 2 reviews
September 14, 2023
Venäjäntutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho -teos yllättikin myönteisesti. Vaikka tiesin kirjan olevan maahanmuuttokriittinen, se oli paljon syvällisempi, ja erityisesti viehätti laaja kulttuuriymmärrys erinomaisine kirjallisuusviitteineen. Yhtäällä lähdetään liikkeelle Richardsonista (Pamela), Manon Lescaut’sta Emma Bovaryn kautta ja päädytään yhdistäviin piirteisiin nykyaikana eli Madonnaan ja Nightwishiin sekä vastaaviin.
Rakenteellisesti opus on jaettu neljään osaan. Ensimmäisenä johdatellaan länsimaiden perikatoon ja siihen vaikuttaviin syihin. Sitten päästäänkin Amerikkaan ja sieltä Suomeen ja Venäjän naapuriin. Lopuksi ennustetaan tulevaisuutta ja sitä vääjäämätöntä eli länsimaisen kulttuurin tuhoa nykyisellä amerikkalaisen hammastahnakulttuurin viitoittamalla tiellä. Muslimi-invaasion vertailukohdaksi sopivat varhaiskristittyjen vaiheet, sillä hekään eivät integroituneet Roomaan – eivät sitä edes halunneet.
Viime vuosisadan ”kulttuurivallankumouksiinkin” luodaan oivallisia katsauksia tuomalla Russellin näkemyksiä ”utilitaristien mielihyväkalkyylin periaatteesta”, joka sekin saadaan onnistuneesti yhdistettyä Venäjän ”nihilistien hävittämisen katekismukseen”, siis bolševikkien vallankumoukseen. 1960-lukuhan oli kapinallisuuden aikaa ja vihoviimeinen irtiotto länsimaissa uskonnon kahleista, jonka symbolisiseksi keskushahmoksi kelpaa mainiosti Karamazovin veljesten Smerdjakov. Sittemmin konsumerismi onkin korvannut vanhanaikaisen kirkollisen uskonnon, joka toimii enää lähinnä jonkinlaisena moraalis-poliittisena instituutiona.
Jatkoksi sopii hyvin kirjoittajan esille nostama Alexis de Tocquavillen teos (1800-luvun alusta) Democracy in America, jossa massojen keskinkertaisuus tukahduttaa ennen pitkää intellektualismin kokonaan kaiken kattavalla roskakulttuurilla. Konsumerismin tähdittäjinä toimivat nykyaikana erilaiset tv-sarjat omine ”apostoleineen” ja ”pyhimyksineen”, ja omien halujen vapautuksella palvellaan yleistä hyvää, johon kuuluu tietysti jatkuvan kuluttamisen lisääminen ja jokaisen yksilön siihen osallistuminen. Tähän voidaan vielä yhdistää ns. ”kaikki käy” -filosofia, johon liittyy rajaton usko markkinavoimien salattuun viisauteen kaikilla elämänaloilla. Ei siis olisi olemassa postmodernistisen käsityksen mukaan jonkinlaista essentialismin ideaalia tai edes erilaisten katsomusten tai ihanteiden moraalista arvottamista.
Russellin lisäksi ilokseni muutamat muutkin filosofit ovat päässeet näkyvästi esille, joista Osward Sprengler tarjoilee näkemyksiään ”sivilisaatioiden uskonnottomuudesta” ja ”eettisestä sosialismista”, joita ilmentävät mm. Wagner, Nietzsche, Ibsen, Strindberg ja monet muut.
Sitä islaminvastaisuutta, josta olen saanut lukea aiemmin, olikin yllättävän vähän, mutta tekijän mukaan niitä ”parasitismin” eri lajeja on sen sijaan lueteltu aika lailla. Kriittinen ajattelija saakin uutta pohdittavaa miettiessään, mistä syystä yksi jos toinenkin mammonan palvoja ryhtyy kerettiläiseksi länsimaisessa vaurauden ylenpalttisuudessa. Onko veganismi, eläinten oikeudet ja vastaavat sittenkään perimmäiseltä laadultaan arvokysymyksiä, vai onko kyseessä vain taantumuksellinen sentimentalismi eli yksi nihilismin lajityyppi?
Populismiin, fanatismiin ja kansakuntien ja kansanyhteisöjen kehityskausiin sopiikin hyvin Isaiah Berlinin teoriat ja jako klaustrofobisiin ja agorafobisiin aikakausiin. Pluralismin kieltäminen tai tunnustaminen onkin merkittävä dilemma, ja länsimaissa kuvitellaankin, että maailma edelleen noudattaa olettamaamme logiikkaa. Viihde- ja populaarikulttuuri sekä median kaikkinainen mustavalkoajatteluun perustuva viestintä johtaa lopulta kuitenkin yhteiseen tyhmyyteen, ”puolisokeuteen”, jolloin ristiriidat ja ongelmat lakkaavat meitä vaivaamasta. Kun on siis oikea media ja valhemedia; toinen on totta ja toinen pötyä, ja jälkimmäisen voi irrottaa vaikuttamasta omaan maailmankuvaan. Tämäntyyppisen ajattelumallin kääntöpuolella on sitten ”totuudenpalvonnan” sijasta erilaiset ääriliikkeet nationalismista fanatismiin —sukupuolisovinisteja unohtamatta.
Varsinkin populaarikulttuurin nousu ja sen seuraukset on esitetty hyvin ja kriittisesti. Alkuun lähdetään sieltä mistä pitääkin eli porvariuden noususta ja teoksista, joihin silloinen kritiikki aikoinaan perustuikin. Siinä hyvä lähtökohta on juuri Gustave Flaubert, ja esiin onkin nostettu hänen ajatuksensa poroporvarin maailmasta, joka on yhtä kuin hänen omistuksensa. William Faulknerin kautta päädytään 1960-luvulle ja italowesterneihin, jotka muokkasivat sankariuden ihannetta. Enää ei siis ollut tarpeen osoitella pikkuporvareita ja kritisoida heidän maailmankuvaansa, vaan vähitellen nykyleffojen sankarit ovat täysin moraalittomia ja ihanteettomia ja yleensä moraalisilta ominaisuuksiltaan kuin psykopaatteja tai sivistymättömiä barbaareja. Postmoderni taidekäsitys antoi kirjoittajan mukaan tälle ”kulttuuriselle konkurssijulistukselle teoreettisen perustan”. Populaarikulttuurisankarit ovatkin alkaneet muistuttamaan entisaikojen barbaari- ja alkuasukaskulttuurien poppamiehiä omituisine koristeluineen plus kaiken maailman tatuointeineen. Rock- ja futistähdet esiintyvät omilla areenoillaan kuin alkuasukasyhteisöjen shamaanit erilaisissa rituaaleissaan.
Tästä päästään älymystön rappioon ja yhteisten arvojen katoamiseen, ja siitä on seurauksena massojen henkinen ja moraalinen slummiutuminen: ne on jätetty vaille moraalista kompassia. Jopa sarjamurhaajista tehdään viihdettä, eikä heitä ole oikeutta tuomita, sillä hehän voivat olla ”suurten tunteiden tulkkeja”. Korkeakulttuuri ja sivistyneistö on kokenut inflaation, ja sivistys-sanakin on useimmiten korvattu koulutuksella. ”Tuskin kukaan julkenee enää 2000-luvun Suomessa kutsua itseään sivistyneeksi.”
Kirja loppuu varsin lohduttomasti, ja puntaroidaan länsimaisen kulttuurin tuhoa ja sen perimmäisiä syitä. Pinnalliseksi selitykseksi kelpaa muiden kulttuurien ja etnisten ryhmien kansainvaellukset, mutta varsinaiseksi syyksi tarjotaan oman sivilisaatiomme kasvattamat barbaarit primitivistisine ominaisuuksineen ja siten hyväksyttyinä tasavertaiseksi osaksi yhteiskuntaa ja valtakulttuuria. Paradoksaalista kuitenkin on se, että nykyisessä persoonattomuuden rationalismissa, mutta kuitenkin individualismissa ja egoistisessa hedonismissaan helleenis-kristillinen kulttuuritraditio alkaa olla henkitoreissaan, sillä siihen liittyvät arvot nyky-Euroopassa eivät kiinnosta enää ketään.
Rakenteellisesti opus on jaettu neljään osaan. Ensimmäisenä johdatellaan länsimaiden perikatoon ja siihen vaikuttaviin syihin. Sitten päästäänkin Amerikkaan ja sieltä Suomeen ja Venäjän naapuriin. Lopuksi ennustetaan tulevaisuutta ja sitä vääjäämätöntä eli länsimaisen kulttuurin tuhoa nykyisellä amerikkalaisen hammastahnakulttuurin viitoittamalla tiellä. Muslimi-invaasion vertailukohdaksi sopivat varhaiskristittyjen vaiheet, sillä hekään eivät integroituneet Roomaan – eivät sitä edes halunneet.
Viime vuosisadan ”kulttuurivallankumouksiinkin” luodaan oivallisia katsauksia tuomalla Russellin näkemyksiä ”utilitaristien mielihyväkalkyylin periaatteesta”, joka sekin saadaan onnistuneesti yhdistettyä Venäjän ”nihilistien hävittämisen katekismukseen”, siis bolševikkien vallankumoukseen. 1960-lukuhan oli kapinallisuuden aikaa ja vihoviimeinen irtiotto länsimaissa uskonnon kahleista, jonka symbolisiseksi keskushahmoksi kelpaa mainiosti Karamazovin veljesten Smerdjakov. Sittemmin konsumerismi onkin korvannut vanhanaikaisen kirkollisen uskonnon, joka toimii enää lähinnä jonkinlaisena moraalis-poliittisena instituutiona.
Jatkoksi sopii hyvin kirjoittajan esille nostama Alexis de Tocquavillen teos (1800-luvun alusta) Democracy in America, jossa massojen keskinkertaisuus tukahduttaa ennen pitkää intellektualismin kokonaan kaiken kattavalla roskakulttuurilla. Konsumerismin tähdittäjinä toimivat nykyaikana erilaiset tv-sarjat omine ”apostoleineen” ja ”pyhimyksineen”, ja omien halujen vapautuksella palvellaan yleistä hyvää, johon kuuluu tietysti jatkuvan kuluttamisen lisääminen ja jokaisen yksilön siihen osallistuminen. Tähän voidaan vielä yhdistää ns. ”kaikki käy” -filosofia, johon liittyy rajaton usko markkinavoimien salattuun viisauteen kaikilla elämänaloilla. Ei siis olisi olemassa postmodernistisen käsityksen mukaan jonkinlaista essentialismin ideaalia tai edes erilaisten katsomusten tai ihanteiden moraalista arvottamista.
Russellin lisäksi ilokseni muutamat muutkin filosofit ovat päässeet näkyvästi esille, joista Osward Sprengler tarjoilee näkemyksiään ”sivilisaatioiden uskonnottomuudesta” ja ”eettisestä sosialismista”, joita ilmentävät mm. Wagner, Nietzsche, Ibsen, Strindberg ja monet muut.
Sitä islaminvastaisuutta, josta olen saanut lukea aiemmin, olikin yllättävän vähän, mutta tekijän mukaan niitä ”parasitismin” eri lajeja on sen sijaan lueteltu aika lailla. Kriittinen ajattelija saakin uutta pohdittavaa miettiessään, mistä syystä yksi jos toinenkin mammonan palvoja ryhtyy kerettiläiseksi länsimaisessa vaurauden ylenpalttisuudessa. Onko veganismi, eläinten oikeudet ja vastaavat sittenkään perimmäiseltä laadultaan arvokysymyksiä, vai onko kyseessä vain taantumuksellinen sentimentalismi eli yksi nihilismin lajityyppi?
Populismiin, fanatismiin ja kansakuntien ja kansanyhteisöjen kehityskausiin sopiikin hyvin Isaiah Berlinin teoriat ja jako klaustrofobisiin ja agorafobisiin aikakausiin. Pluralismin kieltäminen tai tunnustaminen onkin merkittävä dilemma, ja länsimaissa kuvitellaankin, että maailma edelleen noudattaa olettamaamme logiikkaa. Viihde- ja populaarikulttuuri sekä median kaikkinainen mustavalkoajatteluun perustuva viestintä johtaa lopulta kuitenkin yhteiseen tyhmyyteen, ”puolisokeuteen”, jolloin ristiriidat ja ongelmat lakkaavat meitä vaivaamasta. Kun on siis oikea media ja valhemedia; toinen on totta ja toinen pötyä, ja jälkimmäisen voi irrottaa vaikuttamasta omaan maailmankuvaan. Tämäntyyppisen ajattelumallin kääntöpuolella on sitten ”totuudenpalvonnan” sijasta erilaiset ääriliikkeet nationalismista fanatismiin —sukupuolisovinisteja unohtamatta.
Varsinkin populaarikulttuurin nousu ja sen seuraukset on esitetty hyvin ja kriittisesti. Alkuun lähdetään sieltä mistä pitääkin eli porvariuden noususta ja teoksista, joihin silloinen kritiikki aikoinaan perustuikin. Siinä hyvä lähtökohta on juuri Gustave Flaubert, ja esiin onkin nostettu hänen ajatuksensa poroporvarin maailmasta, joka on yhtä kuin hänen omistuksensa. William Faulknerin kautta päädytään 1960-luvulle ja italowesterneihin, jotka muokkasivat sankariuden ihannetta. Enää ei siis ollut tarpeen osoitella pikkuporvareita ja kritisoida heidän maailmankuvaansa, vaan vähitellen nykyleffojen sankarit ovat täysin moraalittomia ja ihanteettomia ja yleensä moraalisilta ominaisuuksiltaan kuin psykopaatteja tai sivistymättömiä barbaareja. Postmoderni taidekäsitys antoi kirjoittajan mukaan tälle ”kulttuuriselle konkurssijulistukselle teoreettisen perustan”. Populaarikulttuurisankarit ovatkin alkaneet muistuttamaan entisaikojen barbaari- ja alkuasukaskulttuurien poppamiehiä omituisine koristeluineen plus kaiken maailman tatuointeineen. Rock- ja futistähdet esiintyvät omilla areenoillaan kuin alkuasukasyhteisöjen shamaanit erilaisissa rituaaleissaan.
Tästä päästään älymystön rappioon ja yhteisten arvojen katoamiseen, ja siitä on seurauksena massojen henkinen ja moraalinen slummiutuminen: ne on jätetty vaille moraalista kompassia. Jopa sarjamurhaajista tehdään viihdettä, eikä heitä ole oikeutta tuomita, sillä hehän voivat olla ”suurten tunteiden tulkkeja”. Korkeakulttuuri ja sivistyneistö on kokenut inflaation, ja sivistys-sanakin on useimmiten korvattu koulutuksella. ”Tuskin kukaan julkenee enää 2000-luvun Suomessa kutsua itseään sivistyneeksi.”
Kirja loppuu varsin lohduttomasti, ja puntaroidaan länsimaisen kulttuurin tuhoa ja sen perimmäisiä syitä. Pinnalliseksi selitykseksi kelpaa muiden kulttuurien ja etnisten ryhmien kansainvaellukset, mutta varsinaiseksi syyksi tarjotaan oman sivilisaatiomme kasvattamat barbaarit primitivistisine ominaisuuksineen ja siten hyväksyttyinä tasavertaiseksi osaksi yhteiskuntaa ja valtakulttuuria. Paradoksaalista kuitenkin on se, että nykyisessä persoonattomuuden rationalismissa, mutta kuitenkin individualismissa ja egoistisessa hedonismissaan helleenis-kristillinen kulttuuritraditio alkaa olla henkitoreissaan, sillä siihen liittyvät arvot nyky-Euroopassa eivät kiinnosta enää ketään.
May 8, 2010
Not for me.
Displaying 1 - 2 of 2 reviews