Vänrikki Stoolin tarinoissa nuori ylioppilas lukee, miten kansa taistelee ja uhrautuu kunnian ja synnyinmaan puolesta. Luettuaan kirjan ylioppilas rientää veteraanin puheille muuttuneena miehenä. Nuori mies on ymmärtänyt synnyinmaan ja sankaruuden merkityksen. Hän haluaa kuulla lisää sotatarinoita: ”Olenhan suomalainen”.
Me kaikki olemme kuulleet lukemattomia kuvauksia suomalaisista miehistä sodassa. Ne herättävät myös ihmetyksen: Miksi väkivallan avulla kuvataan ihailtavaa maskuliinisuutta? Miksi juuri nuorten miesten velvollisuus on tappaa ja uhrautua sodassa?
Sotakirjallisuus muokkaa käsityksiä, joiden varassa ymmärrämme menneet sodat sekä sotiin liittyvän, miehiä velvoittavan mutta kaikkiin ihmisiin kohdistuvan väkivallan. Sota on tuhoisin, laajin ja systemaattisin väkivallan muoto. Samalla se on sosiaalisesti hyväksytyintä ja ihailluinta väkivaltaa.
Arto Jokisen Isänmaan miehet on tutkimus maskuliinisuudesta, kansakunnasta ja väkivallasta suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Sen mukaan sotakirjallisuutemme sankarihahmoja on käytetty kansallisesti arvokkaan miehuuden ihannointiin. Kirjan perustana oleva tutkimus on poikkitieteinen ja paikantuu sukupuolentutkimuksen, erityisesti mies- ja maskuliinisuustutkimuksen sekä kulttuurintutkimuksen alueelle.
Kirjoittaja Arto Jokinen (1964-2016) oli tutkijantyön ohella aseistakieltäytyjä, intohimoinen kamppailulajien harrastaja, partiolainen, eränkävijä ja ristiinpukeutuja sekä fetissi- ja BDSM-toiminnan aktiivi. Hänen postuumina ilmestyvä teoksensa tarkastelee mieskulttuureja sekä kriittisesti että ymmärtäen.
FIN: Arto Jokinen on kulttuurin- ja sukupuolentutkija, joka on tutkinut erityisesti miehiä ja maskuliinisuutta sekä väkivaltaa. Hän työskentelee tasa-arvoasiain neuvottelukunnan suunnittelijana.
Teoksessa oli paljon potentiaalia, mutta lopulta katsaus suomalaiseen sotakirjallisuuteen jäi harmittavan yksipuoliseksi. Päähuomio oli Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden tarkastelussa ja runbergiläistä sotilasihannekuvaa käytiin mielestäni liiankin tarkasti ja pitkään läpi. Monet muut 1900-luvun sotakirjat saivat aivan liian vähän tarkastelua osakseen ja harmitti, että yksi suosikkikirjani, Manillaköysi, kuitattiin läpi parilla virkkeellä. Ehkäpä tästä huomaa, että varsinainen kirjoittaja Jokinen kuoli ennen kuin teksti julkaistiin eikä sisältöä editoitu kunnolla (=leikattu turhaa toistoa).
Voisin suositella kirjaa niille, jotka ovat yleisesti kiinnostuneet sotakirjallisuudesta tai kirjallisuuden opiskelijoille.